Suru ei toimi ja Antti Hurskainen vaivaavat vieläkin

pe 13.9.2019

Eilinen merkintä esseisti Antti Hurskaisen kokoelmasta Suru ei toimi jäi kesken, kun pelkäsin, että saan pysäköintisakot Siilinjärven kirjaston parkkipaikalta. Kolme tuntia kirjastossa hujahti ihan ittestään. Siilinjärven kirjastossa on hyvät työskentelyfibat. Ehkä se johtuu siitä, että en tunne Siilinjärveltä ketään, joka kävisi kirjastossa tai lukisi jotain. Siilinjärveläiset ovat mitä ovat, eivät ainakaan Suuria Taidepersoonallisuuksia eikä kunta elämöi taidepitäjyydellä, lempikyläni on Pöljä ja elämäni kohokohta oli olla Pöljän Sorjosia, meillä oli punainen talo ja pieni pelto. Siilinjärveläiset eivät teeskentele ja siksi pidän heistä kaikista. Pienen etäisyyden päästä.

Pääsen Siilinjärvellä sukeltamaan turvalliseen anonymiteettiin. Kirjaston johtajakin oli kovin lempeä ja velkoi minulta vain puolet Kateus työelämässä -kirjan alkuperäisestä hinnasta. Lapinlahden kirjaston kireyttä ja tunkkaista paheksuntaa en velkomistilanteessa havainnut.

Iisalmen kirjastosetien pitkämielisyyttä tässä asiassa en vielä ole testannut.

Niin. Suhtaudun Antti Hurskaiseen ja tämän kirjoituksiin alkoholista kuin moralisoiva äiti. Sitä paitsi esseessä Lisää melua Helsinkiin esseen minäkertoja seuraa alakerran nuoren naisen elämää kuin herra Tuulio vastapäisen talon nuorta naista Helvi Hämäläisen Säädyllisessä murhenäytelmässä. Se tosin oli hyvä merkki, että Hurskainen ei tuntunut tuntevan kaihoa omaa menetettyä kiljunuoruuttaan kohtaan, kun oli perheellistynyt ja Joensuun-opiskeluaikanakin haikaili vain tulevan vaimonsa perään Jyväskylään, jos nyt oikein rivien välistä luin ja oikein muistan, en voi tarkistaa, koska vein kokoelman eilen Pielavedelle.

Hurskaisen teki mieli lyödä typerää nuorta naista, joka vain eli omaa nuoren naisen ihanata ja vähän epätoivoista vaihettaan. Lukekaa Laura Gustafssonin Pohja tai minun nuoruuden päiväkirjani, niin tiedätte, oliko kivaa. Aina ei ollut. Joskus oli ihanata ja usein kamalata. Silti päivääkään en vaihtaisi pois. Enkä yhtään yötäkään. Joitain käsittämättömiä petikumppaneita kyllä vaihtaisin.

Itse asiassa vaihtaisin kaikki kumppanini vuosien 1981 - 2004 välillä Matti Valkoseen, mutta etenkään 1980-luvun alussa komeaa työläisnuorukaista nimeltä Matti Valkonen olisi kiinnostanut kiltti pullonohjasilmälasinen lukiolaistyttö, joka oli menossa yliopistoon, yhtä vähän kuin järveläläistä komeaa työläisnuorukaista Teijo Kuokkalaa. Kyse on ajoituksesta. Ei sen kummempaa. Ja Domenico Stranonen Solmuissa vaimo toteaa hienossa kerran jätetyn monologissaan, että vetovoima on satunnaista. Tärkeää on sitoutuminen. Niinhän se on.

En todellakaan tiedä, mitä tehdä siinä kohtaa, kun aviomies kuulee evoluution kutsun ja lähtee nuoremman naisen matkaan. (Sitähän minä pelkään.) Elena Ferranten Hylkäämisen päivien romaanihenkilö sekosi ja bylsi lohduksi alakerran naapurin, klassisen muusikon, kanssa. Stranonen Solmuissa pariskunta oli elänyt 80-vuotiaaksi ja lapset pääsivät sanomaan sanansa. Lapset olivat huomanneet, että äidillä oli naapuriin setään suhde. Naapurin setä oli noin 90-vuotias ja klassinen muusikko oli muistaakseni arkkitehti. Lopussa kävi ilmi, että lapset olivat todella vapauttaneet itsensä vanhempiensa paineistetusta menneisyydestä. Lapset sitten voivat kirjoittaa oman kirjansa.

Antti Hurskainen kuvaa omien vanhempien avioliittoa seesteiseksi. Opettajapariskunnan elämä näyttäytyy Surussa, joka ei toimi ihan kivana. Vain kerran esseistin isä oli jäänyt yökaudeksi Miettis-Jaskan pahamaineiseen pubiin ja lapset odottivat sydän syrjällä häntä kotiin. Kerran pikku-Antti pääsi isänsä mukaan ja hellyttävästi sai pubin Jaskalta pullonkorkkeja leikkikalukseen.

En kertakaikkisesti voi ymmärtää, miksi isän piti muuttaa läheiseen homeiseen rivitaloon. Jostain hengittämisasiasta oli kyse. Eron jälkeen omakotitaloon poikien kanssa jäänyt äiti eräänä perjantaina söi kuopuksen kanssa jotain herkkuja ja otti lasin viiniä, huokaisi ja sanoi, että nyt on hyvä olo.

Aika säädyllinen murhenäytelmä. Jostain syystä tulevan esseistin vanhempien ero tuntuu minusta täysin turhalta. Miksi he eivät menneet pariterapiaan? Erään opettajattaren mies Lapinlahdella oli pariterapeutti, saattoi kuulua jopa perheen societeehen.

Vanhempien ero tapahtui vuonna 1998, kun tuleva esseisti oli 12-vuotias. Hän kuvaa kohtaa onnellisen lapsuuden loppuna. Muutaman vuoden kuluttua minun tuleva aviomieheni jäi samalla asuinalueella itse rakentamaansa omakotitaloon ja vaimo muutti läheiseen rivitaloon palatakseen vuoden päästä takaisin. Meni muutama vuosi ja minä tulin kuvioon - nuorempana ja kiinnostavana toisena naisena, se, että tulin ihan puskasta ja toisista piireistä, ehkä kokonaan toisesta todellisuudesta tai toisesta maailmakaikkeudesta, se varmaan vaikutti siihen, että nyt olinkin kiinnostava, vaikka todellisuudessa olin ihan sama heikkoitsetuntoinen yli miinus kymmenen likinäköinen kakkosstatuksen tyttö kuin aloittaessani sukupuolielämäni, ... sitten vaimona - ja nyt pelkään hysteerisesti, että aviomieheni jättää minut samalla mekanismilla kuin jätti ensimmäisen vaimonsa.

(Käsittääkseni avioerot sattuivat samalla asuinalueella Lapinlahdella, olen haastatellut esseistin isoveljeä Matti ja Liisa -lehteen keväällä 2002, kun tämä kirjoitti kuusi ällää, vai sekoitanko kuuden ällän ylioppilaan rehtori Matti Piiraisen poikaan? Oliko rehtorilla edes poikaa? Miksi omakotitalot menevät sekaisin mielessäni? Muistikuvieni mukaan keväällä 2002 Lapinlahden lukiosta kirjoitti kuusi ällää nuori mies, jota kävin haastattelemassa Linnansalmentiellä sijaitsevassa omakotitalossa. Muistikuvieni mukaan oli toinenkin kuuden ällän ylioppilasnuorukainen, jota kävin haastattelemassa Peltoniementiellä sijaitsevassa omakotitalossa. Vai olivatko kyseessä keväät 2002 ja 2003? Minulla on sen ajan Matit ja Liisat pahvilaatikossa vintillä ja justiinsa meinasin heittää ne omavaraistalousneuvojallemme mansikkapenkkien aluksiksi. Ellen jo heittänytkin.)

Ymmärrän kyllä, miksi aviomieheni erosi ensimmäisestä vaimostaan. Syynä oli muukin kuin minä, kolmas osapuoli, vaikka tottakait olin suuri ja erityisesti hyvin aktiivinen syy. Sanoin, että minä tai vaimo - en jää toiseksi naiseksi ja jos et eroa, siirryn suunnitelma B:hen. Tai no, en kertonut tulevalle aviomiehelleni suunnitelma B:stä, se oli nuoruuteni työläispoika. Osasin kuitenkin olla vakuuttava ja olinkin vakuuttava, sillä totta kait olisin kärvistellyt jonkin aikaa surussani, mutta kaikki olisi asettunut uomiinsa - ja minä olisin päässyt vuoden 2004 lopussa pois Lapinlahden vaikutuspiiristä, enhän minä täällä enää silloin asunut, olin niitä Pöljän Sorjosia, tässä pätkä luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen lopputehtävästäni siitä, mitä olisi tapahtunut, jos aviomieheni ei olisi jättänyt vaimoaan, kun minä niin käskin:

"Ohut lumous, jota tuskin oli havaittavissa, olisi haihtunut nopeasti ja molemmat olisimme palanneet häpeissämme omiin elämiimme. Aviomieheni ehkä olisi vienyt jälleen ensimmäisen vaimonsa pariterapiaan ja saattaahan olla, että he olisivat jatkaneet vanhaa tuttua ja mukavaa elämää elämänsä loppuun asti – siirtyneet sukupolvien ketjuun saman seurakunnan jäseninä yhteisen hautakiven alle eikä kukaan kolmen sukupolven päästä olisi muistanut sitä ihoa polttelevaa ja sydänalaa kuumottavaa häpeää, mihin paikallislehden toimittaja pitäjän tavoitelluimman ukkomiehen oli ollut vähällä saattaa. Ehkä minä olisin symboloitunut heidän avioliitossaan sinnikkään ja häikäilemättömän aviorikkojan perikuvaksi.

Joskus kun olisin jonkin jutun yhteydessä törmännyt Mattiin tai hänen yritykseensä, olisin muistanut jotain nopeasti ohimenevää ja pysähtynyt, hymähtänyt vähän surumielisesti, sellainenkin episodi elämässäni oli, kaikenlaista, mitä ihmettä minä siinä urpossa oikein näin."

Sitä vain en edelleenkään ymmärrä, miksi esseistin vanhemmat erosivat. Esseisti kuvaa sitä, että alkoholi teki vanhemmista ja heidän elinpiiristään iloisempia ja vapautuneimpia. Perheen piirin vappujuhlat näyttäytyivät lapsille leppoisina sipseineen ja vappuhuiskineen ja kohtuullisine alkoholimäärineen.

Niin siitä alkoholistahan minun piti. Esseisti käsittelee alkoholia kokoelmassaan otsikolla Alkoholiongelma. Asia askarruttanee häntä. Onko nyt niin, että siinä vaiheessa, kun ei pysty kirjoittamaan, luova ihminen tarvitsee sumuverhon? Olen krapulassa, sairastan masennusta, on kiire, väsyttää, perhe vaatii.

Miksei voi vain todeta, että nyt ei synny tekstiä? Teksti ei ole valmis. Se kypsyy. Tiedän, tiedän, alkoholia voi käyttää aivojensa sammuttamiseen ja krapulapäiviä lepäämiseen. Mutta kun alkoholinkäytöllä on muita seurauksia - sosiaalisia, terveydellisiä ja vaikka mitä. Sitä paitsi tiedän, mistä puhun, kun sanon, että pienten lasten perheessä ei ole varaa oikeastaan yhteenkään krapulapäivään - puhumattakaan kolmesta perättäisestä. Tein lapseni entisen heroinistin kanssa ja aikani koetin säädellä lasteni isän alkavaa alkoholismia. Niin. Kontrolloin hänen juomistaan. Lasteni isä antoi aina palkkansa minulle, jotta voisin käyttää rahat haluamallani tavalla. Ostin hänelle perjantaipullon. Aikansa sitä jaksoi, muttei loputtomiin.

Minun itseni oli helppo jättää alkoholi, sillä sukurasituksenani on huono maksa. Lusikallinen viiniä aiheuttaa pikkuruisen särisevän päänsäryn, yhdestä tuopista olutta aivoni lukkiutuvat enkä kykene sanomaan sanaakaan, tästä minulle huomautti Otavan Opistossa Makkosen Pekka ja muistan sen iäti. Nykyinen valokuvataiteen tohtori, esteetikko jo silloin, Pekka sanoi minulle asialliseen ja toteavan analyyttiseen tyyliinsä, että näytän tyhmältä, kun kapakassa vain räpytän silmiäni enkä sano mitään.

Otavan aikaan minulla oli jo piilolinssit ja koska en itse polttanut tupakkaa, tupakansavu liimasi linssit päähäni epämukavasti. Kalja sai kieleni jäykäksi ja aivoni tukkoisaksi. Halusin epätoivoisesti kuulua joukkoon ja sitä rataa sitten mentiin toimittaja-alkoholisuhteella viisitoista vuotta. 1990-luvulla aloin käydä Kuopion Pyhän Nikolaoksen Katedraalissa lauantai-iltaisin. Vigilia oli hyvä ja kaikille aisteille antoisa vaihtoehto kapakassa istumiselle.

Oopiumia kansalle. Niin. Entäs sitten?!?!

Ortodoksinen palvelus tarjoaa hyvää musiikkia puoliammattilaislaulajien äänellä, kauniita kuvia, tuoksuja, kultaväriä. Miksei siitä saisi nauttia? Saarnat eivät ehkä ole niin retorisesti onnistuneita tai edes yhtään puhetaidollisesti mietittyjä kuin luterilaisessa palveluksessa, mutta ei se (aina) haittaa minua.

Bestis-Raili kirjoitti juuri salaisuudesta, mysteeristä. Ehkä olen samaa mieltä. Tai olenhan minä jo ollutkin. Pyhän ymmärrys, paradoksaalisesti se, että sitä ei voi ymmärtää, on ortodoksessa ajattelussa paras ja parasta.

No niin. Aivot pois päästä, Antti Hurskainen, mukula kainaloon (joko niitä on kaksi?), luvun alle Kallistos Waren Sisäinen valtakunta (tiedän, että teidän perheessä on sellainen) ja rakkaan vaimon kanssa vaikka Pyhän Nikolaoksen seurakunnan palveluksiin Helsingissä. Seurakunta on venäläinen ja palvelukset kirkkoslaaviksi. Sanan ammattilaisilta pitää kieltää sanat, jotta huomio kiinnittyisi kaikkeen muuhun meditatiiviseen.