Tiikerikakun teologia Antti Hurskaisen 22:ssa

ma 18.11.2019

Kun tulin sivulle 150 Antti Hurskaisen Wallace-tyyppistä 22 - Kertomusta syömisestä, huokaisin! Tulihan se tässä. Olin helpottunut. Asiat ovat paikoillaan. Pojat ovat poikia. Nuoret miehet nuoria, joita vanhuus pelottaa ja kammoksuttaa.

Ja kuten Antti Holman Järjestäjässä, pahinta ja vastenmielisintä, perversseintä, mitä nuori älyllinen kirjoittaja voi ajatella, ovat vaihdevuotiset tai vaihdevuotensa ohittaneet naiset: "Pikkulusikat kuljettavat tiikerikakkua näteissä kokkareissa rouvien elimistöön. Normaalikokoinen kakkuviipale sisältää noin 150 kilokaloria. En unohda vaivatta. Leenan ja Merjan, yli kuusikymmenvuotiaiden naisten, pitäisi kävellä neljäkymmentä minuuttia reipasta vauhtia, jotta kirkkokahvikakku palaisi eikä siirtyisi lisämassaksi joustofarkkuihin tungetuille lantiolle."

Lihavuus on kamalaa. Eivätkä vanhenevien naisten jutut kiinnosta. Romaanin minäkertoja juo laihaa kahvia ja kuuntelee, miten Merjan tyttärenpojan koulunaloitus on sujunut. Alun itkuisuus on kääntynyt voitoksi. Sen jälkeen Merja "vaipuu pehmeään hiljaisuuteen, hyrisee ja nauttii verensokeritasostaan".

Iljettävää. Kylläpä vanhenevat naiset ovat iljettäviä: "Miltä tuntuisi naida Merjaa? Hänestä?"

Toiseksi iljettävintä ovat vanhenevat miehet. Minäkertoja kuvaa ankeata näkyä vanhenevasta miehestä uimahallin saunassa. Tätä ei kukaan halua. Taatusti. Tyyppi on runkannut peniksensäkin käyräksi. Muuten en tiennytkään, että jos masturboi vuosikausia, penis menee käyräksi. Höpsistä, en usko tuota, Antti Hurskainen!

Minäkertoja on sivulla 161 havahtumassa siihen, että hänenkin kelmumaisen nahan päällystämät kivespussinsa saattavat joskus vielä olla nuorten urosten ilkuttavana uimahallin saunassa. Rikhardinkadun kultturellissa kirjastossa ikkunalaudoilla istuksii keimailevia abityttöjä ja tytöt katsovat häntä kuin isänsä työkaveria. Hän oli peräti 22-vuotias ja tunsi itsensä varastossa vajunneeksi koripalloksi.

Koska käsittelen populaarikulttuuriesseistin romaania, alkoi päässäni soida Beatles. Vaikka olen musiikillisesti ja etenkin nykymusiikillisesti täysin analfabeetti - en saa edes suomalaisten iskelmien sanoituksista tolkkua, vaikka joskus koettaisin niitä kuunnella, jokin osa puuttuu päästäni, englanninkieliset sanat ne vasta vaikeita ovat.

Siitä huolimatta! "Will you still need me, will you still feed me When I'm sixty-four" alkaa sanoin: "When I get older losing my hair..." Minulla on kohta oma tai no melkein oma rakas kuusikymmentäneljävuotiaani, kuusikymmentäviisivuotiaanakaan hän ei saisi kansaneläkkeen perusosaa, vaikka ei asuisi kanssani, sillä hänen työeläkkeensä on liian korkea. Minä sen sijaan kuusikymmenviisivuotiaana, jos olisin yksin asuva, saisin kansaneläkkeeni perusosana 257 euroa ja free lancer -eläkeläisen kuukausituloni olisivat 1 057 euroa.

Niin. Kysymys Will you still feed me? konkreettistuu meillä sitten, kun oma rakas onkin 83. Ja minä 65. Jos nyt sitten enää mitään eläkejärjestelmää on edes olemassa, mutta eihän minun pitänyt siitä kirjoittaa, vaan siitä, että en tiedä mitään sen ihanampaa kuin hieman luttero. Ja se oli yllätys, että seksi voi olla myös ystävällistä. Sitä ei kannata aloittaa sanoin: "Seiso saatana." Toki voi huutaa keskellä Kuopion toria kännykkään, että kymmenen vuoden kuivan kauden jälkeen joudut naimaan vaimoasi ainakin sovintoseksiksi 52 kertaa 10 ja päälle tavalliset aikatauluun kuuluvat 52 kertaa. Tai keskellä metsää sama, mutta ihan niin vaikuttavaa se ei metsässä ole kuin torilla.

Pääkallo, josta tukka on mennyt pois, on pehmeä ja samettinen. Ja mikä onkaan sen ihanampaa kuin ystävällinen ja hieman ujo penis. Sellainen, joka istuessa riippuu vapaasti, painovoiman ilkkumana. Ja ne kelmumaisen nahan peittämät kivekset, ah, ihanata. Suloinen on pieni masu ruttujen välissä ja miehen nännien reunalta pistävät paksut karvat ja painovoiman omat miestissit.

Pitää vain elää tarpeeksi pitkään parisuhteessa, että näkee kaikki vaiheet. Minähän olen hyytynyt ensin useasti kahden vuoden välein, sitten kaksi kertaa seitsemän ja nyt on meneillään viidestoista vuosi! Onnittelen itseäni. Jos vielä jommankumman elämän loppuun asti näen, on aivan superihanata. Saatan jopa jokin sunnuntai tuntea epämääräistä armoa aviomiestäni kohtaan ja sanoa: "Ei haittaa, ei asenneta sitä listaa tänään. Tuleehan näitä sunnuntaita vielä!"

Nyt naurattaa. Kyllä sekin on kipeä asia Will You still feed me when I am sixtyfour?, mutta vielä kipeämpi kysymys on: Will You still fuck me when I am sixtyfour and You are eightytwo?

Rouskunhiekkakoukku

Pidin 22:sta - Kertomuksesta syömisestä aivan valtavasti. Melkein yhtä paljon kuin Eira Mollbergin dokumenttiromaanista Villahousuhäpeä. Villahousuhäpeä oli ihan kuin kirjoitettu juuri minulle ja olen niin mykistynyt, että en ehkä kykene kirjoittamaan siitä sanaakaan. Kaiken lisäksi päätin, että saan kirjoittaa Villahousuhäpeästä sitten, kun olen lukenut Yrityskulttuuri on kuningas -kirjan ja edes aloittanut siitä esseen miettimistä. Juuri nyt tuntuu siltä kuin Panu Luukan kohotekstinen, paisuvaiskudoksinen ja potenssi huomiotalousliturgia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Kun sain tietää, että Antti Hurskaiselta on ilmestynyt romaani, ajattelin,  että ennemmin helvetti jäätyy kuin sen luen. Pidin Hurskaisen esseistä kirjassa Suru ei toimi. Lumouduin Välinpitämättömyydestä. Esseiden perusteellahan Suomen Kuvalehden kriitikko pitää Hurskaista valtakunnan tämän hetken parhaimpana esseistikkona. Ehkä jopa parempana kuin Antti Nyléniä. Hurskaisella kun on enemmän ironiaa ja leikkiä, kirjoittaa Herman Raivio.

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kirjat/pahaa-ruokahalua-antti-hurskaisen-esikoisromaani-kertoo-miehen-hairiintyneesta-suhteesta-syomiseen/

Anteeksi vain, tähän on pakko sanoa, että Hurskaisen on helppo olla ironinen ja leikkisä, sillä hänen taiteelliset ambitionsa pääsevät kukoistukseen vaimon palkalla. Ja Tommi Melenderin on helppo hypätä tuntemattomaan, koska hänenkään ei taatusti tarvitse pelätä sähkön katkaisemista maksamattomien laskujen takia.

Asia on minulle myös akuutti ja kipeä, koska mietin, miksi tunnen itseni loisleskeksi. Mietin, onko tämä suvussa, sillä mummoni Mari Halonen Sulkavalta oli loislesken äpärä ja hänen äitinsä, 36-vuotiaana synnyttänyt loisleski, oli todennäköiseti äpärä myös. Hänen äitinsä nimeksi kirkonkirjoihin on merkitty Sofia Halonen. Ainoa Sofia Halonen, joka on lähiseurakunnissa syntynyt edes vähän sinne päin, on vuonna 1847 Juvalla äpäräksi syntynyt. Hänen äitinsä olisi Anna Maria Halonen, salavuoteudesta tuomittu.

Tästä pitää etsiä Juvalta oikeusmerkintä. Koetin selata Juvan tuomiokunnan oikeuden pöytäkirjoja käytyämme Matin kanssa sukututkimuksen alkeet Kaskikuusen kansalaisopistossa, mutta vuorokauden tunnit eivät siihen riittäneet. Myös rippikirjoista pitäisi löytyä merkintä Anna Maria Halosen salavuoteusasiasta.

Tosin Soinissa olisi vielä paremmin sopivaan vuosilukuun syntynyt Sofia Halonen. Pitää selvittää, onko Soinin Sofia Halonen jostain syystä muuttanut Etelä-Savoon nälkävuosien aikoihin. Tänään olen ollut oikein superloinen, joka on harrastanut salavuoteutta miehen kanssa, josta tuli sitten aviomies, ja olen kirjoittanut vain tätä. Eilen aviomieheni hieroi taasen naamalleni sen, että minun pitäisi mennä hankehommiin. Tänä aamuna hän ei enää muistanut, miksi oli niin tiuskaissut ja missä yhteydessä. En minäkään muista. Muistan vain, että osui ja minä taas upposin.

... No kylläpäs taas eksyin Rouskunhiekkakoukusta. Väliotsikon pitäisi olla tässä kohtaa, mutta tuli tuonne ylös. En siirrä sitä mihinkään, sillä kohta pitää käydä nukkumaan. Ja huomenna. Huomenna teen töitä!

Hurskaisen Ozzytekstit ostin jo monta vuotta sitten, mutta populaarikulttuuriesseet eivät vain nappaa, vaikka kirjoittaja olisi kuinka lahjakas tai Lapinlahdelta. Nyt lauantaina Kirjakantin Rosebud-kirjakaupassa avasin Hurskaisen 22:n ensimmäisen aukeaman ja jo ensimmäisestä kappaleesta olin koukussa: "En muista, kuka meistä halusi rannalle. Etsimme Rouskunhiekalta paikan, jossa isä sai taitettavan tuolinsa varjoon ja äiti viereltä paikan auringossa."

Tämä oli terveisiä Kjell Westön ihailijoille ja lukijoille. Me saamme ihailla rajattomasti ihanata Helsinkiä, vaikka olisimme Lapinlahdelta, Varpaisjärveltä tai Rautavaaralta. 22 alkaa rannalta, jonne minäkin olen tyttäriäni vienyt. Rouskunhiekalla paistaa aina aurinko ja maapallon pyöriminen lakkaa. Tosin pussikaljanuoriso on rikkonut lasipullojen aikaan niin paljon kalja- ja viinapulloja järven rantaan, että hiekoilla saa kävellä mieluummin rantasandaalit jalassa ennen kuin hiekka päättyy ja alkaa upottaa.

Hurskaisen vanhemmat ovat opettajia. 22:n minäkertoja kertoo, kuinka isä joi pitkäkaulaisesta pullosta ja äiti oli luvannut ajaa auton takaisin. (Mikä muuten on pitkäkaulainen pullo?). Rantakuvaus oli nautintoa täynnään. Rannalla oli taaperoita, jotka hihkuivat ja pakenivat vanhempiaan.

Minun tyttäreni eivät koskaan juosseet minusta poispäin. Esikoisellani on cp-vamma. Kun Anna uskaltautui lasten liikuntakerhoon, olin vähällä musertua, sillä hän käveli minusta poispäin. Omin jaloin. Anna kävi lasten liikuntakerhossa kerran. Hänellekin liikkuvaiset lapset olivat jotenkin liikaa.

Meillä kaikilla oli Rouskunhiekalla jotkut kengän ronttoset jalassa, kun kahlailimme Älänteessä. Eikä meillä ollut mukana juustonaksuja, arvelen niin. Jotain evästä taisi olla. Tai sitten kävimme Rautavaaralla syömässä tai Metsäkartanolla, en muista. Minä en ollut pullantuoksuinen tai edes karjalanpaistiäiti. Hemmottelin itseäni ja perhettäni tarjoamalla ulkonasyönnin.

Tätä ei voinut lasteni biologinen isä ymmärtää eikä sitä ymmärrä Matti. Jos meillä joku laittaa ruokaa, se oli ennen Leonid ja nykyään aviomieheni. Minä laitan ruokaa vain silloin, kun Maria on käymässä kotona. On ihanata katsoa jotain dokkaria tietokoneelta ja laittaa lapselle kummallisia etnofuusiokokeiluita. Parhaasti pääsen kirjoittamaan merkintöjä, kun odotan, että Maria herää.

Annan kanssa harrastamme ulkonasyömistä ja joskus ortodoksisessa palveluksessa käymistä. Lempiruokapaikkamme oli pitkään Kuopion Kreeta-ravintola ja lempikirkkomme Kuopion Pyhän Nikolaoksen Katedraali.

Wallace-koukku

22:n toinen luku alkaa David Foster Wallace -viittauksella: "Tiesitkö, että marinaraa valmistettiin jo 1700-luvulla ..." tomaatista, valkosipulista, suolasta ja ehkä mausteista, joita 22:n minäkertoja ei tunnista. Wallacella on esseekokoelmassaan Hauskaa, mutta ei koskaan enää kirjoitus hummerin sosioekonomisista merkityksistä ruokailu-, ravinto- ja ravintolahistoriassa. Hitto, taisin lähettää Wallaceni kummipojalleni ja minulla on hyllyssäni jäljellä ainoastaan Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Olisin selannut Wallacen hummeriesseetä tähän.

Hurskainen käy lävitse marinarapizzan tien syöjien elimistössä ja sen, kuinka pizzan kelvottomin jäänne ajautuu rakastetunkin peräaukkoon. Sitten se putoaa aukosta ulosteena. Koukutuin kirjaan niin, että oli vaikeuksia eilen jättää kirjan ahmiminen loppuun tälle päivälle - eilen piti järjestellä kirjoja, imuroida, luututa ja ripustaa tyttärelle yläkertaan vähemmän masentavat verhot.

Tänään en ole muuta tehnyt kuin lukenut. Huomenna teen firman työt ja keskiviikkona, jos Luoja suo, luen yrityskulttuurihöpönlöpönpöpön. Tostaina pääsen Piispantalolle pesemään kivilattiaa suolahappovalmisteella.

Monessa kohtaa kirjaa Hurskainen mainitsee paskan. Kun minäkertojalla oli anorektinen vaihe, häneltä ei tullut kunnolla paskaa. Kun hän alkoi taas syödä, paskaa tuli. Minä vain sanon - maatalouden liepeillä kasvaneena, että paska on hyödyllistä. Se on sellaista, joka tulee metaboloivasta organismista ulos, koska organismi ei ole voinut käyttää tiettyjä ainesosia hyväkseen, mutta jokin muu organismi saattaa tarvita juuri sitä ainesosaa kasvaakseen.

Yuval Noah Hararin Sapiens - ihmisen historian ja Homo Deuksen luettuani tajusin, mikä on elämän tarkoitus. Se on metabolia. Voi olla, että vehnä kuvittelee elämän tarkoitukseksi sen, että juuri vehnän genomi pitää monistaa kaikkialle maailmaan ja mahdollisimman monilukuiseksi, mutta mielestäni sittenkin juuri metabolia. Joko anabolinen tai katabolinen metabolia. Miksi näin on, tietää yksin Jumala.

Ja maailmakaikkeus on Jumala. Maailmankaikkeus on Kristuksen ruumis. Me olemme osa sitä, osa Jumalaa. Se, että elämän tarkoitus on metabolia, tekee meistä vapaita. Minä olen saanut elämäni sisällön lapsista ja nyt kun he eivät enää asu lähelläkään Lapinlahtea, voin vapaasti keskittyä aviomieheeni. Hän on elämäni sisältö ja tarkoitus. Mutta vain juuri niin kauan kuin se on hauskaa.

Siinä minä eroan körteistä. Minua ohjaa hedonismi.

Hauskuus on määritettävä tässä laajasti. Minusta hauskaa on se, jota tai mitä kohtaan tunnen mielenkiintoa. Mielenkiintoinen, kiehtova on hauskaa. Kun lakkaa olemasta mielenkiintoista tai iskee pitkästys, vaihdan maisemaa. Se on puutteeni ja paha sellainen. Tulee impulssi ja poks, olen jo kaukana ennen kuin avioies ehtii kissaa sanoa.

Elämäni kilvoittelu onkin koettaa erottaa impulssi intuitiosta.

Olen uskovainen edelleen. Hararin lukemisen ja Kansallisteatterissa käynninkin jälkeen. Järjestelminä ja instituutioina uskonnot ovat mitä ovat. Hierarkiat ovat mitä ovat ja pipit ja papit ovat mitä ovat. Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen järjestelmä on ollut kyllä sitä ja samaa, mitä nyt valtamediassa kirjoitetaan, pitkään. Ainoa ero on se, että asiat ovat nykyään julkisia eikä likapyykkiä enää pestä sisäpiirissä. Näin on hyvä.

Kummisetä ja joku Richey

Aika paljon 22:sta pyyhki hilseeni ylitse. Edes silloin, kun olin elokuvajuhlia kiertelevä persekärpänen - vähän niin kuin kyldyyritoimittaja -, en katsonut Kummisetä-elokuvaa. Se kiinnosti yhtä vähän kuin dekkarit. En myöskään ole kartalla jostain Richeystä, rocktähdestä, joka katosi vuonna 1995.

Sen vuoksi en oikein tajunnut itsemurhakudelmaa, jota 22:n minäkertoja ja tämän Vallila-kulttuurikotilapsuuden elänyt tyttöystävä kutoivat romaanin alkupuolella. Olin siinä vaiheessa vähän herpaantunut, sillä oma Tampereen-nuoruuteni oli ennen Pyynikin venäjän- ja slavistiikan lukuja aika lailla samanlaista neuroottisuuden kanssa flirttailua.

Kun Rakkauteni Suuri ja Julma Valtikka jätti minut, viiltelin itseäni. EI! Ei se ollut niin. Olin silloin jo motivoitunut venäjän kielen opiskelija, sanon näin, vaikka olinkin vain sivuaineopiskelija. Paskat minä silloin mitään enää viiltelin. Minä aloin iskeä urakalla vaikka ketä, jotta olisin saanut haavani kurottua umpeen.

Viiltely oli jo kesällä 1987. Tulin Savonlinnasta jonnekin rockfestareille ja panin pystyyn jonkin draaman, en edes muista, mistä. Pääosissa olin Minä Itse ja Minun Surkea Journalistinen Itsetuntoni siitä, että Rakkauteni Suuri ja Julma Valtikka, joka meni töihin Tänään iltapäivällä -lähetykseen Helsinkiin, sanoi, että haluaa vihdoinkin johonkin prestiisiin tiedotusvälineeseen töihin. Hän Ei Halua Olla Loppuelämäänsä Jossain Itä-Savossa Kirjoittamassa Juttuja Marttapiiriliiton Vuosikokouksista. Minä sain vähän ajan kuluttua siitä tietää, että pääsen Itä-Savoon kesätoimittajaksi.

Paikannan siihen hetken, jolloin aloin vähitellen tajuta, miten rajoittuneessa maailmassa toimittajat elävät. Lisäksi Jumala osoitti myöhemmin parhaimpiin kamuihin kuulumaan Paulon Mamman, Marttapiiriliiton toiminnanjohtajan, mutta siinä vaiheessa olin yhä vähemmän ja vähemmän toimittaja.

Miksi en silloin sanonut, että minäpä en halua marinoida tulevata ihanata rikasta elämänmakuista elämätäni edes kalliisiin punaviineihin ja sitä paitsi: "Hans Väliliha, haista paska!" En sanonut, vaan aloin niiskuttaa, vetelin lasinsirpaleella viiruja käsivarteeni ja poltin tupakalla ruusuja väliin. Sydämeeni koski silloin ja lopulta koski käsivarsiini, mutta hyvä, vaikka koski.

Minulla on elämä! Minulla on kaksi tytärtä! Minulla on ollut aivan kamalaihana lasten biologinen isä, joka oli uskollinen kuin siirtolohkare. Nimenomaan sellainen lohkare, että kun se lähti vyörymään, alle murskaantui. Se oli hauskaa, mutta kiitos, ei koskaan enää!

Niin. Että. Luin 22:n neuroottisahdistuneet kohdat hieman huolettomasti ja ajattelin, että kappasta vain, esseisti ja nyt romaanikirjailija Hurskainenkin on elänyt senkaltaisen nuoren ihmisen elämän, jossa suurin ongelma on se, että ei oikein tule otettua vastuuta ja kasvettua aikuiseksi. On ahdistava välitila. Hans Väliliha, haista paska, kiitos Njuoska Bittut, menkää nyt herrantähden pois päästäni.

Jollei olisi elänyt sellaista jaksoa, ei voisi kirjoittaa siitä noin uskottavasti. Kirjan loppupuolella minäkertoja sanoo olevansa Pontus Purokuru. Pontus Purokuru kirjoittaa Täysin automatisoidussa avaruushomoluksuskommunismissaan masennuksestaan vastarinnan muotona.

Kirjoittelin koko ajan 22:a lukiessani kohtia ylös kirjan valkeaksi jääneisiin sivuihin ja marginaaleihin. Jossain kohtaa oli isoin kirjaimin: "Mikä on ongelmasi Antti Hurskainen!?" Ja sitten olin vastannut itse, että jospa hänen ongelmansa on se, että ongelmaa ei ole.

Catch 22 tulee esille tässä kohtaa. Kun ongelman tiedostaa, siitä ei enää voi kirjoittaa, sillä se ei ole enää ongelma. Niin kauan kuin ongelma pysyy piilossa, jotain selvittämätöntä on. Ja on jotain, jota kohti pyrkiä kirjoittamalla. 22:n minäkertoja onneksi hipaisee ydintä useastikin: "Tasapainoni on keilan luokkaa." (Antti Hurskainen 22 - Kertomus syömisestä s. 155)

Keskiluokan kuva

Lapinlahtelainen keskiluokka on vuodesta 2002 asti ollut minulle mysteeri. Se ei ole kelpuuttanut minua mukaansa, mutta toisaalta. Olen myös kammoksunut sitä. Antti Hurskainen piirtää peltoniemeläisestä omakotikylästä lämpimän kuvan pastelli- ja akvarellisävyin. Siksi oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea lapinlahtelaisesta keskiluokasta. Aviomieheni tulee lapinlahtelaisen keskiluokan liepeiltä ja mysteerini sekä pelkoni on, että juuri minä pudotin hänet luokkien väliin. Tuli salavuoteusloinen ja tips, olet matkalla kohti pohjaa.

(Miksiköhän kirjan alussa oli tokaisu, että ikävä ihminen saa usein muistoissa laventelintuoksuiset kehykset?)

Hurskaisen kuvauksen perusteella lapinlahtelaisessa keskiluokassa oli mukavaa kasvaa. 

Oikeasti! Jos onnistuu traumatisoitumaan perheessä, jossa isät ovat turvallisia, vähäsen juopottelevia, pömppömahoja ja äidit, nuo Hurskaisen hoikat keskeisnaiset, hiljaisia ja jotenkin huomaamattomia, täytyy olla esseisti-autofiktioromaanikirjoittajan alku jo viisivuotiaana!

Nyt ihan pitää miettiä. Käsittääkseni Hurskaisen omakotitalo sijaitsee Peltoniemessä. Jostain syystä muistan, että kävin 22:n kirjoittajan kuuden ällän ylioppilasisoveljeä haastattelemassa Matti ja Liisa -lehteen Linnansalmentien rivitaloja, joissa klovni-runoilija asui, vastaapäätä sijainneessa omakotitalossa. Linnanniementiellä niin. Mutta siellä asui Lapinlahden ala-asteen rehtori Matti Piirainen. Ja miksi ihmeessä minä tiedän, missä rehtori on asunut?

Miksi muistini samenee tässä kohtaa ja kaksi omakotitaloa menevät päällekkäin? Mikä on totuus, huihai, ei sen väliä.

Joka tapauksessa Hurskaisen tekstissä tuntuu, maistuu, kuuluu ja näkyykin. Suru ei toimi -kirjassa hän kuvaa sitä, kuinka lapsuuden omakotialueella hän joutui kuuntelemaan oman huoneensa avoimesta ikkunasta, kuinka naapurin pojat pelasivat jalkapalloa. 22:ssa minäkertoja tunkeutuu talojen välissä kasvaneen kuusiaidan lävitse hakiessaan palloa naapurin puolelta. Jos juoksi voimalla aidan läpi, sai syviä naarmuja, mutta tuska oli ohitse nopeammin. Jos meni hitaasti, naarmut eivät olleet niin syviä, mutta tuska kesti vähemmän aikaa.

Hurskainen kirjoittaa, että haavat, mutta naarmujahan kuusista vain tulee. Ehkä hän tarkoituksella käytti ilmaisua haavat. Tai mistäs minä tiedän, jos vaikka keskiluokkaisen omakotitalon kuusiaita haavoittaakin. Jospa keskiluokassa aitakuuset todella ovat julmempia kuin meillä luokkien väliin putoajilla. Jospa keskiluokan omakotitalojen kuusiaidat oikeasti haavoittavat eivätkä vain ohimennen naarmuta.

Moneen kertaan 22:n minäkertoja sanoo, että Lapinlahdella körttiläisyydestä on ilmapiirissä jäljellä vain häpeä. Erilaisia ja poikkeavia pilkattiin. Juhia, melkein pyhimystä, pilkattiin myös. Ehkä Juhi on jurodivyij, Kristuksen tähden houkka.

22:ssa esiintyy erikoinen hahmo. Hurskainen rakentelee ankeaa, uhkaavaa hahmoa, luokkakaverinsa isästä Juhista. Luokkakaveri oli kotoisin 1970-luvun öljylämmitteisestä omakotitalosta. Hänen äitinsä oli reilu 4H-aktiivi, joka leipoi piirakoita sunnuntaimyyjäisiin ja antoi poikien pomppia runkopatjallaan.

Tässä kohtaa Hurskainen siirtyy Helvi Hämäläisen nahkoihin ja kuvaa uskomattoman tarkasti luokkakaverinsa vanhempien makuuhuonetta. Vanhemmilla on yhteinen makuuhuone, mutta äidillä on pehmeä runkopatja ja yöpöydällään Seiskoja ja puutarhalehtiä. Isällä, Juhilla, laveri ja yöpöydällään vahakantinen muistivihko, kynä, Kastehelmi-sarjan juomalasi sekä Raamattu.

Se, että 22:n minäkertoja näkee vahingossa Juhin rukoilevan, on hirveämpää kuin se, että hän naapurinpojan luona yökyläillessään käy yöllä vessassa ja näkee, kuinka naapurin pariskunta lempii. Ensin näkyy kaverin isän karvainen perse ja sitten äidin kauan sitten imetyksessä tarvitut rinnat.

Kun uskovainen rippikoulunuoriminäkertoja menee pakollisiin kirkonmeininkeihin, hän näkee Juhin, mutta ei halua tuntea tätä eikä halua, että Juhi tuntee hänet. Juhi on nolo. Hän on julkiuskovainen ja vaikka ajaa tavallisesti takaovettomalla Ford Fiestalla, hän joka sunnuntai kävelee kolmen kilometrin matkan, ehkä Peltoniemestä tai jostain sieltä, kirkonmenoihin.

Minäkertojan vanhemmatkin pilkkaavat Juhia. Isä esimerkiksi sanoo: "Katsohan, ettei körtti vain vahingossa hymyile!" 

Hurskainen on rakentanut Juhin hahmon maitojauhetehtaalla kolmivuorotyössä käyneestä tylsimyksestä, joka oli onnettomista onnettomin. Juhin vaimo, johon seurakunnan triatlonia harrastava pappi oli aikoinaan ihastunut, oli syöpäkuolinvuoteellaan huutanut niin, että sairaala raikui, kuinka hiirimäinen, munaton ja kaikin puolin raivostuttava puoliso Juhi oli ollut. Pariskunta oli eronnut jo silloin, mutta munaton, hiirimäinen mies kantoi entisvaimolleen sairaalaan vitamiinit, lehdet ja leivonnaiset. Pian vaimonsa jälkeen Juhikin oli kuollut syöpään. 

En tiedä, mistä aineksista Hurskainen on Juhin rakentanut. Lapinlahden luterilaisen seurakunnan työntekijöiden keskuudessa oli kaikenlaista kummallista parinvaihtoa ja muuta, myös yksi itsemurha liittyi kuvioon, mistäänhän tietenkään ei julkisesti puhuttu, pari vuosikymmentä sitten.

Pahinta minusta siinäkin oli julkisivun ylläpito. Vaikeneminen! Kylän vaikeneminen, mitä kummallisimmista asioista, tuntui melkein käsin kosketeltavana ahdistuksena. Aikuisten oikeasti. Semmoinen oli kamalaa, että yöllä soitellaan tuhannen kännissä ja itkeskellään ja seuraavana päivänä ollaan kuin ei oltaisikaan mitään koskaan. Kun kerran kysyin tällaiselta kulissi-ihmiseltä, mitä edellisenä yönä tapahtui, hän sanoi, että mitä, puhelin taisi soittaa itsekseen. Puhelin soitti itsekseen ja itkeskeli humalassa.

Kaikki mitä sanon, kumoaa itsensä

Viimeine luku 22:ssa alkaa näin: "Kirjailija tässä. Siis Antti Hurskainen, syntynyt kesällä 1986 kuopiolaisessa sairaalassa." ja paria kappaletta myöhemmin hän kirjoittaa: "En ole aina kunnioittanut kirjoissani käsittelemieni ihmisten yksityisyyttä." Hän kertoo katuvansa sitä, että esimerkiksi Välinpitämättömyydessä kuvaa lentokentän kirjakaupan myyjiä tunnistettavasti. "Koko Hubaraa tai Ville Valoa saa ja täytyy piikitellä, iltavuoroon tulevaa opiskelijaa ei."

Ärttzzzz, 22:ssa on oivallinen pätkä Laura Lindstedtin Oneironista. Se on minulta edelleen lukematta, mutta koska minäkertojan kummallinen tyttöystävä, jonka kanssa minäkertoja harrasti itsemurhailuflirttailua, sanoo, että Oneironin anorektinen juutalaisnaishahmo muistuttaa minäkertojaa, pitänee Oneiron sitten lukea. Lisäksi minäkertoja arvelee, että Lindstedt tutkailee Finlandia-voittajassaan fiktion mahdottomuutta.

Sama tuli mieleen minusta 22:sta. Fiktion mahdottomuus ja autofiktion ja omaelämäkerrallisen tekstin.

Minäkertojan keskiluokkaisesta lapsuudesta ei ole edes ruokaneuroosin lähteeksi. Vanhemmat sanoivat hänelle täysjärkisesti, että syö niin paljon kuin jaksat. Ja harrastuksista näin vastustamattomasti, että kiva, kun harrastat: "Pistä rokki hiljemmalle äläkä rummuta reisiin. Odottelen Essolla ja tulen hakemaan, kun teidän pelit on pelattu." (Antti Hurskainen 22 -Kertomus syömisestä s. 166)

22:n loppu on monikerroksellinen kuin tuhatlehtitorttu toista lapinlahtelaista kirjailijaa Gerry Birgit Ilvesheimoa ja hänen Ilmestyskirjaansa hieman lainaten. Lopussa on erilaisia ääniä ja prkl, Pimu on jo ainakin puolen tunnin ajan halunnut ulos iltapissille.

Jäi vielä käsittelemättä 22:n minäkertojan kissaviha. Kohdassa pyykkeihin kusevat omakotialuekissat, joista vittumoisinta kohti minäkertoja oli heittänyt kivenmurikan ja tehnyt mekein Teemu Mäet, nauroin, sillä olin tehnyt Lapinlahden kunnan terveystarkastajan aloitteesta juttua Peltoniemen omakotialueen kusevista kissoista Matti ja Liisa -lehteen niihin aikoihin, kun tuleva kirjailija kissaa kivelläl heitti.

Asuimme vielä silloin Alapitkällä Vainikaisen Seijan huljakan talon vanhassa päärakennuksessa kissoinemme ja koirinemme. Olimme juuri muuttaneet Pielavedeltä Lapinlahdelle siten, että Vasili-kissa istui pääni päällä ja pissasi kauhuissaan ympäri autoa.

Ajattelin, että herramujee, kunhan ei koskaan tarvitsisi muuttaa Lapinlahden taajamaan, jonka järjestyssännöissä sanotaan, että kissat täytyy pitää kiinni. Nyt asumme keskellä kirkonkylää ja vähän aikaa sitten ovellamme oli kaksi eläinlääkäriä. Olivat tekemässä tarkastusta, sillä joku oli tehnyt karkailevasta dementikkonartustamme, Pimusta, eläinsuojeluilmoituksen. Arvelin, että eläinlääkärit liikkuvat tarkastuksissa kaksistaan sen takia, koska eihän sitä koskaan tiedä, vaikka olisin käynyt väkivaltaiseksi hervottoman vitutukseni vuoksi.

Porvarin naamat vituttavat välillä niin, että pää halkeaa. Tommi Melenderiä mukaellen. Ah, Antti Hurskainen mainitsee useasti 22:ssaan Michel Houellebecqin. Jaapa jaa, joissain kirjan käänteissä on huomattavissa Houellebecq-vaikutus. Kaikki mikä ei ole paskaa, on kusta, on paljon myös paskasta - ihan konkreettisesta paskasta. Houellebecqhan sieltä pilkistelee.

Kohta Pimu kusee lattialle, jos en lopeta tähän.

Se vielä, että jos Lapinlahden lukiossa on ollut kaappilesbo äidinkielen opettaja, joka ei ole ymmärtänyt tulevan kirjailijan ainutlaatuisuutta, sanon, että JEEEE! Voiko olla mahdollista, että Lapinlahden lukiossa olisi edes joskus ollut jotain NIIN radikaalia?!

Julkaisen tämän oikolukematta. Menköön kaikkine kökköineen. Otsikkona oli Tiikerikakun teologia. Lasteni biologinen isä, ollos iäti muistettu hän ja pysyköön kiitos haudassaan, kuten Märtha Tikkanen Henrikistä sanoi, oli Pielaveden edesmenneessä ortodoksisessa seurakunnassa ponomarina. Leonid oli yhtä aikaa harras ortodoksi ja zeniläinen. Siis zeniläinen ortodoksi.

Kun liturgiassa lauletaan "... Anna seurakunnallesi voitto vihollisistasi...", Leonid lisäsi siihen aina: "... Ja kahhhhhvia."