Riittaa Moskovan-päiväkirjani lehdiltä

ti 30.7.2019

Buuh, luin eilen Moskovan-aikuista päiväkirjaani ja mitä yhden bolivialaisen Benjaminin (naimisissa moskovalaiskaunottaren kanssa ja seurusteli mun kanssa maanantaisin) perään vinkumiselta olin päiväkirjaani tallentanut - oli siellä Riittaakin.

Ystävyytemme oli aluksi ristiriitainen. Riitta oli mulle yllättävä ihminen, kun se saattoi avoimesti näyttää kiukkunsa. Olin kirjannut aivan henkisesti lytyssä, että siinä on ihminen, joka haukkuu instituutin opettajat ja taksinkuljettajat siitä, että lehtikioskissa ei ole lehtiä. Lopulta tajusin, että niinhän Moskovassa tulee käyttäytyä, jos haluaa palvelua. Pitää olla kovaluonteinen ja kovakyynärpäinen. Riitta hoitikin tottuneena miltei kaikki minunkin opiskelubyrokratiani. Osasi kielen ja kulttuurin. Minä kävelin perässä kuin ärsyttävä ja avuton pikku sisko. Muutaman kerran Riitta yksinkertaisesti jyräsi minut. Mankeloi. Sitten taas oli lämmin ja huolehtiva. Osteli minulle pikku lahjoja ja oli ihana. Huomasin kyllä, milloin minun avuttomuuteni (ja mukavuudenhaluni) meni liian pitkälle ja silloin Riitta oikeutetusti hermostui ja potkaisi minua perseeseen; hoida itse, osta itse sukkahoususi, jos on kylmä, lakkaa inisemästä, tee jotain.

Joo, elokuvaliput ja teatteriliput sentään minä jonotin Riitalle ja minulle. Ja sitten kun Riitta oli Suomessa käymässä välillä, odotin, että "isosisko" tulee ja hoitaa mun asioita ja mennään jonnekin. Yksin en miltei päässyt instituutillekaan.

Riitta hommasi minut myös ulos asuntolasta, etsi omia reittejään pitkin Maizelien juutalaispariskunnan, jolla oli vuokrattavana yksiö. Riitta jo aika varhaisessa vaiheessa muutti asuntolasta omaan vuokrayksiöön ja pitihän minun myös, kun kerta Riittakin.

Myöhemmiin tulin usein ystävättäreni päällepäsmäröimäksi, minkä olin keisi keisiltä kirjannut päiväkirjoihini. Erityisen paha yhdistelmä oli Leena Liukkonen ja Riitta Turunen, armoitetut venäjän ja Neuvostoliiton tuntijat. He pääsivät tutustumaan toisiinsa minun ensimmäisissä häissäni. Näiden kahden mahtinaisen kanssa minulla ei ollut mitään jakoa. Olin piipittävä vinkulelu ja littanana kuin kaaviloitu pelmenitaikina.

Olin parin ensimmäisen opiskeluviikon aikana jo kirjoittanut toistakymmentä kirjettä Suomeen. Moskovasta kirjoittamissani kirjeissä on sitten se kaikki muu elämä. Päiväkirjaani olin uskollisesti kirjannut vain sydänsurujani. Niitä riitti, mutta oli myös se ihan tavallinen arkielämä, josta kuvaukset löytyvät kirjeistäni. Niitä kirjoitin koko ajan nippukaupalla.

Äsken soiteltiin aviomiehen kanssa ja eilistä päiväkirjanlukemissessiota miettiessä muistin jotain. Jos kaikki olisi mennyt toisin, olisi minulla nyt 29-vuotias dagestanilaiskummityttö. Jostain kumman syystä ajattelen, että tytär. Riitalla olisi varmasti myös lapsenlapsia. Olenko ainoa, joka tästä tietää? Olisihan lapsi voinut olla poikakin. Jos olisi ollut poika, mitäs niitä sellaisia nimiä nyt onkaan - vaikka .... Širvan. Širvan tai Maria Turunen olisi komea, tumma ja ehkä väitellyt jonkin alan tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Ehkä valtio-opista ja 30 kansallisuudesta Dagestanissa. Maa rajoittuu pohjoisessa Kalmukiaan, idässä Kaspianmereen, etelässä Azerbaidžaniin, lounaassa Georgiaan, lännessä Tšetšeniaan ja luoteessa Stavropolin aluepiiriin.