Kajaanin kaupunginteatterin Fundamentalisti ja Pauliina Kainulaisen Missä sielu lepää?

la 4.1.2020

Voi elämän kevät! Olisinpa opetellut ulkoa Liv Larssonin Sovittelun taidon vuonna 2004, 2005 tai niillä main! Olisin voinut kypsemmin suhtautua niihin asioihin, joihin törmäsin, kun koetin kiskoa kuudelta ortodoksiselta seurakunnalta jumalanpalvelustietoja.

Yhteistoimintaahan seurakunnatkin vasta Solean kautta opettelivat. Ennen Soleaa jokaisella seurakunnalla oli oma tapansa tiedottaa. Isoimmilla, kuten Kuopiolla, oli oma lehtensä. Kuopiolla oli Solina ja vaikka pidän edelleenkin suuressa arvossa emeritus kirkkoherra Mikko Kärkeä, en voi olla ihmettelemättä tapaa, jolla Solina lopetettiin. Solea perustettiin ja päätoimittaja vaihdettiin.

Päätoimittajan vaihto kävi samalla tavalla kuin minun vaihtoni. Vipsistä vain Solinan päätoimittaja huomasi olevansa entinen päätoimittaja. Ei minun kohtaloni ollut sen kummempi ja voin aina lohduttautua sillä, että samoihin aikoihin, kun minun Soleani lopetettin Valamon igumeni Sergei kävi istumassa tavismunkin keljassa veljestön rivijäsenenä. Kukaan ei ymmärtänyt, miksi sellainen koukero piti tehdä.

(Tarkkaavainen lukija huomaa, että Solea saattoi olla myös ihan liikaa minun henkilökohtainen egoprojektini. Kasvun paikka se oli ja siitä kiitos systeemille. Ja oli päätoimittamisessa ihanat hetkensä. Tajusin, että aivoinfarkti pysyy kauempana, kun en taita lehteä raivolla, vaan rukouksella. Aluksi Matti keräsi tytöt käsivarsiensa suojeluun kuin kanaemo ja sanoi kuiskaten heille, että hyssss, äiti tekee Soleaa. Minä huusin ja raivosin, taoin tietokonetta, poljin jalkaani ja kirosin kuin turkkilainen. Raivo väheni, kun korotin lehtikohtaista palkkiota yli kaksinkertaiseksi omasta ihan välikatosta vetämäni alkuperäistarjoukseni tilalle. Tarjouskirjekuorien avauskokouksessa oli rauhallinen tunnelma. Muudan kirkkoherra, josta pidin, hänellä ei ollut alkoholi-, itsetunto- tai muutakaan ongelmaa, tuumasi partansa suojista virnottaen, että ei tässä taida nyt olla muita tarjouksia: tämä on helppo hyväksyä.)

Solean tekeminen oli minulle aina viikon mittainen jumalanpalvelus. Panin tuohuksen palamaan, istuin ikoneiden alla ja tietokoneen cd-pesässä pyöri Ortodoksinen liturgia. Toki aina silloin tällöin sain hervottomia vitutuskohtauksia, kun joku jossain seurakunnissa mussutti jotain joutavaa ja lehden painaminen uhkasi viivästyä, mutta niistä perheenjäseneni selviytyivät saamatta henkisiä mustelmia. Toivottavasti ainakin.

Toisaalta kaikkein uuvuttavimmasta aineiston jemmaajasta jotenkin pidin. Hän oli omalla tavallaan luotettava. Joka kerta aineisto tuli. Ja luotin siihen joka kerta, että kyllä ne jumalanpalveluslistat sieltä tulevat, synnytystuskat olivat kovat, kaikenlaista selitystä löytyi.

Jumalanpalveluslistojen tekeminen kolme kuukautta eteeenpäin tarkoitti sitä, että seurakunnan toiminta ryhdistyi, siihen tuli suunnitelmallisuutta. Ja sekös se on vaikeaa. Meidän raksaliikkeessä suunnitelmallisuus tarkoittaa sitä, että Matti sunnuntaina kello 21 soittaa työntekijälle, että huomenna kello 7 siellä ja ota mukaan eväät. Ei ole helppoa, ei, se suunnitelmallisuus.

Toisin oli eräs nimeltä mainitsematon nyt jo emeritus kirkkoherra, joka on sotkeutunut nyt ihan kummiin kuvioihin. Hän oli arvaamaton ja häntä opin pelkäämään. Osan atavistisesta pelostani selätin istumalla matkan toimituskunnan kokoukseen hänen autonsa pelkääjän paikalla. Se oli pelkääjän paikka konkreettisesti. Hyvä, että en kussut alleni kauhusta.

Katarttisen matkan jälkeen ymmärsin tyyppiä vähäsen, pikkuruisen. Jotenkin asiat vain hänen elämässään olivat vinksahtaneet, tyyppi oli jäänyt jumiin seurakuntaansa ja kaikki riskit, joita hän rakentajapaimena ja pyhäkön kaunistajina otti, olivat turhautuneisuudesta syntyneitä. Mutta niin on hyvä. Kukaan ei sadan vuoden päästä muista, millaiset kähinät kauniisti koristellun kirkon ja seurakuntasalin ympärillä olivat.

Systeemin olisi pitänyt päästää hänet käymään muualla, mutta sitten olisivat seinät ja katot jääneet koristelematta. жизнь зла полюбишь и козла. Ehkä tyyppi on myös kaikkein korkeimman esimiehensä kehityskohta. Egot hioutuvat puolin ja toisin.

No ni! Sainpa sanottua.

Fundamentalisti

Salla Loperin kasvot, kasvolihasten minimaalliset liikkeet, vangitsivat Kajaanin kaupunginteatterin Fundamentalistissa. Näytelmän jälkeen jäimme näyttämösaliin keskustelemaan ja Salla Loper sanoi, että sen tyyppinen kysymyksenasettelu, joka hänen roolihenkilöllään oli, ei ole hänen juttunsa yhtään.

Ohjaaja Helka-Maria Kinnunen, jonka äsken googlasin olevan estetiikkatohtori Aarne Kinnusen tytär, on saanut Salla Loperista irti sen, mitä Aku Louhimies ei saanut Pihla Viitalasta Käskyssä irti ilman toukkia ja oksennusta. Ehkä Aku Louhimiehen tulisi ohjata vain miehiä. Tuntemattomassa sotilaassa näimme ihan erilaiset akuhirviniemet ja jussivataset.

Salla Loperin minimalistiset kasvot olivat lumoavat. Jos nyt oikein ymmärsin, hänen äidinkielensä on ruotsi, mutta me Annan kanssa luulimme, että lievä takeltelu vuorosanoissa kuului asiaan.

Fundamentalistin käsikirjoittaja on Juha Jokela ja näytelmän pääosa oli Markus Hautala -nimisellä papilla. Markus-pappi oli kirjoittanut kirjan Suursiivous katedraalissa ja hahmoa esittänyt Janne Kinnunen oli niin uskottava, että teki mieli kysyä, ihan oikeastiko on sellainen kirja kirjoitettu ja oikeastiko kirjoittaja on ollut Arto Nybergin ohjelmassa.

Matti lisäksi tarkkaavaisena huomasi, että Janne Kinnunenhan Karjalan kunnaiden Jaakko Jumppanen. Tai siis mehiläinen jossain jaksossa. Kylähedonisti tai no, juoppouteen taipuvainen тунеядец.

Markus-papilla oli ihan mahdottoman iso ego, pöhöttynyt. Hän on juuri irtisanoutunut papin virasta, koska ei allekirjoittanut enää kirkon kirjaimellisia opetuksia. Kyllä minä näytelmää katsoessa jouduin miettimään sitä, miten itse oikein ajattelen ja ymmärrän lauseen: "Kristus nousi kuolleista!"

Vastaus on, että en tiedä, mutta roikun mukana kuin peräpukama. (Kiitos kirjoittava isoveliesikuva Jouni Tossavainen kielikuvasta. Toveri Tossavainen sanoi Matti Pulkkisen seurasta takavuosina, että pysyy mukana kuin peräpukama.)

Matti kysyy ärtyisänä, kuinka kauan vielä menee kirjoittamisessa. Menisihän tässä, sillä olen vasta lähestymässä sitä, mistä kirjoitin toissapäivänä, kun blogialusta päätti hukata kilometrikaupalla kirjoittamaani.

Perkeleperkeleperkele. Fundamentalistissa kohtasi Markus-pappi ja hänen jatkorippileirillä käpälöimänsä nuori nainen, joka tuli kohtaamaan käpälöijänsä kahden lapsen uskovaisena äitinä. Nainen oli saanut kaksi lasta ääriuskonnollisen lahkonjohtajan kanssa. Nainen näennäisesti koetti käännyttää Markus-pappia takaisin "Oikeaan Uskoon". Tosiasiassa naisella oli ihan muu mielessä. Ei varmaan tiedostetulla tasolla, mutta ihan muu kuin uskon varmuus naista Markus-papin luokse ohjasi. Ohjaaja oli sukupuolivietti.

Koko sen ajan, joka näytelmässä oli takaumina ja pikakelauksilla, Markus-pappi oli vaalinut puhdasta rakkautta neitsytmäistä nuorta naista kohtaan. Sen jälkeen kun epäsuhtainen pariskunta oli bylsinyt, oli hänen niin sanottu rakkautensakin tipotiessään. Nainen näyttäytyi Markus-papille ihmisenä eikä ihminen kelvannut. Markus-pappi oli odottanut enkeliä.

Nainen ei ollut mikään enkeli, vaan lihaa ja verta, synnyttänyt nainen. Hän oli ennen lahkojohtajan kanssa avioitumistaan ollut pätkätöissä, ottanut rahaa seksipalveluista ja yrittänyt itsemurhaa.

Markus-pappi ei halunnut nähdä enkelissään ihmistä ja alkoi vingahdella kuin kokolattiamaton alle jäänyt marsu, että nainen saapui hänen luokseen jostain, ei mistään, haluaa ahdistavasti sitoutua ja omistatua hänelle, kuinka epäkypsää, ja nainen kuuntelee vielä kaiken lisäksi jotain typerää artistia, Britney Spearsia se taisi olla. Tuli mieleen Leo Tolstoin novelli Tanssiaisten jälkeen (после бала, 1903). Kevytrakkaus, tunteilu kääntyy inhoksi aika heppoisin perustein.

Näytelmän jälkeen me katsojat saimme mahdollisuuden istua tovin ohjaajan, näyttelijöiden ja feministi- sekä ekoteologi Pauliina Kainulaisen kanssa ja keskustella. Anna, Maria ja Matti olivat aivan kypsiä lähtemään kotiin, mutta minä jemensin; kusellakaan ei tässä välissä saa käydä, mehän Marian kanssa missasimme osan Yksin sinun -näytelmän jälkeisestä keskustelusta könyämällä välillä vessaan. Matille sallin ennen keskustelua pitkin hampain kupin kahvia.

Keskustelu oli hyvä. Fundamentalistin teksti on niin moniulotteinen, että sen saattaa katsoa monesta eri näkökulmasta. Tottahan minä etupäässä katsoin sitä vanhemman miehen ja tätä huomattavasti nuoremman uskovaisen naisen dialogina. Se askarrutti. Se askarruttaa, miksi jotkut miehet ovat niin kovin ihastuneita kokemattomuudesta. Matti Mäkelä sanoi asian suoraan essessään Kaksi vaimoa. Joskus mies (joku mies, minusta sellainen mies on epäkypsä mies, Kahden vaimon esseehahmo) haluaa panna neitsyttä. Kun kaikki kaatuu päälle ja tuntuu siltä, että vaimo vaatii, työelämä vaatii, yhteiskunta vaatii, lapset vaativat, varmaankin helpottava ajatus on heittäytyä mahdollisimman yksinkertaisen ihmisen syliin. Sellaisen joka ei vaadi mitään.

Fundamentalistin nainen yht´äkkiä vaati eikä ollut muistikuvien raikas neitsykäinen. Vipsistä, heikkolihainen Markus-pappi oli valmis perääntymään.

Keskustelussa puhuimme kuitenkin siitä, että uskomiselle on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin kylmän akateeminen tai fundamentalistis-epä-älyllinen. Kaivoin esille Pauliina Kainulaisen Missä sielu lepää ja mainostin Tikkisen Hannelelle Kainulaisen uutta syväekologista kirjaa Suuren järven syvä hengitys. Kainulainen työskentelee Enonkosken luterilaisen yhteisön luostari- ja retriittipappina. Hän tutkiskelee luonnonuskontokäsitystä.

Asiaa pitää tutkiskella. Tunnustan. Olen viheliäinen rusinapullateologian kannattaja, mutta kuten Image-lehden eilen ja toissapäivänä mainostamassani jutussa sanotaan: "Uudelle hengellisyydelle on tyypillistä, että ei haluta kahliutua oppiin, vaan shoppaillaan itselle sopiva yhdistelmä jumalia, joogamantroja ja enkelienergiaa." (Image 11/2019 Ylimmän ystävät s 72)

Hallelujah, me muut, uushengelliset, olemme kurittomia. Jos meistä tuntuu siltä, että haluamme shoppailla uskontojen tai maailmankatsomusten tavaratalossa, me teemme niin. Olemme synkretistejä!