Saasta konsernin lattialistassa puhuu

Kuka puhuu?

Miksi vihaan niin uutterasti Olavi Paavolaista?

ke 28.8.2019

Kirjoitin äsken bestikselle sähköpostia, kun etsin hänen viestiään Helvi Hämäläisestä, tämän omaelämäkerrasta Ketunkivellä ja Säädyllisestä murhenäytelmästä sekä Olavi Paavolaisesta muutama vuosi sitten julkaistuista kirjoista, jotka ovat hyllyssä selkäni takana, mutta joita en ole voinut lukea.

Saasta konsernin lattialistassa -termi on peräisin Pavel Sanajevilta, jolla on kirja Haudatkaa minut lattialistan taakse. Saastan lainasin tuohon Björn Wahlroosilta, joka sanoi, että köyhät tuovat pankin tuulikaappiin vain hiekkaa.

Alkiolaiskeskustelu alkoi siitä, kun kirjoitin bestikselle seuraavaa: "Älä kerro kellekään. Taidan olla kepuvihreä. Maatalousmyönteinen. Aaron ja Hyvösen Hannun mielestä alkuperäisvihreät tekivät virheen siinä, että eivät olleet kepun uuditusliike. Hm. Joo, niin. Kepuvihreä liike. Maaseutumyönteinen. Mutta joo, olemalla neonvihreä kannatus tuli vihreille kaupungeista ja sillä hyvä sitten."

Tässä tämän aamun sähköposti osin sensuroituna, viestiosat kursiivilla, lisäykset tavallisella leipätekstillä:

"Kirjoitit näin: ´Pitäsi tutustua alkiolaiseen ideologiana paremmin.Tietenkin ne vetää omaan pussiin niin kuin kaikki yhteiskuntaluokat.´"

Totta. Niin pitäisi. Selostan kohta tarkemmin oman suhteeni alkiolaisuuteen. Mutta tohon omaan pussiin vetämiseen lisään tähän blogiin, että juuri niin, sitähän politiikka on. Intressiristiriitojen sovittelua. (Jännä juttu, aloitan tämän lisäysosan puhekielisesti, kuten sähköpostiviestin kirjoitin kokonaisuudessaan, mutta yht´äkkiä aloinkin kirjoittamaan kirjakieltä.)

Omaan pussiin vain on vedettävä. Maaseudun Tulevaisuudessa viime perjantaina oli mielenkiintoinen politiikkasivu. Siinä Eija Mansikkamäki kirjoitti kommenttina otsikolla Kannatus huolettaa? kepun Katri Kulmunin (kesk.) aloitteeseen tukea maaseudulla muitakin kuin maakuntien ykköskaupunkeja. Elinkeinoministeri Katri Kulmuni mielestäni aivan oikeutetusti haluaa siirtää aluepolitiikan painopistettä seutukaupunkeihin, sillä seutukaupungeissa, kuten Iisalmessa, tuotetaan iso osa Suomen viennistä.

Mikäs päivä se nyt oli, kun vitostiellä Pajujärven kohdalla Matin kanssa katsottiin vieressä kulkevalla rautatiellä, kuinka tuli vastaan junallinen Ponsseja. Hirmuisen hieno oli näky!

Eija Mansikkamäkikin taisi olla sitä mieltä, että ajatus on hyvä ja kannatettava, mutta arveli päällimmäiseksi motiiviksi asiaan kepun persupelkoa. Niinhän se varmaan on! Arvoisa nuori toimittaja, sitä sanotaan politiikaksi. Jos puolueen kannatus hiipuu ja äänestäjät valuvat muualle, tulee politiikassa tehdä suunnanmuutos.

Muunkin kuin pelkän retoriikan on syytä muuttua! Muistelen, että Eija Mansikkamäki olisi kokoomuslainen. Ainakin samanniminen on vuonna 2017 valittu Keravan kokoomuksen hallitukseen. Joka tapauksessa on mielenkiintoista, kuinka kokoomuslaiset alkavat aina voihkia, jos politiikka tuodaan politiikkaan. Kommentissaan Eija Mansikkamäki mainitsee Kulmunia lainaten Iso-Britannian ja USA:n taantuvat äärioikeistolaistuvat teollisuuskaupungit.

Mansikkamäki ei ilmeisesti tunnista termiä uusliberalismi. Thatcherilais-reaganilainen uusliberalismihan se on Britannian brexitin perimmäinen syy. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että uusliberalismiin on tullut murtumia. Toki ihmiset kulkevat niin jälkijunassa. Meillä oli työnohjausopinnoissa viime lähijaksolle luettavissa Pirkko-Liisa Vesterisen (toim.) Kateus työelämässä. Ari Turunen artikkelissaan mainitsi sanan uusliberalismi. Kun käsittelimme kirjaa pienryhmässä, kysyin kahdelta muulta jäseneltä, tunnistavatko he termin. Eivät tunnistaneet.

Ajattelin, että huoh, keskustelua näiden kanssa ei kannata jatkaa.

Tästä jatkuu viesti bestikselle:

Jokunen aika sitten löysin omaa ylioppilasvuottani edeltäneen (jonkun) vuoden kootut parhaat ylioppilasaineet. Olin pienen painetun kirjasen nimiölehdelle kirjoittanut otsikon Santeri Alkio ja jotain heebon ideologiasta. Mulla on hämärä mielikuva, että olisin kirjoittanut harjoitusaineen Santeri Alkiosta ja alkiolaisuudesta.

En muista yhtään kirjoittamani sisältöä.

Joten. Niin. Pitäisi tutustua äidin ja isän ideologiaan. Alkiolaisuuteen.

Ongelma on, että jos on mukana politiikassa, on pakko sietää tyhmiä ihmisiä (en ole keksinyt tätä itse, aina niin vietteihin vetoavan arrogantti Kiteen punikki, Auvo Rouvinen, sanoi näin). Kevään kokoomusseikkailun erikoisin anti oli se, että tapasin kosolti fiksuja ja älykkäitä kokoomuslaisia. Kummallista, kerrassaan kummallista. En olisi uskonut. (Tässä kohtaa oli hieman sensuuria, kirjoitin asian vähän toisin bestikselle.)

Toi oli jännää toi, että teillä ei kotona ollut työn eetosta. Kaikki tehtiin kunniaksi. Kuulostaa ihanalta.

Meillä kotona oli todella kova työn eetos. Ilman siihen tarvittavia resursseja, voimia. Äitihän oli ihan yhtä vähävoimainen kuin minä. Helposti väsyvä ja helposti kyllästyvä, lyhytjännitteinen. Kotoa mulle tulee sellainen, että pitää raataa niin, että kaatuu saappaat jalassa raivattavalle pellolle väsymykssestä.

Ei äiti sitä halunnut. Hän varmaan oli nähnyt Kaipaalan salolla ihan tarpeeksi lapsuudessaan yli voimien raatavia ihmisiä. Äidin arvelen halunneen helpompaa elämää. Olihan hänellä se kansahuollon varajohtajatyö sota-aikaan ennen avioitumistaan sinnikkään ihailijansa Unto Sorjosen kanssa.

Kun talonväki kurvasi Mersuillaan Vuorimaalla pois viikonlopun vietosta, äiti haravoi talonväen paraatipuolen sisäänkäynnin edustan eikä hiekkaan saanut tulla pikku tytön jalanjälkiä. Oliko äidin raatamisessa satutettua, haavoitettua itsetuntoa? Varmaankin oli. Isä piti Multamäen herrasväkeen aika kylmää etäisyyttä. Ja äiti rakensi muurin marttyyriydellään. Isä olisi halunnut olla maanviljelijä eikä oikein puhjennut täyteen loistoonsa kuin vasta päästyään palaamaan Puumalaan ja rakennutettuaan omakotitalon. Koivulan talosta Puumalan Huuhkaalassa isä oli ylpeä. Rakensi kaikkia rakennuksia koko ajan uudestaan omin ja Touko-veljen käsin (sekä suunnitelmin). Harmi, että eivät päässeet nauttimaan yhdessä eläkepäivistä, kun äiti makasi viimeiset elinvuotensa masentuneena. Toisaalta. Jospa äiti ei muuten saanut raatamisputkea poikki. Kävi puusohvalle kyljelleen ja huusi kuihtuvalla olemuksellaan, että nyt on MINUN VUORONI LEVÄTÄ, vittu hoivatkaa.

Niinpä olen kompensoija. Mitään en suostu tekemään, ellei se ole hauskaa. Telinekuormaa tulen tekemään, jos se on kivaa flirttailuleikkiä aviomiehen kanssa. Matti varmaan hermostuu minuun joka päivä viisitoista kertaa. Minä leikin ja se on aina kaikissa työtoimissaan niin verisen tosissaan.

On mun asenteessa 1960-luvulla syntyneiden hedonismia. 1980-luvun puolivälin jälkeen, kun kasvoin aikuiseksi, oli sellainen henki. Oikeus nautintoon. Joo, joo, oikeus kyllä niin, mutta varmaan joitain velvollisuuksiakin on. Matti menee puolestaan 1950-luvulla syntyneenä velvollisuudet edellä. Se on hyvä. Me täydennämme toisiamme. Hyvä pari ollaan siinä mielessä:)

Jos mennään mustikkaan niin kuin eilen eikä löydetä hyvää paikkaa, Matti ei voi vain nauttia eväsmakkaroista ja yhdessäolosta, vaan marhaa pitkin metsää marmattamassa, että ei täällä mitään ole. Minä eilen suutuin viisitoista kertaa siihen, että ollaan nyt saatana rauhassa tässä ja minä kerään aamiaismustikat. Annetaan itsellemme anteeksi, että tänä syksynä ei tule pakastimellista mustikoita. Aurinko paistoi ja oli ihanan leppoisa keli. Koirat eivät päässeet karkaamaan, kun uusi Halla oli taluttimessa ja välillä otettiin kiinni Pyry, että kaikki koirat pääsevät vuorotellen juoksemaan. Pimu on jo niin vanha ja läski, että löllöttelee meidän vierellä.

Pyry oli muuten ihana. Kun istuttiin makkarapakettia rapistelemassa, se asettui makaamaan pienen matkan päähän meistä. Oltiin susialueella ja sudet ovat Pyryn työmaa. Se on laumanvartija ja käyttäytyi juuri rotuominaisuutensa mukaan. Piti pienen etäisyyden laumaan ja sen olemus oli valpas joka suuntaan. Jos oltaisiin päästetty rasavilli Halla irti, koirapari olisi juossut varmaan Rautavaaran kirkonkylälle asti. Halla ja Pyryhän tekivät pari viikkoa sitten lauantaina sellaisen tempun, että häipyivät kuin pierut saharaan samassa Lapiomäessä kuin eilen oltiin. Aluksi ne kävivät makaamassa mustikkamättäiden päällä kyllästyneenä meihin ja sitten kun me Matin kanssa vain setvittiin parisuhdetta, ei näkynyt kuin hännän huiskaus. Istuttiin autossa ja odotettiin koiria jonnekin puoli kahteen yöllä. Se oli muuten jännittävä kokemus. Pakko oli puhua. Muutakaan voinut. Käytiin muutama tunti nukkumassa kotona ja aamulla Matti haki koirat pois.

Mulla on tässä edessä Matti Kortteisen Kunnian kenttä - suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Mun toinen työpaikka Savoon muututtuani (muuttua-sanaa käyttävät varpaisjärveläiset muuttaa-sanan sijaan) oli Kuopion läänin työvoimapiiri. Sain Kunnian kentät työvoimapiirin pestin päätyttyä lahjaksi työvoimapiirin virkamiehiltä.

Minua kovasti kiinnosti silloin ja kiinnnostaa edelleen muuttuva työelämä, muuttuva työ. Enhän koskaan ole kunnolla ollut perinteisessä palkkatyössä. On ollut vahva toimittajan identiteetti mulla, mutta muuten.... öhh työ on kuitenkin ollut aina elämässäni jotenkin toissijaista.

Kirjoitin blogiini siitä, että minuun suhtauduttiin kuin saastaan Savon Mediat Oyj:ssä. Juu, niin oli, kun olin täällä Ylä-Savossa ja etenkin, kun saattohoitopäätoimitin Salmetarta. (Hm, yläsavolainen mentaliteetti ja minun keveä, hyppelehtivä, pinnallinen, keltainen mentaliteettini eivät vain sovi yhteen. En tunne itseäni kotoisaksi ja jossain suunnalla Imatra taas tunnen, olen siellä ihmisten kalkatuksessa ja kilinässä kuin kala vedessä.)

Ylä-Savo-jeremiadin jälkeen minut pelastivat Savon Sanomien Mirja Kukkonen ja Hilkka Mannermaa. Mirjalle ja Hilkalle oli ilo tehdä töitä. Etenkään Hilkka ei hermostunut mistään. Keväällä 2007 ajoin itseni täysin piippuun. Olin vuoden 2006 lopussa ottanut Lapiomies tmi:n taloushallinnoinnin ja mennyt vielä opiskelemaan yrittämisen ja johtamisen erityisammattitutkintoa Ysaoon (hirmuisesti tykkäsin johtamisen opiskelusta, vaikka Matti tosin aika karusti ja epäkannustavasti on noin sata kertaa sanonut, että siitä ei ollut MITÄÄN HYÖTYÄ! On niin monta seikkaa, miksi hänestä siltä tuntui. Varmaan paljon on ollut tekemistä sillä, jalosti - luontaisesti vaatimaton kun olen - hehee - olen valmis myöntämään, että suhtautumiseni on ollut sellaista kevytsuhtatumista, pääasia, että oma perse on ollut lämmin ja pääasia mulla on ollut tässä .... että MULLA ON KIVAA. Ehkä tässä on nyt sellainen kehityskohta... työnohjausopintojen lopputyöksi...) Niin kun aloin taloushallinnoida tätä firmaa ihan kaiken oman höttöisen ja lapsellisen taiteilijapersoonallisuuteni vastaisesti - jouduin niin kuin nielemään sen, että joskus ihminen joutuu elämässään tekemään tylsiä asioita, niin meninkin ihan tilt. Aivoni sanoivat tilt ja tuli TIA. Vasemman silmän vasemmasta laidasta alkoi työntyä sumua ja sitten taittamani Solea-lehden sivu ikään kuin taittui kahtia ja yläosa alkoi kääntyä kummallisesti. Luulin, että verkkokalvo irtosi, kun oli jo pitkään ollut hoitamaton veripaine (Leonid aina sanoi tytöille, että äitiä ei saa hermostuttaa, äitillä on veripaine.)... mulla nenä alkoi punottaa aina, kun verenpaine nousi ja posket menivät punaiseksi.

Sitten bitit päässäni menivät epäjärjestykseen. Pääsin pariksi yöksi Kysille lepoon ja tajusin, että on pakko jättää rivitoimittajan työt. Soleaa en halunnut jättää, vaikka siitä ei oikeastaan silloin maksettu edes torihintaa. Myöhemmin korotin taksaani yli kaksinkertaiseksi, kun tajusin, että herrajumala, muut saavat näistä asioista ihan oikeaa palkkaa ja minä vain omasta hatustani vuonna 2004 vetäisemääni pientä murusrahaa. Solean päätoimittamista päätin aina jatkaa seuraavaan kirkolliskokoukseen asti. Oli niin mielenkiintoista se kirkon PTS eli piispa Ambrosiuksen ja hänen lähipiirinsä laatima suunnitelma, jonka Kirkon kenttä pani ihan kokonaan uusiksi. Kun kerran kysyttiin. Niin ihmiset vastasivat. Totta kait siinä oli verisiä loukkaantumisia, kun ihan mukiinmenevä paperi ei kelvannutkaan, sehän oli täysin ylhäältä saneltu, ja muuta, mutta minusta oli todella ihanata, kuinka Kirkon eri tahot halusivat ottaa kantaa ja pohtia asioita. Isä Mikko Kärki huomasikin jossain sähköpostissaan minulle, kun tein johtamisnäyttöjä Solea-lehteen (raksaliikettä varten, mutta näytöt keräsin päätoimittajan pestistä), että Suomen ortodoksisessa kirkossa on sellaista kaikenlaista määrittelemätöntä liikehdintää, joka aiheutti perinteiseen autoritaariseen ja hierarkkiseen piispajohtoiseen menoon tottuneille päänsärkyä. Isä Mikkoa arvostan, sillä tuntui siltä, että ihmisten liikehdintä ei ollut hänelle ongelma.

.....

15. joulukuuta 2011 sain kirkollishallituksen pääkonttorin syvältä kurkulta sähköpostiviestin: "Eikö sinulle ole kukaan kertonut?" Sähköpostissa ei ollut muuta. Arvasin koko kuvion ja koska minulla ei ollut päätoimittajasopimukseen määritetty mitään irtisanomisaikaa tai mitään, lopetin sopimukseni siihen paikkaan ja poistin KAIKKI ortodoksiseen kirkkoon liittyvät puhelinnumerot puhelimestani - paria piispaa myöten! Höm, en minä heille kyllä soitellut, mutta joskus pääkirjoituksen ollessa kyseessä, oli jonkun piispan, pääpiispan, pakko soittaa minulle, höm). Soitin Kirkon atk-miehelle, että sammuttaa sähköpostini saman tien. Ainoa, joka minuun piti yhteyttä oli veli Juksu Mäntymäki, veli Johannes, jolle kerron täten tässä (blogissani, Raili tästä tuli nyt merkintä), että olen lopettanut Raamatun tutkiskelun Jehovan todistajien kanssa, koska en edisty. Minä voisin kyllä lähteä vaikka ovelta ovelle saarnaajien autonkuljettajaksi tai huolehtia saarnaajien muonituksesta, mutta Jehovan todistajien organisaatio on laadittu niin, että kukaan siellä ei sooloile. On edettävä niin kuin pääkonttori (New Yorkissa?) sanoo ja hyvä niin. Minä haluan säilyttää oman suvereniteettini ja jos haluan tanssin Lapinlahden torilla helluntalaisten udmurttien kanssa hengellisiä kansantansseja. Se oli muuten ihan kesän huippukohta. Kiitos Anja Rissasen, hän keksi pyytää minua hälytystulkiksi.

Olen superekumeenikko ja jos olen hereetikko sitten olen! Veli Juksun kanssa kyllä haluaisin asiasta keskustella.

Äh, nyt on pakko taloushallinnoida.

Jotain mulla oli vielä. Niin joo piti kopsata sitä helvihämäläiskeskustelua.

Pia

Bestis: "Minä muinaisjäännös luen Helvi Hämäläisen elämäkertaa ja seuraan radiosarjaa Olavi Paavolaista etsimässä. Minähän silloin 1970-72 opiskelin Kälviällä kotimaista kirjallisuutta ja olin ihastunut Tulenkantajiin. Tein lopputyönkin Katri Valasta. Hyvää vastapainoa kesän muulle lukemiselle. Teki se Helvi aika källin kavereilleen, kun kirjoitti Säädyllisen murhenäytelmän. Ei ihme, että koko kirjailijakunta pelästyi ja sulki Helvin yhteisön ulkopuolelle. Sehän kirjoitti kaverinsa hyvin tunnistettaviksi, mutta pisti tekemään fiktiivisiä, epäsäädyllisiä juttuja."

Pia: "Ja niin siis mitä! Olen lukenut Helvi Hämäläisen elämäkerran ja hyllyssä odottaisi kaksi Olavi Paavolaisen elämäkertaa. Symppaan Hämäläistä vain niin paljon, että en jotenkin voi pitää Paavolaisesta. Olen elämäkerrat ostanut - Panu Rajalan ja sen toisen, jonka nimeä en muista - ihan uutena ja kalliina ja sitten vain … en ole voinut lukea niitä. Tyyppi tympii ja minusta Helvi Hämäläinen tuhlasi turhaan elämänsä rakastamalla sitä kylmyriä. Mutta siis mitä? Miten mitämitämitä Säädyllinen murhenäytelmä…..? Mikä on Helvi Hämäläisen oma osuus siihen? Siis täh? En oo tient tuota. Kerro. Löysin kesällä Säädyllisen murhenäytelmän Lapinlahden kirjaston poistomyynnistä ja on mulla sen Tyyne Tuulionkin tai mikä se nyt oli, elämäkerta, mutten oo lukenut."

Pia lisäys: "NIIN. Se Helvi Hämäläinen. Ja elämäkerta. Minä olen lukenut sen kaksi kertaa. Ekan kerran joskus kauan kauan sitten. Jahas, se on ilmestynyt jo vuonna 1993, joten oon lukenut sen 1990-luvulla ja nyt muutama vuosi sitten. Vuonna 2014:

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2014-01-1113718960

Olen minä siitä Säädyllisestä murhenäytelmästä jotain lukenut, mutta niin. öh, enemmän luin elämäkerrasta mulkunpää Olavi Paavolaisesta ja siitä kummallisesta rakkaudesta, joka esti Helvi Hämäläistä elämästä omaa elämäänsä, kun rakasti kylmää opportunistia, Paavolaista.

Odotas, katson nyt, mikä elämäkerta mulla on hyllyssä. Tyyni Tuulion nuoruusajan elämäkerta. Tyyni Tuuliosta oli Säädyllisen murhenäytelmän alussa (ehdin kesällä lukea siitä kaksi ekaa sivua ja sitten ajattelin, että voi vitura, miten paksu kirja, en mene siihen nyt - ja samalla pelkäsin, että en ehkä koskaan.) ... kamalan rumentava kuvaus. Tukka oli ... ei kun kuusi sivua olen lukenut ... niin Elisabethin tukka oli vaalea ja karkea, hän oli mennyt ottamaan siihen permanentin ja se oli muuttunut omituisen keltaiseksi, takkuiseksi ja kuivan näköiseksi. Tukka oli eloton ja vieras, joku olisi voinut luulla, että se on peruukki.

Hirveän julmaa tekstiä.

Mutta odotas, odotas, en tajunnut sitä ollenkaan, että Helvi Hämäläinen olisi jotenkin projisoinut tapahtumia. Odotas, luen sun alkuperäisen viestin vielä uudelleen."

Bestis: "AIJOO. Siis kirjoitit näin: "Ei ihme, että koko kirjailijakunta pelästyi ja sulki Helvin yhteisön ulkopuolelle. Sehän kirjoitti kaverinsa hyvin tunnistettaviksi, mutta pisti tekemään fiktiivisiä, epäsäädyllisiä juttuja."

Apua, minä luulin, että se Tuulion pappa oli oikeasti kuolannut sen nuoren naisen perään.

Öh. Hm. Joo ja sen muistan Ketunkiven toiselta lukemalta, että Helvi Hämäläinen kuvasi tarkasti koteja, joissa on käynyt. Ihmiset, joiden kodeissa hän oli käynyt, tunsivat, että heidät oli yllätetty keskellä toria, housut kintuissa. Tai jotain.

Jännä juttu, mikä Helvi Hämäläisen mielessä liikkui? Miksi se oli niin vihamielinen? NYT keksin, mistä kirjoitan, kun piti olla jo elokuun lähijaksolla essee kirjasta Kateus työelämässä. !!!! Helvi Hämäläinen oli kateellinen. Jostain. Akateemiselle keskiluokalle.

Minäkin. Yleensä keskiluokalle.

Joo ja joo. Enkä osaa käyttäytymiskoodeja. Sovinnaista puhetapaa. Teeskentelyä, jotta ihmiset säilyttäisivät kasvonsa. Se voi olla julmuuttakin. Oijoijoi, miten tarkkaa ja viiltävää kuvausta Säädyllisen murhenäytelmän teksti on. Oijoi.

Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelunkin olen lukenut joskus 1990-luvulla. Pidän miestä opportunistina, joskaan mielipide ei ole omani. Pitäisi lukea Paavolaisen Neuvostoliiton-vierailukuvaus. Pitäisi lukea Paavolaisen elämäkerrat."

Bestis: "Helvi Hämäläinen kaatoi kaikki ihmiset, ketä eteen sattui. Ei yksinomaan keskiluokkaa. Sehän asui vuosia Häränojan kylässä pikkumökissä, kiintyi kylään ja ihmisiin ja kirjoitti siellä ja siihen miljööseen monta kirjaa esim Ketunkivellä. Otti taas hahmoiksi kyläläisiä niin, etteivät enää kutsuneet kylään, kun "se panee meidät kirjankulmaan"´. Sitten hän kaiken kirjoittamansa jälkeen viattomasti kirjoittaa: Joskus minusta tuntuu, että tiedostan, konrolloin kirjoittamistani liian vähän... mutta jos kukka tietäisi, miten se tekee teränsä, se ei tekisi sitä niin täydelliseksi kuin tekee... Jos voikukka tietäisi, se tekisi teränsä väärin - se ei enää tekisi kukkaa niin, että se on syntynyt, eikä tehty´.. Ketunkivi sivu 655.Edellisellä sivulla on enemmän kirjailijuudesta ´Kirjailija on kirjoittaessaan itsessään olevan korkeamman minän välikappale jne..´ Siis minusta hän ei tunne kateutta, ei myöskään kadu mitään, siirtyy vaan pois, kun ihmiset suuttuu.. Hän sanoo, ettei ole itse tärkeä, vaan kanava, jonka lävitse sanoma tulee. Ei kateutta, mutta ehkä häneltä puuttuu empatiakyky, kun pystyy surutta käyttämään materiaalina läheisiä ihmisiä. Se kirjailijan korkeampi voima ei tunne sääliä. Ja se, ettei hän pystynyt solmimaan läheisiä ihmissuhteita, lukuunottamatta tätä Olavia, joka oli hänelle enemmän toteemi, osoittaa, että ihmisellä jylläsi paljon suuremmat voimat kuin arkinen yhteiselo. Tuo Ketunkivi on minusta upea kirja, kun siinä avataan kirjailijuutta niin paljon ja arvioidaan arvosteluja ja kuvataan kirjoittamisen prosesseja. Hän jää henkilönä mulle vähän sivuun, koska ei hänelle kummoisia tapahdu. Seuraavaksi luen sen toisen osan, joka alkaa v:sta 1954.
Minua ei tuo Paavolainen naisten miehenä kiinnosta juurikaan, näitähän on, mutta se kiinnostaa, että miten hän on pysynyt pinnalla niin kauan, että vielä nyt 2019 hänestä tehdään radio-ohjelmaa. Sen kuuntelen ja tutkin teoksia.
Kirjallisuus on ISO POSSU, josta riittää ammennettavaa niin, ettei vuodet riitä kaikkea tutkimaan."