Mureneva keskiluokka ja Antti Hurskaisen Suru ei toimi osa 23

to 31.10.2019

Kirjailija Tommi Melender, joka saattaa olla esseisti Antti Hurskaisen jonkinlainen kirjallinen esikuva, on jättänyt kokopalkkaisen toimittajan työnsä - käsittääkseni jossain Arvopaperi-lehdessä tai jotain muuta tukevan porvarillista, joka tapauksessa Melenderin palkkatyö on ollut enemmän kuin keskistä keskiluokkaista. Hieman yläluokkaiseen vivahtavaa.

Ranskalaisessa ystävässä Melenderin yhteiskuntakritiikki kilpistyy lauseeseen: Porvarin naama vituttaa. Ymmärrän miestä. Niin vituttaa minuakin porvarin naama ja etenkin keskiluokkaiset kulissit ottavat aivoon niin, että aivoaneurysma pullottaa.

Jossain kirjoituksessaan Hurskainen - en kuolemaksenikaan muista, missä - käyttää sanaa poseeraus ja arvelen termin tarttuneen häneen juuri Tommi Melenderiltä. Prkl, en muista sitäkään, missä Melender on sitä käyttänyt.

Joka tapauksessa jompikumpi herroista voisi avata käsitettä. Mitä se on?

Melender kirjoitti heittäytymisestään vapaaksi kirjailijaksi uusimmassa Imagessa otsikolla Pyhä työ. Kirjoitus oli erinomainen ja sisältää juuri ne tunnot, joita itsekin olen tuntenut, ajatellut, potenut ja poseerannut valmistuttuani 1990-luvun alun lamaan Tampereen yliopistosta.

Nyt tässä mietin, mikä kiire minulla oli naimisiin ja perhettä perustamaan juuri laman aikaan. Miksen herrantähden olisi Moskovasta Helsingin kautta koukannut takaisin Tampereelle ja lukemaan venäjäni, slavistiikkani ja kansainväliset politiikkani graduun asti?

Ei, kun ei, halusin naimisiin, halusin lapsia. Halusin, no niin, itselleni elämän. En toimittajan elämää. Ja totisesti, totisesti, sitä sain. Sitä saa, mitä tilaa. Tuhatkertaiseseti. Elämä, oi, elämä. Kiitos.

(Toki jos minulta olisi kysytty, olisin halunnut viisi lasta. Ja kolme viidestä Matti Valkosen kanssa. Lapset olisivat saaneet periä isältään ulkonäön ja minulta älyn. Tiriiiiiiiii!)

Kiitos ensimmäiselle aviomiehelleni, että mahdollisti paljon. 1990-luvulla elin vapaan toimittajan elämää turvallisesti niin, että joku toi säännölliset tulot pöytään ja odotti minua kotona Odysseuksen harharetkiltäni.

Tämä on nyt kepeästi kirjoitettu, mutta todellisuuteni 1990-luvulla ei itse asiassa ollut kepeää ensimmäiselle aviomiehelleni. Minussa on paljon pimeitä puolia, joita alan kuoria auki, kunhan saan psyykeni edes vähäsen järjestettyä. Pitää saavutta jonkinmoinen tasapaino, että en ihan joka toinen päivä putoa kuiluun. Eilinen ilta oli hyvä ja pääsimme Matin kanssa nukkumaan kello 20. Saatoimme herätä kohtuullisen pirteinä kello 5.

Edellisenä iltana jäin kuiluun, mustaan kaivoon istumaan (Tosiasiassa istuin kodinhoitohuoneen tuolilla ja haukoin henkeäni), kunnes Matti sanoi käskevästi: "Tule sieltä ylös!"

Elämme niin eri maailmoissa

Eniwei. Melender kirjoittaa siitä samasta, mikä on minuakin askarruttanut suhteessani parikymmentä vuotta itseäni vanhempiin sisaruksiini. Meleder kertoo vanhemmistaan. He ovat samanikäisiä kuin minun siskoni ja veljeni.

"En voi olla ajattelematta, että vanhempieni sukupolvella on ollut ahkeruuden lisäksi myös onnea. He elivät parhaat vuotensa 1970-luvun Suomessa, jossa vallitsi täystyöllisyys. Isäni työtoverit paiskivat ylitöitä kirjapainossa ja kehuivat tienaavansa kansakoulupohjalta enemmän kuin professorit. Sotien jälkeisinä kultaisina vuosikymmeninä työ palkitsi tekijänsä ja inflaatio söi asuntolainat." (Image 10/2019 s. 68 - 71)

Minun on joskus vaikea puhua sisarusteni kanssa. Emme yksinkertaisesti jaa samaa maailmaa. He olivat tukevasti kiinni yhteiskunnassa, heillä on kokemus siitä, että heidän työtään tarvitaan, he ovat tarpeellisia silloinkin, kun tultiin 1990-luvun alun lamaan.

Meille, joilla ei ollut kokonaista toista jalkaakaan työelämän ovenraossa, kun Suomi Neuvostoliiton kaaduttua sukelsi, tuli märkä rätti naamalle. Meihin, jotka olimme 1990-luvun alun lamassa työttömiä, tarttui outo haju. Työttömyyden stigma. Aika monet toimittajatutkintolaisystäväni eivät halua puhua siitä. Tai oikeastaan! Kukaan ei halua puhua siitä.

Ehkä Jukka Järvinen saattaisi haluta. Hänellä oli jo 1980-luvun lopulla asenne kohdallaan. Jukan intohimona olivat tietokoneet. Meistä hänen opiskelutovereistaan kukaan ei tajunnut, mitä Jukka oikein yökaudet puuhaa. Voisiko joku kertoa? Tietokoneista oli kyse tai jotain.

Missä olet sisäkkö-Järvinen, anna kuulua itsestäsi!

Ja friikkuna työskentely. Sehän ei toimituksissa istuneiden mielestä ollut mitään. Ei ainakaan se, jos oli ollut Kansan Uutisten palveluksessa. Niin meni urani vessanpytystä alas. Muistan hätkähdyttävän hetken, kun hain töihin Ylä-Karjalaan. Lehdessä oli jokin valopäinen miespäätoimittaja, joka kakisteli, ettei voi ottaa minua töihin, sillä kun köh, köh, sinulla ei oikein ole kokemusta. Voi vitun karvat, menin sanattomaksi, ja teki mieleni kirkua, että sinä tyhmä pikkupilinen pekaanipähkinäpalli et varmaankaan ole lukenut cv:täni.

Tosin. Siitä juuri oli kyse. Päätoimittajamulkunpää oli todellakin lukenut cv:ni. Sinne olin vittupäisyyksissäni kirjannut kaikki 1990-luvun kunnalliset luottamustoimeni.

Juuri luottamustoimista oli kyse, kun Matti ja Liisa -lehden päätoimittajan kanssa kävimme lävitse sitä, miksi minulle ei ole Savon Mediat Oyj:ssä - mikä se nyt vuonna 2002, 2003 ja 2004 olikaan - ole tarjolla kuin free lance -työtä. Paikallislehden päätoimittaja, esimieheni, kysyi, onko minun mahdollista siivota vassuasiat cv:stäni. En aiheuttaisi niin pahaa päänsärkyä rekrytoijille. Niin. Aiheutin heille pahoinvointia. Epämukavan olon.

Sanoin yks´kantaan, että en siivoa. Se oli sillä selvä.

Keskiluokan mureneminen

Miksi rintani ei röyhisty, että olen selviytynyt? Kukaan ei ympäriltäni ole kuollut nälkään. En ole mättänyt ketään epävakaisuuttani turpaan. Lapsilleni olen ollut hermostunut, epäjohdonmukainen, raivoava vanhempi, mutta epävakaisuuteni tiedostaen olen yhtä aikaa täysin raitis enkä uskalla koskea minkäänlaatuisiin uni- tai muihin psyykenlääkkeisiin. Betsalpaaja minulla on, jottei aivoaneurysma repeä.

Kätteni lävitse on virrannut työläisten palkkoja yli kaksi miljoonaa euroa.

Vuoden 2018 alussa luvut näyttivät tältä (tulostin silloin muistoksi pari A4-lappusta palkanlaskentajärjestelmästä, nyt on sellainen ohjelma, että en tiedä, mistä näitä yhteenvetoja saa, vittuvittuvittuuuh):

Raha palkkana: 2 001 383,10 e, sotumaksuja tilitetty siitä 43 565,55 e, ennakoita eli veroja 447 809,20 e, ay-jäsenmaksuja olen välittänyt eteenpäin 18 028,89 e, ulosottoja 1 351,60 e (näissä taisi olla yhden työntekijän ammoisilta ajoilta sekä lasteni biologisen isän, jonka ulosotot olivat loppuviimeksi minun syyni, jätin hänet heitteille joksikin aikaa, mutta korjasin kyllä tilanteen ja maksoin ulosotot lopuksi perheemme yhteisestä pussista, mies kuitenkin kuoltuaan maksoi meille korkoineen takaisin, kiitos työntekijöiden pakollisen henkivakuutuksen. Elämä on absurdia!)

Siinä sivussa on jäänyt oma eläketurva huolehtimatta. Mutta vitut, vitut, vitut, vitut siitä. Vituttaa kyllä, mutta kuten körttitaustainen äitini sanoi: "Kyllä Jumala meistä huolen pitää."

Oikeasti olen sitä mieltä. Ja aina, kun uhkaa suden hetki, kun toivo katoaa ja aviomies tuntuu lumoutuvan jokaisen elinvoimaa ja lisääntymiskykyä uhkuvan ilmiön edessä, kaivan vuonna 2018 alussa tulostamani lappusen esille. Minä olen olemassa, minulla on arvo, minä olen ollut tässä mukana. (Vaikken tätä puuhaa ole kovin rakastanutkaan. Toimittajan työtä rakastin. Niin kauan, kun toimituksissa saattoi kirjoittaa muutakin kuin imagonhallintapaskaa ja markkinointitekstejä, uh, kaikkein kauhein kohta oli muudan yrityskuvalehti, voi herramujee, mitä on joskus tullut tehtyä perheen elättämiseksi. Markkinointitekstejä! NYT tajusin, miksi en koske kolmen metrin kepilläkään firman nettisivuihin. Ne oksettavat minua.)

Muudan toimittajan urani kulminaatiopiste olivat Martikaisen Konevuokraamon leguaanit. Kirjoitin niin hirvittävää paskaa yhteen yrityskuvalehteen, että konevuokraamon yrittäjäveljeskin sanoi, että paskaa on. Niin oli! Olivat aivan oikeassa! Päätin päättää paskan kirjoittamisen siihen paikkaan. Vain kerran sen jälkeen lipesin päätöksestäni. Tein MIF:n ulkomaankauppakurssille opintosuunnitelman. Se oli niin hirveätä uusliberalistisesti oikeaoppista tekstiä, että jätin kurssin siihen.

Tommi Melender huomaa kirjoittaa Imagen-esseessään, että Suomi on polarisoitunut. Jäävät vain huippupalkatut osaajat, jotka eivät tiedä, mihin euronsa työntäisivät, ehdotan tässä yhteydessä omaa anusaukkoa (voi prkl, mistä nämä nyt koko ajan tähän tunkevat, nämä pallit, pillut ja pyllyt.) ja sitten on pienipalkkainen, raatava rahvas, uustyöväenluokka mukaan lukien me vekselivetoiset mies, vaimo ja kytkinkorjattu-Ducato (taas pantiin yli tonni paikalliseen autokorjaamoon, joten tässä paikallistaloutta tuetaan silläkin tavoin), -yrittäjät. (Mäntyniemen pesänjakajat Pekka Ervasti ja Timo Haapala s. 82)

Ah, Timo Haapala, setä Arkadia, kannattaa tulla kokeilemaan. Tämän voi tehdä ihan toimittajatutkintopohjalta! MOT.

Keskiluokka on umpitylsää, saa mennä

Lukeekohan Antti Nylén Melenderin esseen Pyhä työ? Jos minä olisin Nylén ja lukisin, sylkäisisin lukemisen jälkeen oikean ison mällin Image-lehden sivuille. Kylläpä Melenderiä pelottaa nyt vapaaksi kirjailijaksi jääminen.

Ihan hirveästi pelottaa. Voi voi. Ihan Arvopaperi-lehdestä uskalsi jäädä kirjailijaksi. En usko, että Melender koskaan uskaltaa kokea sellaista suden hetkeä, kun laskut kasautuvat eikä tilillä ole katetta edes purukumiin. Purukumikokemus on eräältä tuntemaltani toimittajayrittäjältä. Se on kuvaava. Sen hetken lävitse kun on elänyt, selviytyy mistä vain.

Kirjoitin eilen öllötyksestä, joka tuli, kun lapinlahtelainen perhealan asiantuntija kiipesi portaat Matti ja Liisa -lehden toimitukseen, kun olin töissä siellä, ja ojensi minulle perhe-elämän säännöt.

Nainen oli jo silloin falski, puistattava.

Aviorikoksia tapahtuu. Minäkin huorasin koko 1990-luvun ja vielä 2010-luvulla ajattelin ratkaista avio-ongelmat hakemalla tuen toisaalta. Kiitos teille, jotka jouduitte Matin ja minun välisen sodankäynnin välikappaleeksi. Kiitos Sonkajärvi.

Homo sapiens on elänyt 70 000 vuotta metsästäjä-keräilijäelämää. Homo sapiens -naaras synnytti elämänsä aikana noin neljä jälkeläistä ja mieluummin kaikki eri urokselle, jotta geeniperimä olisi mahdollisimman laaja.

Ihminen ei ole luontojaan yksiavioinen. Parinmuodostuksessa ja seksuaalikäyttäytymisessä ihminen muistuttaa bonobo-apinaa: "Voidaan sanoa, että bonobot – ihmisten tavoin – harrastavat seksiä myös muussa kuin lisääntymistarkoituksessa."

Kammottavinta kuitenkin on keskiluokkainen julkisivu, fasadi. Tiilitalossa asuu onnellinen perhe, jossa siemaillaan punaviintä pikku sormi pystyssä - ei meillä mitään alkoholiongelmaa ole, alkoholiongelmaisia ovat he, jotka konttaavat katuojissa - ja välillä aina pittoreskisti kopaistaan: "Tule hakemaan unohtamasi saappaat meiltä kotoa, muistat varmaan osoitteen?"

(Oksennus, oksennus, oksennus.)

Minusta Lapinlahdella julkisivun ylläpito on keskimääräistä kovempaa tasoa. Olin ammoin kansalaisopiston järjestämällä NLP-kurssilla, jota veti näyttelijä, nykyisin psykoterapeutti Risto Tarkiainen. Siellä me naiset, joilla ei ollut valtaa edes omaan elämäämme, itkimme tuskiamme rää´än valuessa sierainrei´istä pitkin rinnuksia.

Luulin, että minullahan on nyt joukko lapinlahtelaisia naisystäviä ja piiri, jonka puoleen kääntyä, kun muutin takaisin paikkakunnalle.

Luulin väärin. Ei ollut.

Se, mikä oli kurssilla, oli kurssilla. Kun kurssipaikan ovet sulkeutuivat, naiset poistuivat paikalta häpeissään. Kun tulin joskus heitä kadulla vastaan, he painoivat katseensa alas kuin olisin yllättänyt heidät pikapanolta kassapojan kanssa S-marketin takaa.

(Onneksi sain myöhemmin sitten oikeita lapinlahtelaisia ystäviä. Eilen illalla soitin yhdelle ja tänä aamuna viestittelimme toisen kanssa what´s upissa.)

Häpeä, herrajumala, mitä keskiluokka oikein häpeää?

Muutama vuosi sitten Kaskikuusen Kansalaisopisto ilmoitti järjestävänsä parisuhdekurssin. Kurssille ei tullut tarpeeksi osanottajia. Päättelin siitä, että lapinlahtelaisilla ei ole parisuhdeongelmia pois lukien minä ja Matti. Meillä niitä on ja riittää somessa jaettavaksi asti!

Suru ei kuitenkaan tapa

Antti Hurskaisen esseekokoelma Suru ei toimi (haluan kirjoittaa kirjan nimen koko ajan Suru ei tapa) on mielenkiintoinen kuvaus keskiluokan elämästä sisältä päin. Mielenkiintoisinta siinä minulle on, että esseisti asui lapsena ja koulupoikana samalla omakotialueella Lapinlahdella kuin aviomieheni perhe.

Olen lukenut nyt esseekirjan melkein kokonaan toiseen kertaan ja nyt tämän merkinnän jälkeen en palaa siihen ennen kuin olen opetellut sen ulkoa. Esseekokoelma on niin terävää ja tarkkanäköistä, että huimaa.

Esseistin lapsuuden ja aviomieheni ensimmäisen avioliiton omakotialueelle on ominaista, että tontit ovat melko ahtaita. Hurskainen kuvaa, kuinka hän oman huoneensa ikkunasta kesäisin saattoi kuulla jalkapalloa pelaavien naapurinpoikien äänet.

(ja alueen tiestö on rakennettu aivan päin persettä. Kävimme vuosia vuosia sitten tarkastuslautakunnan kanssa seisomassa neuvottomana alueelle johtavan pääväylän äärellä. Tierummut pukkasivat risteyksissä esille ja routa keväisin sulaessaan jätti Saabin meneviä aukkoja, jotka saattoivat revetä minä kellonlyömänä hyvänsä ja nielaista vaikkapa takapyörät - minulle kävi kerran niin Muikkukujalla.) Kunnan liikenneväylistä vastaava viriili teknisen toimen johtava virkamies (sotkeutui muuten vaimoihinsa ja karisti paikkakunnan kantapäistään, pidin hänestä kovasti, hän oli suora ja mutkaton eikä tukehtunut pullaansa, kun vammaisneuvostona saapastelimme hänen työhuoneeseensa, virkamies tuntui aina vilpittömän ilahtuneelta, kun näki meidät, sitä ei voi sanoa kovin monesta kunnantalolla työskennelleestä entistä hallintojohtajaa lukuun ottamatta! Olisin äänestänyt tätä kunnanjohtajaksi, mutta varpaisjärveläiset äänestivät toisin ja hyvä niin, niinhän minä varpaisjärveläisiä yrittäjälobbareita puolukkametsässä opastin, tehkää jotain, lobatkaa ja niin he lobbasivat!) selosti meille tarkastuslautakunnassa, että kunnan määrärahat riittävät kilometrin mittaisen määrään kadunparannusta vuodessa.)

Jo kyseisellä asuinalueella katuverkostoa on kilometrikaupalla.

Vaikuttaisi siltä, että omakotialue on rakentunut osin luonnostaan, osin suunnitellusti niin, että tukeva keskiluokka on reunoilla, kuten Hurskaisen lapsuudenperhe, opettajia ovat hänen vanhempansa. Seuraavalla kehällä asuu alempaa keskiluokkaa. Asuinalueen ytimenä ovat asunto-osakeyhtiörivitalot ja kunnan omistamat vuokrarivitalot. Niissä omakotitalojaan rakentavat saattoivat asua sen ajan, kun rakensivat alueelle, kuten asui aviomieheni ja hänen jo lapsena mielessään kihlaamansa nuorikko. Tai siis nuorikko oli lapsi, kun aviomieheni jo hänet mielessään asetteli tulevien lastensa äidiksi.

Aviomieheni ja hänen nuorikkonsa olivat samasta yhteiskunnallisesta kerrostumasta. He tulevat kumpikin aika perinteisestä työväenluokasta. Kaikki sujui suunnitellusti. Aviomieheni nousi koulutuksensa avulla perinteisestä työväenluokasta pykälää paria ylemmäs, alempaan keskiluokkaan ehkä.

Jännittävää ja minua askarruttavaa on, että aviomieheni ja esseistin perheiden tiet eivät missään kohtaa leikanneet. Kumpikin perhe eli tyytyväisenä omakotitaloissaan vain muutaman sadan metrin, korkeintaan puolen kilometrin, päässä toisistaan, mutta yhtä lailla Hurskaisen perheen talo olisi voinut sijaita kuussa.

Minä pääsin esseistin lapsuuskodin olohuoneeseen kerran. Haastattelin hänen kuuden ällän ylioppilasisoveljeään. Se oli vierailu ihan eri yhteiskuntaluokassa kuin omani. Minun yhteiskunnallinen statukseni on piian ja rengin yhteiskunnallinen status. Kun minä olin lapsi, vanhempani työskentelivät palvelijoina, Multamäen koemaatilalla. Isää sanoivat työnjohtajaksi ja äitiä rouva Sorjoseksi, mutta palvelijoita he olivat.

Ei ole sattuma, että aputoiminimeni on Piika, Lehtipiika, palvelija. Ortodoksisella Pyhällä Ehtoollisella pappi muuten aina ehtoollista jakaessaan sanoo: "Jumalan palvelija (nimi) osallistuu meidän Herramme ja Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kalliista ja pyhästä Ruumiista ja Verestä syntiensä anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi."

Tuli taas oivallus. Äitini äidin äiti oli 36-vuotias loisleski, kun synnytti 3.5.1885 Sulkavalla mummoni, Maria Karoliina Halosen. Minäkin olen loisleski nyt. Leonid on kuollut ja elän Matin nurkissa. Niin. Kyllä vituttaa, kun ihmiset kysyvät: "Onko Matilla ollut nyt työmaita?" Tai sanovat alaviistosta silmät palaen: "Matti, minä olen ajanut sinun autollasi." Auto on rakennusliikkeen. Omistan rakennusliikkeestä 45 prosenttia, joten ihan tarkalleen ottaen auto on myös minun.

Stop. En mene nyt tähän. En hyppää kuiluun. On vielä laskuja maksamatta, kuitit kasaamatta ja yksi työtodistus tekemättä tältä päivältä.

Esseisti Hurskaisen ja aviomieheni perheen kohtalot ovat hätkähdyttävän samankaltaiset. Ennen omakotitalon valmistumista kumpaankin perheeseen syntyi esikoinen asuinalueen keskelle vast´ikään valmistuneeseen rivitaloon. Hurskaisilla poika ja aviomieheni perheeseen tyttö. Samana vuonna. He kirjoittivat ylioppilaaksikin yhtä aikaa.

Aviomieheni perheeseen syntyi vielä poika ja esseisti syntyi omakotialueen laidalla olevaan perheeseen kahta vuotta ennen aviomieheni biologista kuopusta. Sitten kumpikin perhe hajosi. Hurskaisten ero tapahtui jotenkin kivuttomasti; perheen isä muutti takaisin samaan rivitaloon, jossa esikoinen oli syntynyt. Vuosi oli laskelmieni mukaan 1998 - esseisti kertoi, että hänen onnellinen lapsuutensa päättyi, kun hän oli 12-vuotias ja vanhemmat erosivat.

Todella mielenkiintoista on, että aviomieheni perhe hajosi ensimmäistä kertaa vain muutama vuosi Hurskaisten jälkeen. Kaava oli sama, mutta tässä erossa vaimo muutti saman asuinalueen rivitaloon.

Vaimo palasi takaisin. Aviomiehelläni - aikuisten oikeasti tässä ei ole sarvia eikä hampaita - olisi ollut mahdollisuus selviytyä pitkään koko elämän kestävään aviosuhteeseen hyvän terapian ja rehellisen mitä tapahtui todella? -selvityksen avulla.

He eivät menneet terapiaan. Sitten tulin minä ja vaistosin, että aviomieheni viestittää: "Vie minut pois tästä."

Minä hajotin heidän avioliittonsa. Minä olen syyllinen. Ja yhtä aikaa en ole. Heidän avioliittonsa oli siinä vaiheessa jo läpeensä mätä ja laho ja luottamus rikkoutunut monta kertaa. Siitä huolimatta uskon, että he olisivat voineet selviytyä samaan hautaan asti ja sitten vanhana olisivat voineet samanlaisissa tuulipuvuissa (ei! Tämä on vanhentunut kielikuva, po. Gore tex teknisissä urheilutamineissaan) reippailla ylpeänä kävelysauvat kopisten pitkin Peltoniementietä. Me voitettiin se huora yhdessä! Olihan sekin tapaus.

Apua! Kuilu häämöttää. Putoan.

(Ja minä asuisin Puumalan kirkonkylällä 17 500 euroa maksaneesa - se on myynnissä vieläkin, jee! - ja itse remppauttamassani omakotitalossa lähellä hautausmaalle vievän Rauhantien risteystä - Vanhan Puumalantien ja Koivutien kulmassa. Pukisin joka aamu ylleni beiget puuvillahousut ja järkevän villatakin sekä ruskeat nahkakengät, minulla varmasti olisi kylmillä ilmoilla suorien housujeni alla ruskeat sukkahousut ja säteilisin ympäristööni vain turvallista vaihdevuodet ohittaneen naisen täysin seksitöntä auraa, olisin laihtunut niin, että rintani olisivat kuin kaksi pientä rusinaa, minulla olisi AAAA-kupit ihonväriset tietenkin, enkä uhkaisi kenenkään avioliittoa enkä minuutta enkä mitään, minua ei voitaisi enää syyttää kastraatiosta, kävisin haudoilla joka päivä ja kastelisin kukat myös serkkuni, runoilija Mauri Syrjäläisen, Syr-merin haudalla. Tunnen häntä kohtaan sielun sisaruutta, hän on vähintäin yhtä eksentrinen kuin minä. Runoilijaserkkuni vaikuttaa ihan elävältä edelleen, en käyttänyt äsken imperfektiä! Ajattelisin joskus etäisesti, että jaapa jaapa, kaikenlaisia urpoja elämäni varrella onkin ollut, tästä olen kirjoittanut ennenkin.)

Alkoholismi

Antti Hurskaisen esseekokoelma Suru ei toimi valottaa Lapinlahden opettajayhteisön alkoholismia. Hurskaisen lapsuudessa opettajien alkoholinkäyttö oli viatonta ja hieman päissään opettajat yhteisillä perhejuhlillaan olivat mukavia sekä leppoisia. Opettajat olivat kohtuukäyttäjiä.

Vakuutteluistaan huolimatta esseisti kirjoittaa pistävästi, että opettajien alkoholinkäyttö ei ole samanlainen ongelma kuin sydänkirurgin tai taksikuskien: "Neljännen luokan maantiedon tunnin saa pidettyä pienessä krapulassakin. Kun opettajan alkoholinkäyttö tuomitaan, tuomitaan halkeama nuhteettomuudessa, ei työkykyä." (Antti Hurskainen Suru ei toimi s. 45)

Minä koin opettajiston alkoholismin suoraan puhelimitse. Kirjoitin Matti ja Liisa -lehteen kuvauksen nuorisovaltuuston kokouksesta, jossa nuori valtuutettu arvosteli - todella miedosti - yhtä opettajaa. Ei mennyt kuin kullinluikaus (suom. ajanmääre. Lyhyt hetki, vähän aikaa vaativa tapahtuma) lehden kopsahtamisesta keskiluokan postilaatikoihin ja rehtorin vaimo soitti. Umpijurrissa.

Hän kertoi haluavansa lyödä minua.

Se nyt olisi vielä jotenkin ollut ymmärrettävää promillet huomioon ottaen, mutta kirjaston näyttelytiloissa minua lähestyi kummankin kollega, nainen, jota olin siihen mennessä arvostanut ja josta olin jopa pitänyt. Lakkasin pitämästä, sillä hän nillitti minulle siitä, kuinka hyvä esimies heillä yläasteella on.

Minä ajattelin, että itse asiassa ei minulla ole tyyppiä, sitä esimiestä, vastaan mitään ja arvelin, että kyllä heebon hartiat yhden nuoren pojan länkyttämisen kestää.

Jostain käsittämättömästä syystä pojan sanomiset olivat menneet minun, toimittajan, piikkiin. No, myöhemmin olisin voinut kirjoittaa jotain samantapaista itsekin sosiaaliseen mediaan, sillä tämä arvosteltu heeboparka ei tehnyt mitään, kun ystäväni kunnansihteeri lakkautti kaikki määräakaiset kouluavustajan toimet kesken lukukauden säästösyistä.

Silloin minä itkin. Tartuin puhelimeen ja soitin kunnansihteerille, joka sanoi, että ei ala yhtä yksittäistä tapausta repimään pois kunnan budjetista. Minä taisin sanoa, että siinä sitten meni cp-vammaiselta lapseltani myös iltapäivähoito ja niin, sanoin, että tulen aina koulupäivän jälkeen kärräämään penskani kunnansihteerin hoitoon häneen huoneeseensa kunnantalolla. Lapseni voi tehdä siinä hyvin koulutehtävät. Kunnansihteerin tulee vain käyttää häntä vessassa tarvittaessa.

Sen jälkeen soitin kunnanjohtajalle ja purskahdin itkuun uudestaan. Rehtorillekin taisin soittaa heti ensimmäisenä, mutta hän oli puhelimessa jotenkin pökkelön ja puupään oloinen. Näin, miten hän levitteli avuttomana käsiään.

PS. Lasteni biologinen isä ei käyttänyt alkoholia rankasti. Hän oli kohtuukäyttäjä. Ainoa ongelma oli, että hänen psyykensä oli Neuvostoliiton kaatumisen jälkeisiltä vuosilta sekaisin ja likaisista neuloista oli peräisin c-hepatiitti. Jos on c-hepatiitti, maksa ei kestä pisaraakaan alkoholia. Hänen alkoholinkäyttönsä repsahti jatkuvaan pieneen alkoholimäärään elimistössä vasta, kun minä hellitin otteeni. Hän kuoli 7.8.2012 Kysin kirurgisella osastolla sisäisiin verenvuotoihin. Hajosi sisäisesti palasiksi. Katsoin lasteni isän silmiin kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa ja minusta tuntui siltä kuin olisin osin imeytynyt hänen mukaansa. Osa minusta kuoli silloin ja se loppuosa, joka jäi eloon, pelkää nyt, että vajoaa sinne jonnekin. Se on se musta, pimeä kuilu, kaivo, jonka reunalla horjun.