Antti Hurskaisen Suru ei toimi

to 12.9.2019

Tuli yllättävästi tästä päivästä sellainen, että voin suunnitella työnohjauskurssin lopputytötä. Ensimmäinen askel sitä kohti on matkustaa Siilinjärveltä Pielavedelle. Istun nyt Siilinjärven kirjastossa. Jouduin korvaamaan Kateuden työelämässä, sillä kuljetin kirjaa mukanani koko loppukesän ja alkusyksyn. Jossain vaiheessa otin taas käyttöön Annan vaaleanpunaisen juomapullon. Anna oli hyljännyt pullon (minulle) sen vuoksi, että sen korkkia oli vaikea saada jengoilleen. Minä toiveikkaasti ajattelin ottaa pullon käyttöön, sillä se mahtui Marian minulle ostamaan Marimekon selkälaukkuun. Laukkuun mahtuu rajoitetusti tavaraa, mutta Kateus työelämässä siihen mahtui. Kirjahan on laiha luikkunen.

Eipä siinä muuta tarvittukaan. Kateus työelämässä on kiharoilla. Sain sen puoleen hintaan alkuperäisestä omaksi. Ihan jees, sillä saatan ottaa lopputyöhöni kirjasta luvun, jossa Pauli Juuti käsittelee kateuden psykodynamiikkaa. Olin havaitsevinani Laura Lindestedtin kirjassa Ystäväni Natalia juuri tätä. Juuti lainaa psykodynamiikan tutkija Melany Kleinia. Lapsi on tulee tietoiseksi itsestään, kun äiti ei heti pääsekään tyydyttämään lapsen tarpeita. Joskus näin vain on, että tissi ei tule suuhun tarpeeksi nopeaan tahtiin. Riippuvuuden tiedostamisen ja raivon kokemuksilla on merkittävä vaikutuksensa vihan, kateuden, mustasukkaisuuden ja ahneuden tunteiden ilmenemiseen myöhemmin elämässä.

Natalian isä valitsi isotissisen äidin - siis ei omaansa, vaan Natalian äidin, vaimonsa. Niinhän se toivottavasti menee.

Bestis Raili kiinnitti huomiota Natalian loppukohtaukseen, jossa minäkertoja on jälleen lapsi ja purkaa hirvittävää vihaansa tyynyyn. Hän tappaa tyynyä. Kirjan kertoja tuntuu pitävän suunnatonta raivoa pahuutena. Isä, joka on yleensä tyyni ja maltillinen menettääkin yht´äkkiä hallitut kasvonsa ja panee tyttärelleen rajat.

Ei se minusta pahuutta ollut. Raivo on raivoa. Voimaa.

Kappasta. Yksi kappale Ystäväni Nataliaa on täällä hyllyssä. Tsekkaanpa, miten kohtaus oikein meni. Jahas, jahas, hieno kohtaus. Ei tule selitetyksi puhki. Kirjan loppukappaleet olenkin lainannut Ystäväni Nataliaa käsittelevässä merkinnässäni sanasta sanaan. Sehän on kuin olisi meidän perheestä, lapsuudenperheestäni, lukenut.

Hurskaisen esseet

Kirjoitan nyt sen Antti Hurskaisen Suru ei toimi -esseekokoelmasta, mikä kirjoittaa pitää ja palautan kirjan Pielavedelle, mistä sen viime perjantaina lainasin. Haen samalla Pielavedeltä Auttajan peilin ja alan suunnitella lopputytöä. Jotenkin se liittyy ahdistukseen ja rakennusliikkeeseen, mutten osaa rajata ideaani sen tarkemmin. Aamulla kopioin siivun Auttajan peilistä ja tuntui kuin olisi pää räjähtänyt. Tässä se on. Se lopputyö.

Mielen pimeimmät salat minua niin kiinnostavat. En halua olla yksitotisen ratkaisukeskeinen, kuten jotkut Antti Hurskaista ärsyttävät tyypit, jotka vaihtavat lakanat, kun lakanat hiertävät ja lopettavat juomisen tai ryhtyvät juomaan kohtuullisesti, jos juovat liikaa.

Hurskaisen kirkkoon liittymis- ja samalla kirkosta eroamisesseestä Imagessa ja esseekokoelman tekstistä Alkoholiongelma olin haistavinani sen, että Hurskaisen ongelma on liika alkoholinkäyttö. Jos olisin hänen vaimonsa ja menossa olisi perheen isän kolmas perättäinen krapulapäivä, harkitsisin eroa.

Kata Kärkkäinenkin, anteeksi Katariina Souri, kirjoitti kokonaisen Saranan, jossa koetti legitimoida viininjuomistaan. Nyt viimeisimmässä Voi hyvin -lehdessä hän onkin yht´äkkiä eronnut puolisostaan ja lopettanut tyystin päivittäisen viinittelynsä. Saranassa Katariina Souri kertoo saaneensa vaikka mitä mielenterveysdiagnooseja. Ihmetteli niitä itsekin. Muistaakseni epävakaasta persoonallisuudesta kirjailija-taiteilija Souri, jonka lumoavia kuvia oli Saranaan painettu nelivärisesti, ei maininnut mitään, mutta minä väittäisin, että meillä kaikilla kirjoittavilla tai muulla tavoin luovilla ihmisillä on enemmän tai vähemmän taipumusta epävakauteen ja mitä sisältääkään epävakaiden itsehoito: puhtaat pehmeät lakanat!!!!!

Alkoholi ei sovi meille ollenkaan. Senhän minä jo tiedänkin. MOT. Ja suositan raittiusratkaisua Katariina Sourin tapaan muillekin. En minä vakaa ole edelleenkään, vaikka olenkin täysin raitis, mutta ainakin kykenen tässä kirjoittamaan ja suunnittelemaan työnohjausopintojen lopputyötä. Jos käyttäisin alkoholia, olisin nyt sängyn pohjalla krapulassa.

Ongelmanani edelleen on unettomuus, kuten Antti Hurskaisellakin. Tiedän, että unettomuus on tiessään, jos olen töissä meidän raksalla ja kannan vaikka telineenosia kahdeksan tuntia. Ei tarvitse olla kahdeksaakaan tuntia telineiden raahaamista. Kaksi tuntia riittää hyvin ja herääminen kello kuusi aamulla. Joskus sellaisten ihanien raksatyöpäivien jälkeen en herää yöllä edes kuselle.

Napoli-tri-tetralogia

Luin Suru ei toimi -kokoelman sekalaisessa järjestyksessä. Jätin puolivahingossa väliin tekstin Baby, olkaamme siis suomalaisia. Päätin nyt, että palautan kirjan tänään ja tilaan sen Suomalaiseen kirjakauppaan itselleni. Minulla on syyskuun ajan käytettävissä kirjakauppahirviön etuseteleitä kokonaista kolme kappaletta. En tosin tiedä, saanko pokkaripassileimoja alennuskirjoista. Viimeksi Iisalmen kirjakaupassa tuntuivat asiaa pohtivan ja koska näytin todelliselta suurasiakkaalta, olinhan kasannut syliini kaikki mahdolliset Elena Ferranten kirjat lukuun ottamatta Napoli-trilogian vai tetralogiako se nyt on ensimmäistä osaa, sain leimat, vaikka sain myös jättiläismäisen alennuksen. Samalla ostin Domenico Starnonen Solmuja ja Kepposen.

Nyt kun olen lukemassa Ferranten Napoli-sarjan kolmatta osaa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät olen kuitenkin taipumassa siihen, että trilogian taustalla on työryhmä. Niin erilaisia tekstiosia kahdessa lukemassani Napoli-romaanissa on. Trilogian kakkososa alkoi kuin pahainen viihderomaani. Mietin jo, jättääkö kesken, mutta ajattelin, että pakko lusia kirjaa edes puoliväliin ja sitten romaani alkoi syvetä. Joku kirjoittajista varmaankin on juutalaisperäinen saksan kääntäjä Anita Raja, kirjailija Domenico Starnonen vaimo, siihen viittaa Anita Rajan taloudellinen menestys, näin olen antanut itselleni luvan kertoa ja sekin viittaa johonkin, että Elena Ferranten varhaisvaiheen romaanin Hylkäämisen päivät tarina täydentyy Domenico Starnonen Solmuilla.

Napolien kolmannessa osassa on yhteiskunnallisia, työläisten oloja kuvaavia jaksoja, ja yhtä aikaa paasaavia ja ristiriitaisia. Oli hyviä kaunokirjallisia jaksoja, välillä jopa minua vaivaannuttavaa vasemmistolaista paasausta, juu, mutta tietoisena siitä, että tietoisuuden herääminen ei ole yksiselitteinen kuvio eikä tietoisuutta voi kehenkään istuttaa ulkopuolelta.

Niin niin niin minua niin niin niin vituttaa, kun istun työohjaajaopiskelijoiden kanssa vaikkapa lounaalla. Välillä tuntuu, että olen ulkoavaruudesta. Eri ulottuvuudesta, eri todellisuudesta. Kun he vingahtelevat ressiä, ressiä, mietin, mitä vitun vitun vitun vittua teen näiden keskiluokkaisten täti-ihmisten kanssa. Tekisi mieli huutaa, lakatkaa olemasta niin vitun kilttejä ja sovinnaisia. En sano mitään, vaan kärvistelen kärvistelemistä päästyäni, mistä puhua? Koirista? En menestynyt keskustelussa edes sillä, kun sanoin, että venäläinen pörröinen ja takkuinen, paskalle haiseva Pyry-rumilus on sublimaatiovauvani. Jotain minun piti synnyttää, kun viimeiset munasoluni irtoavat - en tosin tiedä, onko niitä irronnut koskaan viittä enempää. Kahden nimi on Maria ja Anna, kaksi ei ehtinyt edes ultraäänitutkimuksen ja kolmas oli kuollut kahden päivän sisällä hedelmöittymisestä.

(No niin, Antti Hurskainen kirjoitti, että Pentti Saarikoski oli löytänyt Ajasta Prahassa -kirjassaan sanat vittu ja pillu ja sitten istui seuraavilla sivuilla kyykyssä odottamassa, että kansakoulunopettaja lyö karttakepillä sormille.)

Avioero

Antti Hurskaisen kokoelmassa Suru ei toimi kulkee juonteena esseistin vanhempien avioero. Kuvaus teinistä mussuttamassa Matin ja Liisan aseman Kotipizzasta haettua kaupallista tuotetta, on niin koskettava, että vatsasta viiltää. Perheen kuopus on kaikkea muuta kuin odotusten mukainen. Hän kantaa äidin surua, veljen surua ja varmaan isänsäkin surua avioerosta.

En saa selvää, miksi esseistin vanhemmat erosivat. Kyseessä ei ollut liika viina, ei alkoholinkäyttö eikä eroon liittynyt kolmatta osapuolta. Näin muuten valehteli julkisille tiedotusvälineille lempimissini Merja Tammen toinen aviomies Ari Kovero, niljakas rakennusalan yrittäjä. Kovero jätti entisen missin keskipitkän avioliiton päätteeksi lässyttämällä, että eroon ei liity kolmatta osapuolta ja parin vuoden päästä saman lehtiperheen lehdessä, en muista, oliko sama lehtikin, Koveron uusi puoliso, ikääntynyt jazzlaulajatar, hehkuttaa sitä, kuinka Kovero on hänelle korjannut heille lemmenpesän Etelä-Espanjaan jonnekin vuorille päälle kaatuvasta kivitalosta.

Kyllä minä laskin jazzlaulajattaren kuvauksesta, että hän oli varsin vankasti kolmas osapuoli Koveron ja Merja Tammen erossa. Ihan nauta ja koko Kovero on täysi mulkku. Merja Tammi nimittäin teki töitä pelastaakseen toisen perheensä veloista niin, että sai bakteeriperäisen aivokalvontulehduksen. Velat saivat maksettua, mutta avioliitto mureni. Kyllä kolmas osapuoli varmaan tuntuu siinä yhteydessä helpotukselta. Ihanaa hyväksyvää rakkautta, ei paineita, ei syyllisyyttä, ei huonommuudentunteita, pelkkää antavaa rakkautta vain.

Joka tapauksessa Hurskainen on imenyt itseensä lapsuudenperheensä surun. Hän analysoi, että 1950-luvulla syntyneet eroavat ihan eroamisen ilosta, kun 1950-luvulla syntyneiden vanhemmat sinnittelivät läpi elämän kestävissä avioliitoissa.

Mitäs me 1960-luvulla syntyneet sitten? Voisin olla Hurskaisen äiti, jos olisin saanut lapsen Hesarin pääkirjoitustoimittaja Juha Akkasen kanssa. Sitä salaa toivoin, mutta eihän sellaista 1980-luvun lopussa saanut sanoa. Tampereen yliopistosta me valmistuimme kammottaviksi kylmiksi, lapsettomiksi sinkuiksi. Salaa olimme kateellisia Salla Paajaselle, jonka legendana kerrotaan juosseen Pispalan portaita saadakseen lapsensa syntymään ennen kuin aloittaa MTV3:n aamutelevisiojuontajana.

Tai ei! Minä olin avoimesti kateellinen hänelle! Samalla ihailin ystävätärtäni Maija Paanasta, joka synnytti kummipoikani Tuukan vuonna 1987. Odotimme hänen lastaan yhdessä, kun asuimme Savonlinnassa Talvisalossa pienessä puuhökkelissä, jossa ei ollut juoksevaa vettä tai sisävessaa. Olimme onnellisia. Maija odotti lasta ja minä kävin Itä-Savossa töissä.

Meillä 1960-luvulla syntyneillä on etupäässä oikeus nautintoon. Voi meidän lapsiparkojamme!

Apua, Siilinjärven kirjaston edessä on kolmen tunnin parkkirajoitus. Kohta saan sakot! Pitää lähteä Pielaveden kirjastolle. Palautan Hurskaisen ja tilaan itselleni kirjakauppaan myös hänen esseekokoelmansa Välinpitämättömyys. 22- Kertomusta syömisestä en nyt tähän hätään halua. En , en, en. Ja voi vitura, tyypillähän on blogikin.