Eira Mollbergin Villahousuhäpeä

Omat villahousuhäpeäni, niitähän riittää.... tässä muutama

ma 6.1.2020

Olen miettinyt, mitä tarkoitin sillä, kun tervehdin pääsiäisenä ortodoksiystäviäni sanoin "Kristus nousi kuolleista!" tai vastaan tervehdykseen "Totisesti nousi!". Tervehtiä-verbillä ei näytä olevan erityistä imperfektimuotoa. Tarkoitan ensimmäisellä lauseella sitä, että olen tervehtinyt. En ole pääsiäisenä ollut ortodoksisessa palveluksessa moniin vuosiin. Se on valitettavaa se.

Ehkä uskomusjärjestelmät on luotu - ensinnäkin sen takia, että ihmisen primitiivisiä viettejä on syytäkin jollain lailla hallita, näen uskonnot paljolti yhteiskuntasopimuksina (kristilliseen yhteiskuntasopimukseeni ei kuulu kapitalismi eikä kokoomus, sori) - oliko yhteiskuntasopimusajatus Thomas Hobbesin? - myös lieventämään kuoleman pelkoa. On lohduttavaa ajatella, että on olemassa jokin tuonpuoleinen.

Koska minulla ei ole kokemusta sielun jälleensyntymisestä tai edellisistä elämistä, sielunvaellusoppi minun näkökulmastani tuntuu lähinnä sellaiselta opilta, että ihminen pelkää tietoisuutensa sammumista. En voi sanoa, että se ei ole totta, sillä he, jotka sielun jälleensyntymiseen uskovat, todella kokevat niin. Heillä on elävä usko asiaansa.

Ja sekin oli karusti kirjoitettu, kun kirjoitin, että tunsin itseni kaheliksi, kun karkeloimme piirissä ja heittelimme sifonkihuiveja Luovan Puun piharakennuksessa naisjumalat ja jumalattaret -sessioissa aina elokuun alussa. Aivan samalla tavalla Matti tunsi olonsa vieraaksi Valamon jumalanpalveluksessa avioliittomme ensimmäisenä uutena vuotena. Se, mikä minulle oli kotoista ja ihanata, tuntui Matista synkeältä ja pelottavalta.

Se, mikä hieman hörhöistä puunhalaajanaisista tuntui keveältä ja iloiselta, tuntui minusta typerältä.

Enkä minäkään erityisen varmoin askelin sujahtanut Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalin vigiliaan lauantai-iltaisin 1990-luvulla. Sitä paitsi! Mitkä olivat vaikuttimeni ja motiivini suolakurkkuuntua ortodoksisessa palveluksessa? Olin kyllästynyt siihen, että lauantai-illan ohjelma oli joko viinin lipittäminen kotioloissa tai vaihtoehtona kapakissa istuminen ja turvonneiden juoppojorinoiden kuunteleminen. Olin kyllästynyt toimittajaelämään, toimittajahuvituksiin, avioliittoon ja kaikken.

Sitä paitsi minusta 1990-luvulla Kuopion baaritiskeillä tuntui siltä, että ihmiset puhuvat pääni ylitse. Se johtui paljolti siitä, että ihan konkreettisesti olen ihmisiä noin 20 -30 senttimetriä lyhyempi. Jos lähestyn korkealla baaritiskin jakkaralla istuvaa miestä tai kahta miestä tai miestä ja naista, molemmat pystyvät tyynesti jatkamaan juttuaan pääni ylitse.

Tunsin usein itseni sivuutetuksi ja olin vihainen. Miksi notkun baariloissa, kun minulle tulee siellä vain paha olo, kysyin itseltäni ja aloin käydä lauantai-iltaisin ortodoksisessa vigiliassa. Liturgiassa kävin harvoin, sillä en jaksanut herätä sunnuntaina aamulla ennen puolta päivää, vaikka olisin ollut lauantaina kirkonmenoissa puhdistumassa.

Oma villahousuhäpeäni, tunne siitä, että minut sivuutetaan, pujahti mieleen Kajaanin kaupunginteatterin Fundamentalisti-näytännön jälkeen, kun istuimme hyvässä ja mielenkiintoisessa keskustelussa Generaattori-salissa. Keskusteluun osallistui innokkaasti kaksi keski-iän ylittänyttä vanhenevaa miestä. Toden totta, sellaiset miehet rakastavat omaa ääntään, mutta minusta meidän toisten tehtävä oli itse ottaa ilmatila.

Tunnustan, että melkein surkastuin - etukäteen - erään työmaan päättämispalaverissa jokin aika sitten, kun rakennuttajan edustajana oli palkattu vanheneva insinööri, joka hallitsi ilmatilaa puhumalla, puhumalla, puhumalla ja vielä kerran puhumalla. Mies oli vain tottunut sillä tavoin hallitsemaan. Sitä paitsi vanheneva insinööri oli selkeästi epävarma. Minulla oli sellainen tunne, että minä olin se, jota pelätään. Olin outolintu niissä kuvioissa.

Päätin jo etukäteen, että olen rauhallinen. Puhun vähän ja tarkkailen. Vanheneva insinöörikin tuntui rauhoittuvan vähitellen. Mattia vitutti - en minä vituttanut häntä, vaan asetelma - ja oikeastaan aviomieheni olisi silloinkin halunnut nousta kaiken yläpuolelle ultrakevyessä lentokoneessaan.

Hitsi! Minähän olen jossain yrittäjätaipaleen vaiheessa toiminut oikein! Tunnistin villahousuhäpeäni etukäteen ja tein, mitä päätin. Hillitsin itseni. Ihan totta! Minä olin hillitty!

Jumala kehtasi nauraa minulle

Niin. 1990-luvulla menin vigiliaan tylsistyneisyyttäni. Etsin uusia kickesjä, en minä sen parempi ihminen ollut. Silloinkaan. Uskonpamahdukseni oli kyllä jo siinä vaiheessa käynyt Konevitsan luostarisaarella. Jonain kesänä 1990-luvun puolivälissä olin puhunut venäjää paljon paljon, tulkannut, häärännyt, olin yöllä herännyt aivojeni takaisinkelaukseen ja pulputin ääneen venättä, vaikka en juuri koskaan puhu unissani. Oli kotiinlähdön aika. Leiriläiseni istuivat jo laiturilla laivaa odottamassa ja minä lähdin hetkeksi kävelemään kohti Kazanin skiittaa. Etsin hiljaisuutta.

Siinä aivojeni turvotuksessa istuin kannonnokassa ja kuuntelin saaren metsän kuiskintaa ja huountaa. Kuulin yht´äkkiä, kuinka Jumala nauraa minulle. Niin. Jumala nauroi. Olihan se aika koomista, kun joku tulee hiljaisuuden paikkaan, retriittiiin ja puhuu niin paljon, ettei ole eläessään niin paljoa yhtä soittoa puhunut. Ja vielä vieraalla kielellä.

Varmasti se oli jokin pascalboyermainen tajunnan heijastus ja varoitus siitä, että jos jatkan samaa rataa, saan aivoinfarktin, mutta minulle Jumala puhui niin. Jumalallani - jokainen uskovainen taatusti joutuu ainakin jonkinlaisen jumalakuvan itselleen luomaan, olkoon se kalpea aavistus siitä, mitä Jumala oikeasti on, mutta ei minun jumalakuvani ole sen huonompi kuin Matinkaan, joka on sitä mieltä, että usko Jeesukseen riittää, minä miestäni vastaan kapinoin, lähinnä sen vuoksi, että semmoisesta uskonkäsityksestä tulee aika vähän tekstiä, arvelen, että hän ajattelee niin, jotta voisi tappaa mielenkiintoiset keskustelut alkuunsa - on huumorintajua ja minusta sellainen Jumala on kiva.

Kivempi kuin kostonhimoinen, joka uhkailee helvetin tulella. Kummallista on, että äitini, jonka mielenterveys horjui kyllä, ei koskaan uhannut, että synnintekijät joutuvat helvettiin. Eniten pelkäsin sitä, että tupakanpolttajat, juovat, kortinpelaajat, paritanssin harjoittajat ja räikeisiin vaatteisiin pukeutujat joutuvat äitini kynsiin. Erityistä helvettiä äidin uskonnolliseen argumentaatioon kuulunut.

Päällimmäinen viesti oli se, että kyllä Jumala meistä huolen pitää ja kaikki työ on kunniallista, paskaduunikin. Pitää olla vaatimaton ja nöyrä. Rikkaus on pahasta. En ole ihan varma, olivatko äidin teesit elämälle sellaisia, että välttämättömyydestä tuli hyve, mutta kyllä minä noihin uskon edelleen.

Matti juuri aamulla sanoi, että jos hänen tittelinsä olisi ollut sekatyömies eikä hän olisi aikoinaan lähtenyt Kuopioon tekuun, olisi hänellä vähemmän velkaa. Millainen minun elämäni olisi ollut, jos en olisi lähtenyt Tampereen yliopistoon enkä 1990-luvun taitteessa Neuvostoliittoon, joka kaatui siinä silmiemme edessä?

Oikeasti! En voi kuvitella muuta. Minulla on ollut täyteläinen elämä, vaikeakin aika ajoin - eivätkä kaikki olisi selviytyneet sellaisesta, mistä minä olen selviytynyt, edes hengissä. Moni olisi ratkennut ryyppämään tai ainakin alkanut syödä psyykenlääkkeitä. Olisin menestynyt toimittaja tai ainakin minulla olisi odottamassa muhkea eläke, jos olisin kesän 1990 jälkeen jäänyt Helsinkiin odottelemaan Sanoma Magazinesissa avautuvia vakansseja.

Elämäkertani olisi siinä tapauksessa ollut jopa tylsempi kuin Glorian päätoimittajan Riitta Lindegrenin. Ketä ylipäätänsä kiinnostavat toimittajaelämäkerrat? Elämätön elämä. Elää elämänsä kirjoittamalla siitä, mitä muut sanovat. Haluaisin lukea sellaisen toimittajaelämäkerran, jossa olisi Elämää. Elämää, johon toimittaja osallistuu itse. Mukavaa olisi esimerkiksi, jos ensimmäinen aviomieheni kirjoittaisi elämäkertansa ja tarkastelisi tarkkanäköisesti sitä, mitä oli olla naimisissa toisen toimittajan kanssa - joka ei ollut koskaan kotona ja sijaitsi harvoin jopa samassa valtiossa.

(Haluaisin niin kipeästi sitä, että ensimmäisellä aviomiehelläni olisi ollut Elämä sillä aikaa, kun minä harjoitin promiskuiteettia turvassa olemalla naimisissa. Poistaisiko se syyllisyyden tunnettani? Tai selitänkö minä sillä syyllisyydentunnettani pois? Ehkä. Mutta oikeuden nimissä olisi tervettä saada kuulla toisenkin osapuolen versio tapahtumista! Minä olin niin itsekeskeinen, että en nähnyt kuin itseni. Jopa mahtipontisissa häissäni Puumalan kirkossa helmikuussa 1992. Minä itse järjestin ne ja sulhanen sai tulla niihin suuresta armosta. Isäni rahoitti ja kun avioliitto oli ohitse, isä sanoi, että perii rahat minulta joskus vielä takaisin. No, ei isä ihan tosissaan ollut. Jostain syystä isä piti Leonidista. Ehkä sen takia, kun Leonid osasi viljellä maata ja kasvattaa perunoita. Toimittajapoikaystävät ja -puolisot, joita käytin isälle näytillä, jäivät vieraiksi varmaan juuri sen vuoksi, että heissä ei ollut yhtään maanviljelijää. Leonidissa oli, vaikka hän oli suurimman osan elämästään asunut metropolissa, Pietarissa. Hänen juurensa ovat kuitenkin pikkukaupungissa Kirovskissa, jossa lääkitsemiseen käytettiin vadelmaa, sipulihauteita tai sinappia.)

Kuulen vieläkin entisen opiskelutoverin teennäisen kurkkunaurun, jonka ura on edennyt hienosti 1990-luvun alun sivuhypyn jälkeen, kun hän kommentoi blogiani: kuinka elämänmakuista! Kommentti kuulosti ihan kammottavalta, mutta ehkä se oli totta. Elämäni on ollut elämänmakuista ja korkeakouluni elämän korkeakoulu, hehee. Keväällä olisi tarjolla toimittajatutkintolaisten tapaaminen Tallinnassa. En tiedä, huvittaako mennä sinne. Ehkä voisin istua selvin päin sanomatta mitään, tarkkailla ihmisiä ja miettiä, miksi halusin niin tulenpalavasti sulautua tähän joukkoon ja mitä tapahtui, kun lakkasin sulautumasta.

Taustalla on epämääräinen epäonnistumisen häpeä. Minä en ole menestynyt urallani. Olen se luokkani looseri, joka aiheuttaa lähinnä sääliä. (Ja pitää samalla tovereitaan rajoittuneina, onko meillä edes yhteistä puhuttavaa?)

(Vastaus: Lakkasin sulautumasta, kun menin Pyynikille opiskelemaan venäjää. Irtauduin toimittajaopiskelijoiden kummallisesta kulttuurista. Kulttuurin olennainen osa oli loisiminen yliopistolla ja tuopin ääressä nuokkuminen parantamatta maailmaa! Toimittajaopiskelijakulttuurin mukaan yliopistolla piti olla kirjoilla, jotta saisi opintojen eteen mitään tekemättä ja mistään syvällisesti kiinnostumatta hyvän paikan Helsingistä valtamediasta.)

Ulla-Maija Paavilaisen Hyvä tyttö oli vetävästi kirjoitettu ja taitavasti etäännytetty autofiktiivinen romaani Me Naisten päätoimittajuutta edeltäneistä vaiheista. Hain kirjan Vieremän kirjastosta, selasin lävitse ja palautin saman tien. Ei napannut. Haluan kuitenkin lukea kirjan vielä uudestaan ja lukea kohdan, jossa maalanen, typerään krimpleenimekkoon pukeutunut äiti tulee kaupunkilaista, hienoa tytärtään tapaamaan hienon aikakauslehden toimitukseen.

Kylläpäs taas eksyin. Tässä lause, jonka aloitin ennen kuin upposin omaan elämääni: "Hassua on, että Torsti Lehtinen luovan kirjoittamisen oppaansa Sanojen avaruus alussa, kääntelee juuri samoja asioita. ...." Öh, jotain sielusta ja kuolemattomuudesta minun piti, mutta nyt lopulta kirjoitan Villahousuhäpeästä. Palaan joskus Torsti Lehtisen Sanojen avaruuteen, jos saan sen joskus luettua loppuun. Ehkä, mahdollisesti. Jostain syystä olen kaihtanut Lehtisen kirjoittamisopasta. Ehkä sen takia, kun kannan edelleenkin vähän kaunaa Lehtiselle siitä, että sivuutti kirjailija Matti Pulkkisen piispa Arsenin kulttuuritilaisuudessa, jonne vein kirjailijan, koska olivat olleet kamuja joskus armon vuonna ennen perunannostoa.

Torsti Lehtinen ei nähnyt oman egonsa pullistuksessa hänen luokseen raahustavassa vanhuksessa kirjailija Matti Pulkkista. Lisäksi minua vitutti se, että piispa Arseni hakee kulttuurieliittipaistetta sen sijaan, että miettisi, miksi hänen alaisensa kirkkoherroista osa vetää viinaa kaksin käsin ja märisee, osa vetää viinaa yhdellä kädellä ja toisella punoo kaikenlaisia liikuttavia hätävalheita.

Jumala nauraa ja igumenit nauravat

Minun villahousuhäpeäni toimittajaopiskelijoiden piirissä on se, että minusta ei tullut toimittajana mitään. Tai siis tuli jotain, mutta virkaheitto, prekaari, paskaduunin tekijä. Olen niin kuin se poloinen Savon Sanomien toimittajakollegan lapsuuden toveri: "Niin vähään tyytyväinen!" Toimittajakollega jossain kolumnissaan oli käynyt kouluaikaisessa kaupungissaan ja käynyt kahvilla vanhan ystävänsä luona. Ja mitä kummaa! Ystävä oli elänyt ihan tavallisen elämän. Ei-toimittajaelämän. Niin kuin Elämän. Ja oli vielä ihan tyytyväinen siihen, parkaraukka, kun ei paremmasta tiennyt.

Eira Mollberg aloittaa dokumenttiromaaninsa kertomalla siitä, miten 1990-luvun alussa päätyi Pyhtitsan luostariin ja miten hänestä tuli luostarikiemuran avulla ortodoksi. Eira Mollberg voideltiin ortodoksisen Kirkon jäseneksi tuotapikaa.

Me suomalaiset talkoolaiset kyllä kyselimme Konevitsan igumenilta Nazarilta mahdollisuutta saada mirhavoitelu luostarin kirkossa, mutta Nazari väisti liittymissentamentaliamme sanomalla, että voitelu tulee tehdä maantieteellisesti omassa seurakunnassa. Asiassa lienee ollut ainakin kaksi syytä: Suomen ja Venäjän kirkon kuormittuneet välit: Välit olivat Viron kirkon Konstantinopoli-patriarkaattivaihdon vuoksi poikki, mutta me suomalaiset jatkoimme Konevitsassa työtämme kuin ei mitään. Meistä suurin osa ei ollut ortodokseja, joten viittasimme asialle kintaalla. Höh, mikä patriarkaatti, mitä välii? Me olimme luostarin jälleenrakennuksessa emmekä edes käyneet palveluksissa kuin aniharvoin.

Nazari aina huokaisi, kun luostarin väki kyseli suomalaisten luostarirakentajien erikko--ohjelmasta. Igumeni sanoi, että työ on suomalaisten rukous. Hän varmaankin mukaeli sanontaa benediktiinäisluostareiden slogania: ”Rukoile ja tee työtä” – ”Ora et labora”.

Ei nimittäin näyttänyt ulospäin kovinkaan siltä, että me suomalaiset olisimme rukoilleet. Isä Nazari vaistosi vilpittömyytemme, mutta yhtä aikaa haistoi, jos joku meistä sai sentimentaalisuuden puuskan. Ei se, että kysyimme, voisiko meistä tulla ortodokseja Konevitsan kirkossa, ollut juuri muuta.

(Sivuhuomautus. Vaikka Suomen ja Venäjän ortodoksikirkkojen välillä ei ollut rukousyhteyttä 1990-luvun kahinoissa, Konevitsan luostarissa rukousyhteys säilyi.)

Nazari lisäksi taisi arvella, että ei ole hänen tehtävänsä koetella meidän suomalaisten vakaumusta, kun hän nyt kuitenkin oli Venäjän kirkon hommissa. Ja oikein olikin se. Nazari tyytyi ideoimaan minulle ortodoksista nimeä. Hän mietti, että voisin olla Piama. En muista, kuka moinen Piama on ollut, mutta lopulta minusta tuli Olympiada. Hän ei ole vielä kovinkaan läheinen. Vielä. Pitää taas lukea, kuka Olympiada oli. Olen hänet jo päässyt unohtamaan.

Piama olisi sinulle ehkä hyvä ortodoksinen nimi, sanoi Nazari, kun kävelimme kohti Konevitsan skiittaa. Mukana oli muun muassa Jelena Pavinski ja varmaankin olimme menossa kohti skiitalla sijainnutta generaattoriasemaa. Siellä odottivat meitä nyt jo edesmennyt oikea ja alkuperäinen demari Alpo Ollila ja hänen sähköteknikkotoverinsa Jalo Borenius.

"Tosin Piamasta tulee kyllä mieleen Pijafka (iilimato) tai Pižama (pyjama)," Nazari jatkoi mietteliäästi ja meitä kaikkia nauratti.

(The holy and glorious Virgin Piama of Egypt (also Amma Piamun or Piamon) lived during the fourth century near Alexandria, Egypt... tämä löytyi englanninkielisestä ortodoksiwikistä.)

Pyhtitsa

Eira Mollberg meni alunperin isänsä, hirmuisen elokuvaohjaaja Rauni Mollbergin, kehotuksesta viemään Pyhtitsan luostariin ompelukonetta. Sinne hän jäi ja pyysi seuraavalle reissulle mukaan elokuvaohjaaja Pirjo Honkasaloa.

Naiset tekivät yhdessä Mysterion-nimisen dokumentin, joka oli ... siis en vieläkään pysty sanomaan, mikä se oli, mutta se oli ihana, ihana, IHANA! Mysterionissa oli sellaisia kuvia, jotka vain eivät poistu verkkokalvoltani, kuten se, kuinka luostarin väki sahasi järvestä jääkuutioita talvella maitojen kesäjäähdytystä varten.

Myöhemmin 1990-luvulla, kun kuvasin Konevitsan luostarissa, metsästin samanlaisia kuvia, mutta eivät minun kykyni riittäneet. Joitain kuviani päätyi piispa Arsenin kokoamaan kirjaan Konevitsan luostarin uudelleen syntyminen.

Emma Virkin kanssa olemme luvanneet koota Konevitsan luostarin uudemman historian varjokirjan. Kerromme siinä ihmisistä, jotka eivät pääse viralliseen historiankirjoitukseen. Minä haluan kertoa muun muassa kirjoittaja-traktoristi Nikita Avrovista ja ikonimaalari Sergei Pšenytšinistä, katontekijöistä ja Emma varmaan monista muista, joiden nimeä en tässä muista.

Emmalla on vielä lapsia kasvatettavanaan, mutta kohta hekin muuttavat pois ja Emman aikaa vapautuu muistelmille. Ne ovat sitten Todelliset Muistelmat. Öhöm.

Matti paistoi perunoita ja HK:n sinistä. Sitten lähdemme hiihtämään. Huomenna olisi isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiirit. Ilmeisesti Rutakolla olisi Maarit Tyrkön Tyttö ja presidentti -kirja, jonka lukea hökäisin jo ennen joulua.

Jatkan Villahousuhäpeästä sitten, kun jaksan kavuta yläkertaan ja etsiä arkistoistani haastattelun, jonka kirjoitin Eira Mollbergista. Kodin Kuvalehti lähetti minut haastattelemaan Mollbergia, kun hän oli tehnyt Mysterionin.

"Sinulla on kaunis sielu," sanoi nunna Naenilla Eira Mollbergille Villahousuhäpeän sivulla 19.  Se on ihan totta, muistan, kuinka nousimme valokuvaaja (Arto Vuohelainenko kanssani oli?) kanssa Eira Mollbergin kultturellin oloiseen kotiin jossain päin kanta-Helsinkiä. Olin epävarma ja hikinen ja näytin kummalliselta, arvelen. Olin nuori ja tietämätön, kokematon.

Eira Mollberg säteili ystävällisyyttä. Kaunis sielu, oikeasti.