Matkalla jossain päin Suomea

la 21.9.2019

Ensin tähän illalla saamani oivallus. En ole ehtinyt tänne miettiä, miksi katkaisin välit Jehovan todistajiin. Ehkä syy oli syyllisyyden tunne, joka minussa kesällä heräsi, kun jammasin udmurtialaisten helluntalaisten kanssa Lapinlahden torilla. Rissas-Anja soitti eräänä kesälauantaiaamuna, kun olin yökkärissä nuokkumassa tietokoneen äärellä enkä jaksanut alkaa siivota, että puolentoista tunnin päästä torilla, pääsetkö, tarvitaan aputulkkia.

En epäröinyt. Jos on oikea hätä, olen aina valmis. Kokemus oli kesän ihanin. Udmurtialaiset, helluntaiuskovaiset kansantanssijat olivat niin absurdi ilmiö ja yhteinen letkajenkka Lapinlahden hellareiden kanssa pitkin toria on kokemus, josta kerron lapsenlapsilleni. Tällaista ei voi olla muualla kuin Lapinlahdella.

Asuinpitäjäni on minulle pimeä kohta. Kesän alussa päätin, että tänne jään ja tulen vaikka haudatuksikin. Matin viereen Varpaisjärvelle, katsoin jo netistä hautapaikan hintaa. Minusta kuoleman käsittelemiseen pitää käydä juuri näin. Rythin Pentilläkin on varattuna oma muistolehto ja muistokivi. Jotain samaa haluan, vaikka tähän mennessä olen ajatellut, että tulen haudatuksi Puumalaan.

Tuli surku Mattia. Matin pahansisuinen Ida-mummo, jolla ei ollut kuin yksi jalka, on haudattu poikansa kanssa samaan hautaan ja Ida-mummon puoliso on omassa haudassaan. Olen jotenkin ihaillut Ida-mummon kovuutta, mutta sitten ajattelin, että Leonid on Puumalassa minun sukulaisteni ympäröimänä ja sopivan matkan päästä Pietarista poikansa Ljovan perheen käydä. Minä voin sijaita muuallakin. Varpaisjärvestä olen aina pitänyt ja Lapinlahdesta tulikin paljon miellyttävämpi sen jälkeen, kun oli kuntaliitos. Varpaisjärven kepulaiset ovat paljon mukavampia kuin Lapinlahden!

Niin se oivallus. Isoveljeni Kosti sen muutama vuosi sitten sanoi puhelimessa. Hän irrottautui puolueensa henkisistä kahleista ja haluaa olla liikkuva äänestäjä! Minulla on sama halu. Haluan äänestää, ketä haluan - vaikka feministisen puolueen Kinky-tutkijaa ja vain hengailla, olen edelleenkin Armon Vihreiden jäsen, se on ihan jees, tarjolla olisi Helsingissä Islam-keskustelu, IPU-rievulle voisin maksaa ehkä tukimaksun, mutta Antti Pesosen jälkeen IPU ei ole ollut entisensä. IPU:ssa oli todellista yritystä jäsendemokratiaan, mutta nyt rivit ovat pienet.

Parasta IPU:n Antti Pesosen jälkeisessä ajassa on Antti Pesosen lesken Kirsi Ruokolaisen Facebook-ystävyys. Kirsi teki yhden naisen valtavan elämäntyön Alajärvellä ja on asettunut nyt Padasjoelle. Pidin Kirsistä ensitapaamisella, kun kävelin IPU-pariskunnan perässä Oulussa valtalain päivän tapahtumaan. Vuosi taisi olla 2015 tai öbaut.

Se, että kuljen kenen perässä haluan ja äänestän, ketä haluan, koskee myös uskonyhteisöjä. Olen yhtä postmodernin jälkeinen liittyjä ja yhteisöihminen kuin kaikki muutkin. Mukavuudenhaluinen kevytsitoutuja, ottakaa tai jättäkää, keittäkää tai paistakaa.

Minua ette syyllisyyden tunteella hallitse. Piste. Velvollisuuden tunne, hui hai, sitoutuminen hui hai. Jehovan todistajien uskonyhteisö on organisaatioltaan mielenkiintoinen ja minusta on aivan paikallaan, että kyseenalaistetaan vaikkapa Pyhän Kolminaisuuden papukaijamainen hokema - tai Kristuksen jumaluus. Kuoleman jälkeen ei ole mitään ennen kuin tulee Kristuksen toinen tuleminen - me vain muutumme maaksi ja asetumme sukupolvien ketjuun. Ehkä on olemassa toinen todellisuus, ehkä ei. Bestis sen osasi pukea ääneen. Mysteeri. Salaisuus. Ja juuri mysteerin kohtaamisessa ortodoksinen kirkko on paras.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnossa on kyllä paljon kaikenlaista superpöljää ja falskia teennäisyyttä. Onneksi Soleani lopetettiin, sillä jossain vaiheessa en olisi enää tyytynyt päätoimittajana vain käsittelemään kirkkohenkilöiden juttuja ja olisin päjäyttänyt jotain omaa tekstiä lehteen. Turhautuneena. No tulipa kokeiltua Aamun Koiton pääkirjoituksissa vuonna 2009. Kun epätoivoinen pestini - ihan helevetin mielenkiintoinen toisaalta - alkoi, päätin, että jahas, minunkin pääkirjoituksiani luetaan, kuten oli suurennuslasilla luettu Tapani Kärkkäisen pääkirjoituksiakin.

Luettiin todella, juu.

Takana ovat ajat, jolloin valtamedia kirjoittaa pääsiäisen alla lipeviä juttuja siitä, kuinka ortodokseilla on ihanat pashat. Esimerkiksi Valamon taideskandaalissa piispa Arsenilla lienee sormi suussa, kun Savon Sanomien Asta Tenhunen (apolodit tämän päivän jutusta, SS la 21.9.2019, Maineeseen liittyy vastuu olla huolellinen - metropoliitta Arseni olisi halunnut kiistää tuttavuuden). Juttu on napakka, tiukka ja asiallinen. Metropoliitan sanomiset ja sanomatta jättämiset ja suoranaiset typerät hätävalheet tuodaan säälimättä esille. Hyvä, hyvä!

(Minä en olisi tuohon pystynyt, vaikka olisin edelleen sekä Solean että Aamun Koiton päätoimittaja. Mutta! Vaikka oli sinne tänne ja tuonne, enkä ottanut kantaa kumpaakaan suuntaan, taidan kallistua sille kannalle, että europarlamenttivaalien 2009 alla vai oliko se jälkeen kirjoittamani pääkirjoitus isä Mitrosta on ehkä urani paras. Ainakin se oli vaikeimpia. Piti koettaa ymmärtää molempaa osapuolta, vaikka tosiasiassa en ymmärtänyt kumpaakaan. (Minusta kumpikin osapuoli oli .... nohhh... jääköön sanomatta. Typ typ typ typpihappo, peeee peee peee, peeäässä, rärärärärääräräärrääää räkää)

(Tarkkaavainen lukija huomaa, että olen aivan Mia Kankimäen Naisia, joita ajattelen öisin lumoissa.)

Jossain aivopoimusessa mietin, miten joskus kirjoittaisin toisin. Kirjoittamisen opettajamme Panu Hämeenaho kirjoitti palautteessaan luovan kirjoittamisen oppimistehtävästä minulle hellävaraisesti, että mitäs jos joskus koettaisin kirjoittaa vähän eri tavalla. Miteeeeen?????? Asiallisestiko?????????????? Napakastiko????????? Tiukasti, kuten Asta Tenhunen? Juu, mutta juu. Ei kiitos, ja samaan aikaan olen äärettömän, vilpittömän iloinen siitä, että joku sitä tekee. Tiukkaa, napakkaa zhurnalismia, joka ei lepertele eikä selittele, hienoa!)

Tässä alla on merkintä, jota kirjoitin siihen asti, kunnes uuvahdin. Jatkan sen loppuun tänään.

Selitys uuvahtamiseen: Olen tällä viikolla herännyt joka jumalan aamu kello 5.30. Tänään kierin kello 6.30:een asti tai koetin olla hievahtamatta ja herättämättä aviomiestäni, joka oli luvannut nukkua kello 7:ään asti ja nukkui syvästi kuin pieni possu. Kyllä muuten vitutti, ihan vitutti, Pimu kävi katsomassa kello 5.30, aiommeko tänään ollenkaan herätä ja minä heräsin enkä saanut enää unta. Sydän takoi, koska en viime yöksi ottanut beetavitunsalpaajaa ja söin Skodassa ainakin kolme Annan lakritsipalaa.

Eilen kun Anna meni menoilleen ja minun piti odottaa lasta 45 minuuttia, luulin, että jaksan raahautua kahvila HIllaan. En jaksanut. Ajoin Anna Skodan Iisalmen tyhjän käräjäoikeustalon eteen ja säädin etupenkin nukkuma-asentoon. Menin penkille selälleni ja ehkä kävin mikrounessa. Nukutti niin! Virkistyin vähäsen ja ajoin Skodan Riistakadulle Iisalmen Sanomien toimituksen eteen parkkiin, josta ajoin taas Pohjolankadun ylitse Rosson eteen ja siitä ryömin Annan kanssa Rossoon sienirisotolle.

Kertakaikkiaan kaikki voimani tuntuivat eilen kadonneen. Käytin ne ilmeisesti aamun telinekuorman teossa.

Avioliiton parannusmatka

pe 20.9.2019

Tänään olisi ollut optimaalinen päivä mennä puolukkaan. Matti kuitenkin halusi käydä työmaalla viemässä telineen osia. Sitä paitsi iltapäivällä on jo meno Iisalmeen ja pakkasta oli sen verran, että emme olisi marjassa aamusta pitäen tarenneet. Annoin miehen mennä ja avustin jopa telinekuorman purussa sekä työmaatelinekuorman kasauksessa. Siivosin ihan pikkuisen pihaa ja tein taidepihasuunnitelmia. Purettavasta romutelinekuormasta löytyivät ihastuttavat tikkaat. Niiden koukkuihin voin jo nyt ripustaa pari Osku-kissan pissanhajuista vedic art -tauluani.

Olen koettanut häivyttää Oskun hajumuistoa etikalla ja tahranpoistoaineella. Olen huuhdellut tauluja. Kissanpissan haju vain pistää vähän makeana nenään, kun niitä vilkaisee. Taulujen haju on muuttunut ihme kyllä ällön tympeäksi. Siitä on hävinnyt ammoniakin terä.

Vedic art on sellaista. Tauluja voi vaikka hakata maahan tai vetää niitä nurmikolla tai heinikossa perässään. Kaikki käy. Sitten vain katsotaan, mitä taulusta löytyy.

Minä olen yhtä taulua, joka oli ahdistuksenmustansinipuhuva, maalannut monta kertaa uudestaan. Värkkäsin siihen häpyhuulet ja Matti sanoi, että jaahas, liian esittävä. Maalasin huulet piiloon ja kuinka ollakaan vittu ilmestyi taulun alapuoliskoon.Taulussa on nyt niin monta maalikerrosta, että se näyttää tarpeeksi jännittävältä. En ehkä maalaa sitä enempää.

Jussi Martikainen kirjoitti keskiviikon Maaseudun Tulevaisuudessa kesälomastaan. Hän ei ollut lentänyt. Lomalla kävivät Tartossa, Kaarinassa ja Suomussalmella. Matkat tuli tehtyä vanhalla dieselillä. Ja pääosin Martikainen oli vain ollut. Voi, että nauratti.

Mehän teimme keskiviikkona tyypillisen Matti Valkos -kesälomareissun, joka kaikessa raivostuttavuudessaan oli antoisa. Emme ottaneet mukaan edes Pimua ja nuoret koirat joutuivat värjöttelemään iltamyöhälle asti tarhassa. Vähän pelottaa se, tuleeko Pyrystä tarhakoira. Hallan kiiman takia Pyry on alkanut merkkailla sisälläkin. Onneksi leikatun uroksen pissa ei haise oikein miltään, mutta on se öllöä pyyhkiä pehmeän vaaleanvihertäviä vähän mönjäisiä lätäköitä linoleumilta.

Kun Osku häipyi kissojen taivaaseen, alkoi Pyry merkkailla. Ensi viikolla nukumme yöt Pyryn kanssa kylki kyljessä. Toivottavasti koirapoika sosiaalistuu taas.

Olen tällä viikolla herännyt joka aamu kuudelta, jopa puoli kuusi. Tiistaina olin pontevasti mukana telinekuorman teossa heti aamusta ja kello kahdeksaan mennessä oli kuorma jo tehty.  Minulle jäi aikaa lupostella ennen Sukevan kirjallisuuspiiriä. Keskiviikon reissuun liittyi taas telineiden vientiä Kuopion työmaalle kuinkas muutenkaan. Asia oli vain niin, että tiistai-iltana, kun olin jo vajoamassa unten maille ihanaan nirvanaan, alkoi alakerrasta kuulua haukku. Koetin pinnistää korvani kiinni, mutta oli sitten pakko lähteä viemään Pyryä ulos. Poloisella oli konseptit sekaisin, kun otin koirat kasvatuksen nimissä sisälle jo ennen kuutta.

Keskiviikkoaamuna oli päässä aivojen tilalla kivi ja unohduin Mia Kankimäen kirjaan Naisia, joita ajattelen öisin. Matti loukkaantui ja meni ulos paiskomaan telineenosia trailerille. Minä söin puuroni ja join kahvini varmaankin ylihidastellen. En oikeasti hidastellut tarkoituksellisesti. Yö oli ollut vain niin huono, että kaikki tahmoi.

Kävimme työmaalla Kuopiossa vielä melko sovussa. Aviomies ei näyttänyt ärtymystään. Leppävirran Nesteelläkään ei vielä kipunoinut kuin vähän. Verensokerini oli laskusuunnassa. Juvan jälkeen tuli puhetta aamusta. Hihani paloivat. Korotin ääntäni ja sanoin, että minulla on oikeus syödä puuroni rauhassa. Toivoin, että minut jätetään Mikkeliin ja otetaan paluumatkalla taas kyytiin. En tiedä, mikä minuun meni, mutta lounaalla lähellä Lyytikkälää, vitutti armottomasti.

Nyt on pakko panna vähäksi aikaa silmät kiinni. Luomeni putoavat.

Jatkoa matkakertomukselle

la 21.9.2019

On muuten Touko-veljen syntymäpäivä. Lähetin kortin, mutta postista ei nykyään tiedä. Voi olla, että kortti on perillä vasta ensi kuussa. Tällä kertaa lähetin kortin kuitenkin ennen syntymäpäivää ja alkuviikosta jopa.

Söimme keskiviikkoisella jeremiadillamme kotiruokalounaan huoltsikalla lähellä Lyytikkälän talomuseota. Koko ajan naputin aviomiehelleni jotain. Kiireestä. Ilmeisesti muodostamme Matin kanssa maanis-depressiivisen kokonaisuuden. Olemme erirytmisiä ja kun toinen koettaa nopeuttaa, toinen hidastaa. Lyytikkälään lähtiessä Matti koetti hoputtaa ja minä olin sitä mieltä, että kiireessä ei tule kuin kusipäitä lapsia (enkä minä saa luettua Naisia, joita ajattelen öisin).

Lyytikkälän pihaan ajaessamme olin jo niin täynnäni pyhää vihaa, että ajattelin jo avioeroa. Matti oli varmaankin ajatellut sitä heti siitä lähtien, kun jumin Mia Kankimäen kirjan ääreen. Se muuten löytyy kirjakaupasta luokituksesta elämäkerrat. Kovin outoa oli, että Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi, oli osastossa kaunokirjallisuus.

Suvi Aholan Minna Canth -kirja oli kyllä mielenkiintoinen, en ole vielä lukenut sitä ihan loppuun. Tai siis lopun luin ensin ja sitten hampsin alusta yli puolivälin. Mutta kirjasta puuttui omakohtaisuus. Haluaisin niin tietää, miltä Suvi Aholasta tuntuu nyt, kun joka vitun Matti Rönkä -haastattelussa mainitaan, että Rönkän puoliso on Johanna Vuoksenmaa. En tiedä, miltä Suvi Aholasta tuntuu, mutta minua vituttaa. Miksei Röngän haastatteluissa mainita sanaakaan hänen ykkösvaimostaan?

Sama juttu oli, kun Matti ja Liisa -lehdessä oli aviomieheni Matti Valkosen, restaurointikillan puheenjohtajaksi valitsemishaastattelu. Toimittaja ei todennäköisesti ollut tajunnut Matin savon kielestä sanaakaan ja kirjoitti jutun nauhalta tyyliin translitteroin tähän jokaisen tuolin narahduksenkin ja (oman) aivopieruni. Faktalaatikossa ei ollut sanakaan hänen vaimoistaan. Ei ensimmäisestä eikä toisesta. Miksi monimutkaiset perhesuhteet ovat paikallislehdessämme tabu, huusin ja revin hiuksiani. Onko siihen jokin pinnanalainen syy?

Tai sitten juttu oli kirjoitettu päihtymyksen tilassa. Eikä elämänpäihtymyksen. No niin. Nyt haukuin Matti ja Liisa -lehteä. Anteeksi, ei se aina huono ole. Mukavaa on, että lehdessä on raikkaita, isoja kuvia. (Mitenkä tämä nyt ei kuulosta kehulta ollenkaan? Ei mut oikeesti, taitto on Matti ja Liisa -lehdessä hyvää. Paska, äh, ja aina välillä Katri Viitaniemen yliöt ovat lämpimiä ja hoksaavaisia. Esimerkiksi kirjoitus Aikataikan valokulkueesta. Siihen saattoi jokainen osallistua. Ilotulituksessa rivikansalaisen tehtävä on vain olla passiivinen katsoja.)

Kun kaarsimme Lyytikkälän talomuseon eteen, kuului päärakennuksesta iloinen naisten nauru. Matti oli vähän hämmentynyt. Hän tunnisti museoaktiivi-Armin auton ja arveli heti, että joku autoista kuuluu museon pääkonttorinaisille. Päärakennuksen eteisessä meinasin peruuttaa, mutta muistin, että Mia Kankimäen Naisia, joita ajattelen öisin jäi eteisen kirjahyllyn eturampille eikä minulla olisi mitään muuta tekemistä sillä aikaa, kun Matti kävisi naurattamassa iloisia naisia lisää, kuin selata puhelintani, josta en edes pidä. Vihaan puhelintani, sillä en pääse sinne sisään. Peukalonjälkitunnistaminen ei toimi!

Minusta tuntuu siltä, että Samsung iPhonen jälkeen vittuilee minulle. Ihan joka kerta, kun siihen tartun.

Matti marssi pontevana sisään talomuseon tupaan. Naisten nauruun tuli katkos. Matti kajautti, kuka on ja sanoi, että tässä on sitten toimitusjohtaja. Museoaktiivi, kaksi museonaista ja kolmas nainen, joka taisi olla joku suomenniemeläinen, menivät aivan mykiksi.

Seurasi niin monen sekunnin myrtynyt hiljaisuus, että kaikki nolostuivat. Sitten museoaktiivi pääsi todellisuuteen ja kutsui meidät kahville. Matti kun on Lyytikkälässä milloin kenenkin kanssa, mutta ei minun, toimitusjohtaja-vaimonsa kanssa, ja arvelin museoaktiivin ajattelevan, että aviomieheni heti kättelyssä teki selväksi jotain. Tässä on toimitusjohtaja! Niinpä niin. Minähän olen aina toivonut, että aviomieheni antaa tilaa myös minulle.