Antti Hurskaisen 22, Vesa-Matti Loiri ja Helmi sekä Sylvi Kekkonen

Kirjakanttiakin

su 17.11.2019

Perjantaina kävin Ikeassa hakemassa Annalle yläkertaan peilin. Nakersimme irti eteisestä samanlaisen 19,90 euroa maksaneen peilin ja urakoimme sen Annan uuteen huoneeseen ja sitten Anna sanoi, että peili on väärässä paikassa. Halleluja.

Alakerran käytävän päässä olisi ollut toinen 19,90 euroa maksanut Ikea-peili, mutta Matti katsoi sitä toivottomana ja tyhjin silmin. Sanoin, että voin kyllä hakea kolmannen peilin Ikeasta. Emme käy ruuvaamaan toista peiliä irti alakerrasta. Emme jaksa.

Vaikka minä olisin kyllä siihen peilin kohtaan halunnut kapean ja hauskan kirjahyllyn vaikka pokkareille.

Samalla ostin Ikeasta kuusi pikkuruista joululiinaa. Olkoot yksi liinoista leivontaliina, jos Paula-sisko haluaa viettää joulunpyhänsä Juuassa. Varmaankin haluaa, koska halunnee käydä joulupalveluksissa. Mutta joululiina meillä hänelle on.

Suunnittelen jo nyt omituisia Vihreän Langan jouluruokiani. Herkkusienisalaattia ja vuohenjuustoperunalaatikkoa. Sitä en ole kokeillut moneen vuoteen. Ehkä tänä vuonna, ehkä ei, saas nähdä, mikä on joulunalusfiilis. Kohta pitää ostaa porkkana- ja lanttusoseet jemmaan. Ne loppuvat joulua kohden K-marketista.

Luen Antti Hurskaisen 22:a - Kertomusta syömisestä. Siinä on hekumallinen kohta pyöreävatsaisesta isästä jääkaapilla ottamassa HK:n sinistä. Esseistin isä taitaa olla samanikäinen kuin Matti. Myös Matille HK:n sininen on pyhä asia. Kasvisruokaa, sillä se on valtaosaltaan jauhoa. Perjantaina sallin miehelleni Balkanin makkaraa. Se käy voimamakkaraksi. Tarkalleen ottaen Matin voimamakkara on Kyrön hevosmakkaraa. Se antaa energiaa raksatyöpäivän jälkeen.

Perjantai oli minulla odotuspäivä. Kun Matti oli omilla asioillaan Kuopiossa, minä kävin Ikeassa. Illalla odotin Mattia autossa erinäisistä kokouksista ja tapaamisista. Vilustuin ja kuume nousi. Yöllä olin tosi kipeä, mutta aamulla ajattelin, että en kykene kuitenkaan tekemään kotona mitään, joten voin vallan hyvin lähteä Kuopioon.

Kävin perjantaina myös Partioaitassa etsimässä tupsupipoa ja jututin tyttöjen hellarikaveria, joka on myyjänä Ikeassa. Ihana nuori mies ja tulossa väliaikaisesti takaisin Lapinlahdelle. Tyttöjen hellarikaverin äitiin tutustuin, kun poika oli kiinnostunut Marian pyörätuolista. Teknisessä mielessä. Eskaritäti meni asiasta jotenkin sijoiltaan ja äiti tupsahti meille kotiin eräänä lauantaina, kun Matti vei pyykkiä ulos narulle.

Se oli hämmentävää. Edellisessä avioliitossaan aviomieheni ei ollut se, joka vei pyykkiä ulos narulle kuivumaan. Selvitimme asiaa ja saimme kyläkutsun. Menimme Marian ja Annakin varmasti oli mukana kylään. Minusta ja Mariasta vain oli kivaa, että hänen pyörätuolistaan on joku kiinnostunut. Tuli sellainen olo, että ikään kuin eskaritädin mielestä Marian vammaisuutta ei saisi huomata. Että siitä pitää vaieta, hys, hys, vaikka pitkään matkaan näkee, että tyttö käyttää liikkumiseen tuolia.

Se oli ja on yksi Lapinlahden kummallisuuksista. Ihan ihmeellisiä tabuja. Ikään kuin meitä ei haluttaisi nähdä. Me olemme jotenkin liikaa kaikille. Emme mahdu keskiluokan johonkin. Muottiin tai johonkin. Tosin emme sitä haluakaan. Ajattelin näin, että olemme Matin kanssa molemmat vähän yksinäisiä. Työväenluokkaa me emme ihan täpönä ole, mutta emme keskiluokkaakaan. Olemme luokkien välissä.

Katsoin äsken Maarit Tastulan ohjelman, jossa haastateltavana olivat Laura Kolbe ja Katriina Järvinen. Olen heidän luokkakirjojaan lukenut. Niitä on kolme. Nyt pitää tsekata netistä, mikä on kolmas. Ensimmäinen oli mielestäni Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Siinä oli kuvaus, kun Katriina Järvinen oksentaa nuorena naisena keskiluokan kenkiin eteisessä, kun oli lähdössä jostain bileistä.

Jahas, nyt Kolbelta ja Järviseltä on ilmestynyt kirja Sopivat ja sopimattomat - kirja yhteiskuntaluokista ja parisuhteesta.

Antti Hurskainen kuvaa 22:ssakin keskiluokkataustaansa lämpimästi. Hänen lapsuutensa maailmassa miehet olivat pömppövatsaisia ja turvallisia: "Paras ystäväni asui naapurissa tuuhean kuusiaidan takana. Hänen isällään oli aavistuksen suurempi vatsa kuin isälläni. Naapurin perusturvayksikkö leikkasi paidatta nurmikkoa ja pysähtyi kuusiaidan katkoskohdassa juttelemaan isäni kanssa. Hänkin leikkasi nurmikkoa ja lyllersi pihan poikki osallistuakseen keskusteluun. Hän oli kolmikon lihavin. Pinkeän Olvi-paidan logo jännittyi tynnyriksi." (Antti Hurskainen 22 - Kertomus syömisestä s. 48)

Hurskaisen vähän juoppouteen taipuvainen isä on sodanjälkeisen yhteiskunnallisen nousun kuva. Hurskainen huomaa, että nousukauden jälkeisen ajan lapset eivät saavutakaan samaa taloudellista asemaa kuin vanhempansa.

Minä olen siinä mielessä aikaisempi pudokas, että kaikesta hyvinvointivaltioon liittyvästä - peruskoulusta, itsestäänselvästä lukiosta ja ikuiselta tuntuvasta opintolainasta - huolimatta saavutin suurin piirtein saman aseman kuin vanhempani, jotka tekivät elämäntyönsä palvelijoina. Ei se huono asia ole. Minun etenemisen kiitotähtenä Suomen journalismin taivaalla päätti 1990-luvun lama ja biologisen kellon kilkatus. Se alkoi kilkattaaa, kun täytin 25 Moskovassa.

Syntymäpäiväjuhlissani oli leegio bolivialaisia, yhteen olin epätoivoisesti ja yksipuolisesti rakastunut (Benjamin Navarroon nimittäin) virolainen turkiskauppias Ert Eelmets ja muutama suomalainen, Turusen Riitta, Niemisen Nanna ja koirapelastusta harrastava Erkki Torniosta. Syntymäpäivieni jälkeen, keväällä 1991, Gubkin-instituuttiopettajamma Natalia Valentinovna, terästissinen tumma matroona, neuvostonainen, kylmähkö ja kovahko - toista maata kuin vaalea Valentina Aleksandrovna, jolla oli yhtä muhkea rintamus kuin kollegallaan ja varmaan samanlaiset metalliset neuvostovalmisteiset rintaliivitkin. Valentina Aleksadrovna oli vaalea, lempeä ja äidillinen.

Natalia Aleksandrovnalla oli valtaa. Hän sanoi minulle, että kuule, Pia, sinun on mentävä naimisiin. Tulin Suomeen, olin orpo ja hylätty, vihasin Suomea, etenkin vihasin Helsinkiä, koska siellä ei ollut Patrice Lumumban yliopistoa, ja poks, halusinkin naimisiin. En muuta niin halunnutkaan. Ja lapsia, heti lapsia, ainakin kahdeksan. Koira, kissa, punainen mökki ja perunamaa, ne minä halusin ehkä vielä enemmän.

Niin aloin kulkea Moskovasta kohti Lapinlahtea ja tällä hetkellä haluankin tulla haudatuksi Varpaisjärvelle. Elämä menee kummallisesti. Olet Moskovassa ja vietät syntympäiviä Moskovan bolivialaisyhteisön kanssa, menet naimisiin kuopiolaismiehen kanssa, teet lapset venäläis-tšuvassille, tulet Lapinlahdelle ja haastattelet kuuden ällän ylioppilasta, joka on tulevan aviomiehesi, elämäsi viimeisen elämäsi rakkauden, tyttären luokkakaveri ja viidentoista avioliittovuoden jälkeen luet haastateltavan esseekirjasta samoja kertomuksia, joita olet kuullut aviomiehesi kertovan moneen kertaan ja olet tuntenut itsesi aivan ulkopuoliseksi.

Kertomuksen naapurin Tessu-koirasta, joka hukkui siltarummun sisään kevättulvilla, olen kuullut ehkä noin seitsemään kertaan. Tosin siltarummun sisään hukkunut koira asui käsittääkseni Varpaisjärven tien varrella ja oli esseistin vaimon lapsuudenperheen naapurin koira. Voi olla, että 22 - Kertomus syömisestä onkin jonkinlainen sekoitus vaimosta ja esseististä itsestään. Hybridi. Etäännytetty autofiktio.

Eilen Kirjakantissa Rouva C:n kirjoittaja Minna Rytisalo sanoi, että hän ikään kuin leikkasi nuoren rouva Minna Canthin pois valokuvasta, jossa on vieressä puoliso Ferdinand Canth, ja leikki Minna Canthilla kuin paperinukella. Hänkään ei enää tiedä, mikä kirjassa on totta ja mikä on hänen keksimäänsä fiktiota.

Tämäkin blogi on totta ja minun keksimää fiktiota. Enkä erota, mikä on totta ja mikä mielikuvitukseni tuottamaa.

Hurskaisen 22:n kuvaukset Marinara-pizzasta ja Kartano-sipseistä ovat kuin David Foster Wallacen kirjasta Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja. Siinä oli aivan mahtava tutkielma hummereista. Hummerit ovat nyt eliitin ruokaa, mitä ne eivät alunperin suinkaan olleet. Pizza Marinaraan tulee tomaattia, valkosipulia ja öljyä ja se on kehitetty niiden päivien aterioihin Napolissa, kun merimiehet eivät saaneet saalista.

Vähän niin kuin meidän pettuleipämme. Tosin pettuleivästä ei ole tullut meillä nyt mitään eliittiruokaa, jota syötäisiin helsinkiläisissä hienostoravintoloissa.

Hurskainen viittaa Walleceen 22:ssaan. Hän mainitsee kirjailijan tyttöystävänsä yhteydessä. Jos oikeasti ymmärsin tekstistä, Hurskainen on asunut pienessä yksiössä jonkun vallilalaisesta kulttuurikodista peräisin olevan nuoren naisen kanssa eikä koko kesänä kuullut tai haistanut, että hänen rakkaansa olisi ulostanut.

Tuli mieleen, että jossain kirjahyllyssäni on Wallacen Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Aloitin sitä, mutta minulle se oli liian piripäissä kirjoitettua tekstiä. Ihan seko eikä päästänyt tällaista raittiusintoilijaa kyytiinsä.

Kohta Matti on saanut omat talomuseon kaivantodokumenttinsa tehtyä ja alamme rymsteerauksen kotona: peili, kirjahylly, verhotanko, ikkunalistat. Perjantaina kävimme Piispantalolla arkkitehdin kanssa lävitse viimeistelytöitä. Minä löysin Kirjakantin paperisen esitteen ja keksin, että Mattihan voi mennä kellariin töihin, kun minä herrastelen yläkerrassa kirjallisuuden parissa.

Niin teimme, vaikka olihan se vähän epäreilua. En olisi kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi yksin kotona. Siivous on nyt kiinni kirjahyllystä. On korikaupalla kirjoja, jotka pitää sijoittaa jonnekin. Uuteen makuuhuoneeseemme pääsee Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka Minna Rytisalo mainitsi siinä yhteydessä, kun puhui naisten välisestä ystävyydestä - en tiedä, tarkoittiko Rytisalo Minna Canthin ja Elisabet Järnefeltin välistä ystävyyttä - se meni vähän ohitse.

Varmasti otan makuuhuoneeseen nyt Minna Canth -kirjani ja Anni Kytömäet. Aloitin Kivitaskun, mutta sen lukemiseen tarvitsen aikaa. Haluan lukea sen niin, että ei ole mihinkään kiire. Juha Hurme alusti seksuaalisuudesta Minna Canthin tuotannossa. Suvi Aholan kirjan Mitä Minna Canth todella sanoi olen lukenut soveltuvin osin. Sanoihan Minna Canth kyllä, juu, mutta miksi hän sanoi niin kuin sanoi.

Jostain syystä olen aina pitänyt enemmän Elisabet Järnefeltistä. Pystyn samaistumaan hänen orpouteensa Kuopiossa Pietarin jälkeen, vaikka en aatelinen olekaan.

Vesa-Matti Loirin elämäkerran kuuntelin Storytelistä, kun Maria imuroi äänikirjaohjelman puhelimeeni. Minähän sen maksan. Kuuntelimme ison osan elämäkertaa, kun olimme eräällä huvilatyömaalla tiivistämässä ikkunoita ja uutta ovea. Juuri siinä kohtaa oli kertoma Vesa-Matti Loirin ja Lenita Airiston rakkaustarinasta, Mona Loirin (Happonenko tämä oli omaa sukuaan) ja Loirin meskaliinikokeilusta sekä pitkä selostus Spedestä. Spede-jakso ulottui aina Maria Drockilaan asti. Maria Drockilaa sanoivat Draculaksi ja kovin tuntuu kärsimättömästi ja kylmästi missukka vanhaan mieheen suhtautuneen. Tiuskaisi Spedelle "Haista vittu!", kun Spede hyöri ja pyöri tämän ympärillä jollain kekkereillä.

Jari Tervon Loiri-elämäkerta oli myös huima matka Suomen populaarikulttuurihistoriaan. Elämäkerrassa tuli käsiteltyä viihteen olemus - komedian ja dekkareiden - henkilöhahmot eivät viihdekokonaisuuksissa kehity. He pysyvät aina samoina.

Siihen viittasi Marja-Sisko Aalto eilen Kirjakantin keskustelussa. Hän on tietoisesti pyrkinyt vanhentamaan dekkaripäähenkilöään, kuopiolaista poliisia Anelma Savolaista. Minä hyydyin hänen dekkarisarjaansa ensimmäiseen osaan. Dekkarit eivät minua kiinnosta. Ei voi mitään, vaikka Anelma Savolainen ei olekaan kuin ankanpojat Aku Ankassa, aina samanikäisiä vesseleitä.

Amalian lukeminen isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriin avasi minulle Sylvi Kekkosen. Hänen elämäkertansa on Storytelissä minulta kesken, mutta voin jatkaa sitä heti, kun ehdin. Sylvi Kekkosen musta piste oli hänen miniänsä, Taneli Kekkosen vaimo, Brita. Jopa niin, että isoäiti-Sylvi antoi ensimmäisenä neukkujen lahjoittaman vinttikoiranartun pentueesta sen, jota Britan ja Tanelin tytär eniten rakasti.

Kummaa julmaa vihamielisyyttä.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen etenee minulla yhtä hitaasti kuin Storytelin Sylvi-elämäkerta. Elämäkerran kirjoittaja on Anne Mattson. Ehkä minun pitää kuunnella elämäkerta siihen kohtaan ja ylikin, mistä Venhon kirja kertoo eli vuoteen 1966.

Kuuntelin ohimennen myös Helmi Kekkosen Vieraat Storytelistä. Vieraita en saanut romaanina edes alkuun. Kuuntelemalla tarkkailin romaanin rakennetta. Vieraiden alussa Senjan ja Laurin luokse oli saapunut vieraiden joukko ja jokainen heistä sai alkuasetelman jälkeen oman puheenvuoronsa. Se, että romaanin loppuun oli aseteltu Rautavaaran tragedia, jossa väsynyt äiti ajoi lapsensa ja miehensä bonuslapsen linja-auton nokkaan, ei asettunut edes äänikirjassa mitenkään kohdalleen.

Pitää kuunnella kohta vielä uudestaan. En saanut siitä tolkkua. Miksi se oli kirjassa?

Sain Kirjakantista voimauttavan halauksen Ritva Ylöseltä. Ostin hänen Saima Harmaja -kirjansa ja voin nyt palauttaa kirjastoon Iisalmen Saima Harmaja -kirjan. Saatan kirjan vielä loppuun, sillä haluan tietää, tuleeko Ritva Ylönen itse esiin myöhemmässä vaiheessa.

Pääsin Kirjakantin Piispantalo-kristallisaliin vasta siinä kohtaa, kun olivat keskustelemassa siitä, voiko elämäkerran kirjoittaja näkyä elämäkerrassa. Parnassossa oli Saima Harmaja -kirjasta todella nyreilevä arvostelu. En edes muista nyreilijän nimeä. Tämä nyrehti sitä, että Ritva Ylönen näkyy kirjassa liikaa. Minä ajattelin, että en minä niin paljon Saima Harmajasta halua tietää. Haluan tietää Ritva Ylösestä, jota fanitan varauksetta.