Rälläkkää

pe 3.1.2020

Ärräpäät-sähköpostilista on heräillyt eloon. Toveri Oiva Hevonen toi nimipäivälahjakseni listalle kansanrunoutta ja minä ihan innoistuin ja kirjoitin: "Hei, olen tässä firmassa nyt sitten oppinut pelkäämään myös rälläkkää. Ennen pelkäsin vain paineilmanaulainta, kun meidän työntekijämme ampui naulan peukalohangasta läpi ja toinen turvakengän varpaaseensa kiinni. Erityisesti pelotti Matin kanssa työskennellessä kerrostalon putkityömaalla, kun oltiin kaksistaan pienissä tiloissa - saunoissa ja kylppäreissä. Aina kun Matti nosti naulaimen työskennellekseen teki minun mieleni perääntyä tai poistua huoneesta. Tuli sellainen kamala ahdistunut olo. Silloin meillä oli vielä kylmät välitkin - tosin työmaalla ne sitten alkoivat vähiten parantua, kun oli pakko, ehkä juuri Kalevanpihan työmaa pelasti avioliittomme - ja tiedän: minä projisoin oman vihamielisyyteni siihen paineilmanaulaimeen. Vihasimme kylläkin toisiamme niin paljon, että kumpikin meistä olisi voinut ampua toisen. Vahingossa."

Oli viestissäni muutakin, mutta en kopioi muita kohtia tähän.

Viime yönnä tajusin välähdyksenomaisesti, että olin Solean päätoimittajana etupäässä ymmällä kaikesta, voimaton, keinoton ja turhautunut. Minut oli palkattu taittamaan seurakuntalehteä eikä minulta odotettu muuta. Oli ihan hybristelyä, että aloin sekaantua koko  palettiin.

Toisaalta jotta saatoin saada ongelmaseurakunnista edes jotain tiristettyä seurakuntasivulleen, piti tutustua kyseisen seurakunna henkiseen tilaan ja tehdä ihan kummallisia koukeroita, punoa outoja juonia ja tyynytellä aikuisia ihmisiä kuin pikku lapsia. Jos olisin ollut viisas, olisin jättänyt pari kertaa eräiden seurakuntien sivut tyhjäksi ja sitten olisi toimituskunta saanut miettiä tykönään, miksi sivuilla ei ole mitään.

Eri ihmisten tehtäväkuvat olisivat silloin tulleet kirkastettua.

Kaikki se käpristely ja kärvistely tuli koettua vain voidakseni tehdä oman työni mitenkuten, voi vidu. Eikä minulla ollut esimiestä. En tukeutunut kehenkään enkä tapani mukaan kysynyt keneltäkään mitään.

Kirjoitin kyllä www.ortodoksi.netin kolumniini sairastavista seurakunnista, mutta senkin sanomisen kanavan suljin itseltäni, kun ryhdyin ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin. Sen jälkeen olin vielä ehdokkaana eduskuntavaaleissakin ja kyllähän minä sen nyt ymmärrän. Toimittaja ei voi olla poliittisesti aktiivinen, ellei ole kepuliini kepualueella tai yleiskokkari. Se vain ei käy.

Menin Ysaoon opiskelemaan johtamisen erityisammattitutkintoa etupäässä Solean takia. Minä tomerana tyttönä ajattelin, että ratkaisen kirkokunnan kaikki ongelmat ja parannan vielä siinä sivussa parin kirkkoherran alkoholisminkin. Loppujen lopuksi seurasin tilannetta neuvottomana sivusta kirkolliskokouksesta toiseen. Aina ajattelin, että vielä tämän kauden katson, kun kaikki käy äärimmäisen mielenkiintoiseksi. Vähän pähkähullultahan jumalainen näytelmä näytti, mutta ajattelin, että sekaannus on tervehdyttävä välivaihe. Sitä se varmasti olikin, mutta pitkä välivaihe.

Tuli taas mieleen, että yhdessä Solean toimituskunnan kokouksessa muudan kirkkoherra nurisi siitä, kuinka pihalla, kuutamolla osa kirkolliskokousedustajista on. Tuli samanlainen olo kuin lukiessa 1800-luvulla eläneen venäläisen papin kirjaa ... (etsin nimen tähän, se oli Jarmo Hakkaraisen kirjassa Haavoitettu parantaja ja kohdassa Venäjän ortodoksinen kirkko ja teologia lännen vankeudessa). Isä Ioann Belliustin (k. 1890) oli joutunut pimeään syvyteen, venäläiselle maaseudulle, Vasilionin kylään, papiksi. Sivistyksen saanut pappi oli tyrmistynyt siitä, miten huonosti hänen seurakuntalaisensa olivat selvillä yhtään mistään.

Teki mieleni alkaa kirkua siinä kohtaa. Juuri sen vuoksihan hänet oli sinne Venäjän glubinaan lähetetty, voi pyhä jysäys sentään. Opettamaan, kasvattamaan. Ei kun käärimään hihoja ja valistustyöhön! (Nyt luin kohdan uudestaan, todennäköisesti olin lakannut lukemasta lukua siitä eteenpäin, kun isä Ioann kertoi vuosien 1840 - 1842 olleen elämänsä pahimmat: "Seurakuntalaisillani ei ollut vähäisintäkään käsitystä kristillisen uskon olennaisimmista totuuksista. He olivat kuulleet Kolminaisuudesta, Kristuksesta ja Pyhästä Neitsyestä, mutta se kaikki oli niin hämärää, niin käsittämätöntä, ettei heistä kukaan (sukupuolesta tai iästä riippumatta) kyennyt kuvaamaan järkevästi edes jotakin pientä osaa Kristuksen elämästä." (Jarmo Hakkarainen Haavoitettu parantaja s. 116)

Pointti oli siinä, että isä Ioann ei kirkasotsaisuudessaan saanut mitään tukea hiippakuntansa piispalta eikä rikas paikallinen maanomistaja antanut avata seurakuntakoulua, jotta hänen maaorjansa olisivat päässeet kuulemaan papin opetusta.

Solean toimituskunnan kokouksessa kilisin innoissani kaikella pallomaisella alle 160 senttimetrin auktoriteetillani, että eikös sitä voisi alkaa valistaa maallikkoja, kurssittaa vaikka kanonisesta lainsäädännöstä noin alkuun.

Toinen kirkkoherra, nuori ja vilpitön, sanoi, että joo, hän voisi opettaa, kun on kanoniseen lainsäädäntöön jonkin verran perehtynyt. Kokouspöydän ympärille laskeutui myrtynyt hiljaisuus ja minä ajattelin ilkeästi, että jotkut valopäät toimituskunnassa varmaan pelkäsivät, että nuori kirkkoherra pitää pistarit kanonisesta lainsäädännöstä ihan siinä justiinsa.

Muutenkin osuin ortodoksisen kirkon hallinnossa murtumakohtaan, jossa palkkaprelaatit ja -piispat eivät enää voineet hallita ihmisiä tiedolla - tai tiedon panttaamisella. www.ortodoksi.net oli osoitus siitä, miten ihan perustietojen kaipuu oli/on suunnaton. Mutta eihän isä Hannu Pyykkösen ja hänen piirinsä elämäntyötä kukaan ymmärtänyt aikanaan arvostaa. Se kun kävi systeemin ylpeyden päälle.

Isä Hannu P oli vuosia, ehkä vuosikymmeniä aikaansa edellä. Hänen ajatuksensa mukaan kaiken tiedon tulee olla kaikkien saatavilla. Ja minä olin sitä mieltä, että Soleasta sekä muista seurakuntalehdistä sekä Aamun Koitosta tulee tehdä integroitu systeemi www.ortodoksi.netin kanssa. Seurakuntalaiset saisivat oman osuutensa printtinä, mutta netissä kaikki olisi kaikkien luettavana. Jumalanpalvelusoppaatkin. Ja printtejä olisi voitu kehittää yhtä rohkeaksi ja suoraksi kuin Analogi muinoin oli.

Mutta minähän olin ihan viimeinen ihminen mitään sanomaan. Käännynnäinen, kommunisti, maalainen, nobody. Kimitinkin epäuskottavasti, kun innostuin jostain ajatuksesta. En osaa vieläkään sitä arvovaltaista matalaa murinaa, joka saa koirat heiluttamaan epävarmasti häntäänsä. Me Pimun kanssa haukutaan edelleen kimeällä äänellä niin, että alfaurokselta tässä perheessä menee hermot.

Olisi varmaan pitänyt teeskennellä tyhmää neitsyttä. Nöyrästi painaa katse lattialistaan ja panna kynttilä vakan alle. Liina päähän ja asettua jonkun miehen jalkojen juureen kunnioituksesta hennosti väristen. En ossoo enkä halua. Tytisen pahassa tilanteessa kuin maalaishyytelö. Tai jos asetun ihailemaan jotain miestä, valitsen palvontani kohteen itse ja omin kriteereineni. En hännystele ketään sen takia, että pitää hännystellä. Kyllähän minä hännystelen ja heilutan häntääni, se nyt on tässä sanottava. Ärsyttää oikein itseäni.

Analogin päätoimittaja Kari Räntilä pyysi minua Solean lopettamisen jälkeen lehteensä kolumnistiksi, mutta en silloin kyennyt. Olin mykistynyt ja mykkyyttä kesti - monta vuotta. Vasta kun sain oman blogin aloin paukuttaa siitä, mitä oikeasti ajattelin, ajattelin ja koin. Olen edelleen otettu siitä, että fiksu mies(kuinka yllättävää!)päätoimittaja olisi antanut minulle mahdollisuuden sanomiseen.

Hm. Niin se vain oli, kun nyt ajattelee. Juuri silloin, kun potkut tuli, en kyennyt sanomaan mitään. Nyt en saa lopetetuksi sanomista millään. Käyn tätä lävitse varmasti kuolinvuoteellanikin. Hyvä kuitenkin näin. Jossain vaiheessa varmaan Matti ajatteli, eikö hänen vaimollaan ole muuta ajattelemista kuin meidän keskinäinen avioelämä - tai no, se, että sitä ei ollut.

Lopputulos oli, että järjestelmä oksensi minut tärkeämpään tehtävään. Rakennusliikeen toimitusjohtajaksi ja aviomieheni laahuksen kantajaksi. Naurattaa niin, että kohta on käytävä pissalla. Olen tässä hieman epämukavuusalueellani. Hieman.

Minulle olisi jonkun pitänyt älytä asettaa kämmenelle Liv Larssonin kirja Sovittelun taito. Siinä sanotaan, että konfliktit tulee ottaa lahjana. Sovittelun taidosta tulisi olla ensi viikolla tehdä oppimisessee työnohjausopintoihin. No niin. Tässä minä koko ajan kirjoitan oppimisesseetä.

Kopipeistailen esseeseeni esimerkiksi sen, että kun Solean toimituskunnan jäsen, kirkkoherra, soitti kännissä ja itkeskeli, olisi pitänyt ottaa asia puheeksi seuraavana päivänä ja kysyä suoraan, onko sinulla mahdollisesti alkoholiongelma. Mitä tein minä? Jäykistyin kauhusta ja pelkäsin, että pääni putoaa, koska tiedän.

No, pääni putosi joka tapauksessa.

Toisessakin seurakunnassa kirkkoherra pääsi alkoholisoitumaan kaikessa rauhassa ja lopulta sotkeutui patologisten valheidensa verkkoon. Minulle soittelivat seurakuntalaiset sieltä ja täältä ja tuolta ja kysyivät, enkö minä voisi tehdä mitään, että seurakunnan paimen saataisiin viralta. Vastasin varmaan jotakuinkin niin, että tarkalleen ottaen asia ei minulle kuulu, sillä olen seurakuntalehden päätoimittaja ja mutisin, että teidän pitäisi ottaa yhteyttä piispaan, joka on kyseisen kirkkoherran esimies.

Vastaus oli, että on otettu jo eikä auta mitään.

En ollut silloin vielä käynyt erinomaista päihdetyöhön kuuluvaa Ysaon hoitoonohjauskoulutusta. Jos olisin lisäksi siinä vaiheessa jo kuunnellut päihdepsykologi Risto Niemisen alustusta päihdeongelman eri vaiheista, puheeksi ottamisesta ja siitä, että päihdeongelmainen sotkeutuu väistämättä valheidensa verkkoon.

Risto Nieminen nimittäin kysyi provosoivasti, mistä voi tietää, milloin alkoholisti valehtelee. Kuulema siitä, kun alkoholisti avaa suunsa.

Ei se pahuutta ole, vaan heikkoutta ja sairautta. Siinä kohtaa ihminen tarvitsee jämäkkiä interventioita ja apua. Minä vain täytyin kiukusta ja aloin ilkeäksi sekä passiivisaggressiiviseksi. Nauroin selän takana ja olin ylimielinen. Olen ehkä kumpaakin edelleen. En tiedä, miten alkoholismista pitäisi puhua tai kirjoittaa, että puhe ei olisi lässynlässynläpätiläätä.

Missä sielu lepää?

Minunhan piti kirjoittaa tänään se, mikä eilen pyyhkiytyi pois merkinnästäni sillä aikaa, kun kävin kodinhoitohuoneessa pukeutumassa. Piti kirjoittamani siitä, että joulu-Image-lehden haastattelu eläkkeellä olevista piispoista Ambrosiuksesta ja Irja Askolasta oli hyvä. Viittaukset alkoholiinkin piti olla siinä ja nyt sanonkin: Jos on taipumusta melankoliaan, ei kannata juoda pisaraakaan viinaa. Alkoholi lisää alakuloa, uskokaa minua!

Ahdistus ei varmaankaan poistu kuin taikaiskusta, kun lopettaa juomisen, näinhän Katariina Souri järkeili Saranassaan. (Koetan etsiä tähän kohdan, jossa kirjoittaa niin. La 4.1.2020: en löydä sellaista kohtaa, mutta sivulla 221 Katariina Souri kirjoittaa kärvisteltyään PAWS-oireiston kaltaisessa tilassa: "Kieltämättä välillä mielessäni käy se viheliäinen ajatus, että elämäni oli monin tavoin huomattavasti parempaa punaviinin kanssa kuin ilman.") Mutta ehkä homman juju tai villakoiran ydin on siinä, että raittiina kohtaa itsensä - noh niin - selvin päin. Ainakin Katariina Souri tuli siihen tulokseen. Kysykää häneltä. Tai jospa häneltä seuraavaksi tulisi kirja nimeltä Raittiuden ylistys.

Oikeasti. Odotan sitä.

Eikä nyt enää sanaakaan viinasta, viinistä, laulusta tai naisista. Paitsi, että vielä haluan kertoa mielipiteeni Pamela Tolan elokuvasta Teräsleidit. En ole sitä nähnyt, koska ilmeisesti ensi-iltaakaan ei vielä ole ollut, mutta kolme ryppyistä mummoa siinä kuulema harrastaa seksiä, puhuu rumia ja juo viinaa. Miksi ei olisi ollut uskottavaa tehdä elokuvaa, jossa kolme ryppyistä mummoa pelkästään harrastaa seksiä (ja puhua rumia)? Seksi on niin paljon parempaa selvin päin. Eikö voi ajatella, että kaiken nähneet mummut voisivat vapautua ilman alkoholia?

Haloo!? Vai onko niin, että keskiluokka ei voi? Ehkä on turvallisempaa olla vähän tai paljon hönössä ja olla sitten oma itsensä. Olkoon sitten niin. Tätä pitää ihan miettiä. Keskiluokka katkoo kahleitaan kaljalla. Ja punaviinillä pikku sormi pystyssä.

Kun Matti oli Roomassa, katsoin televisiosta sympaattisen ranskalaisen elokuvan Paljain jaloin Pariisissa. Siinä dementoitunut mummeli rakasteli kulkurin kanssa ja ilmeisesti alkoholilla oli osuutta asiaan. Ehkä repäiseminen ilman viinaa ei vain ole mahdollista.

Pitäisiköhän katsoa Teräsleidit ja lausua vasta sitten jotain?

Piispat Imagessa

Eläkeläispiispojen haastattelun paras anti oli se, että kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen tulisi kertoa paljon nykyistä enemmän siitä, miten lähellä uskonnot ovat toisiaan. Minusta on jo pitkään ollut päivän selvää, että kaikki uskonnot tarkoittavat samaa ja haluavat puhua samasta asiasta.

Kaikki uskonnot omalla vaillinnaisella tavalla koettavat saada sanallistettua sitä, mitä ehkä ei koskaan saada kielellä kerrottua. Ei edes enkelten kielellä. Arvostan kuitenkin suuresti sitä, että jotkut yrittävät.

Ortodoksit tekevät kielellistämistä ja käsitteellistämistä, ymmärtämistä, tuottamalla jumalanpalveluksessa erilaisia aistielämyksiä. Akateemiset luterilaiset tekevät väitöskirjojaan. Uuskarismaattiset liikkeet kaatavat nuorta väkeä kauniiden kitarasaarnaajien, mikäs se Seinäjoen Houm Churchin tukkaheppu nyt olikaan nimeltään? Johannes Saranpää. Juuret Seinäjoen rock-herätyksellä taitavat olla helluntalaisuudessa. Kokkolan herättäjä Patrik Tiainen tanssi kuin dervišši. Sehän oli ihan huimaa transsia Perjantai-ajankohtaisohjelmassa vuonna 2017. Patrik Tiainen on edelleen uskossa ja hänestä oli viimeisimmässä Vapaa-ajattelijoiden lehdessä erinomainen haastattelu otsikolla Pitkä matka hyväksymiseen (Uskomaton - vapaa-ajattelija 3/2019).

Jehovan todistajat luottavat sanaan ja uskaltavat lukea Ilmestyskirjaakin. Ilmestyskirjan teksti on kaunista ja yhtä aikaa käsittämätöntä. Sen on tutkittu olevan todennäköisimmin kirjoitettu vuonna 90 e.Kr. Jerusalemin temppelin hävityksen jälkeen ja silloin, kun kristittyjä rankimmin vainottiin.

Ambrosius sanookin Imagen haastattelussa, että uskonnollisuus typistyy usein liikaa hartauksiin ja rituaaleihin. Metropoliitta tuntuisi kaipaavan tiedollista puolta. Minä ortodoksisessa liikkeessä kaipasin Raamatun tutkiskelua. Olisin Aamun Koiton vuotenani matkustanut Tampereelle seuraamaan Tampereen ortodoksien naisvetoista raamattumeditaatiota, mutta Maria sairastui kuumeeseen ja koska oli sikainfluenssavuosi, meille tuli keikka Kysille.

Arvelivat Marian saaneen sikainfluenssan, mutta ei se niin ollut. Tytöllä oli vain tavallista rankempi kausiflunssa.

Image-lehden haastattelu on niin tajuttoman hyvä ja moniuloitteinen, että opettelen sen vielä ulkoa. Björn Wahlrooskin on jutun mukaan uskossa ja metropoliitta Ambrosius on kuulema kehottanut Wahlroosia kilvoittelemaan. Kilvoittelu lienee synonyymi Bill Plotkinin termiin egon kasvatus tai siis kehittäminen. Bill Plotkiniin viittasin eilisessä merkinnässäni. Irja Askola puolestaan on sillä kannalla, että ihminen pelastuu yksin armosta.

Taidan ajatella niin, että ihminen kuoleman jälkeen hajoaa alkuaineiksi. Koska en ole ihan varma erillisestä sielusta - minusta ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka sisällä on aineesta erottamaton ydinminä, ehkä juuri sielu. Hajotessaan alkuaineiksi ihminen ikään kuin sulautuu takaisin universumiin. Nukahtaa ikiuneen. Nirvanaan. Tulee ikuinen rauha. Jospa Björn Wahlroosin kaltaiselle kapitalistille tarpeeksi suuri rangaistus ja helvetti köyhien halveksimisesta on, että joutuu sulautumaan ihan samaan universumiin kuin mattimeikäläinenkin.

Rikkaille kun ei ole omaa taivastaan. Toisaalta. Taivaassa olisi paljon mukavampaa ilman björnwahlrooseja. Ajatelkaa, miten kammottavaa. Olla ikuisuus samassa ilmatilassa kuin Björn Wahlroos, hirveää!

Sitten kun on Kristuksen toinen tuleminen, on ihan eri kuviot edessä. Jospa meidän tietoisuutemme herätetään taas. Minä kuitenkin haluan olla siellä lehvänheilutteluosastolla. En minä minnekään hommiin halua, kuten niiden valittujen 144 000:n joukkoon, kun on saanut ihanasti kellia universumunessa. Olkoon Wahlroos valittujen joukossa ja tehköön kerrankin oikeaa ja rehellistä työtä!

Aijoo ja Imagen jutussa otetaan esille se, että hengellisyys on länsimaissa suuressa nousussa. Minullakin on nyt Lorna Byrnen Taivaallinen rakkaus, yksi Byrnen enkelikirjoista. Maria hylkäsi sen kirjastostaan ja minä pelastin. Enkeleitä tulkitsevat nimenomaan naiset. Ja se, jos mikä on kiinnostavaa.

Ylä-Savon subcomandante Marcos kysyi, missä Ambrosiuksen kirjassa on maininta siitä, että idän kirkon perinne on velkaa idän suurille ja tosivanhoille uskonnoille. En tiedä, missä kirjassa, mutta joskus ammoin vuonna 1998, kun Leonid oli tulossa Suomeen, ja tein siltä erää viimeisiä Aamun Koittojani Teuvo Laitilan sijaisena (millä ihmeen eväillä muuten, voi kiesus!, Oulun ortodoksisena piispana Ambrosius minulle haastattelussaan niin sanoi. Minä en edes muista, kirjoitinko asiasta lehteen, mutta lause jäi kaivertamaan mieltäni. Olin kyllä ylipäätänsä kaikesta pihalla kuin lumiukko ja mistään tietämätön kuin vasta munittu muna.

Mutta veli Marcos, tässä se on: "Ambrosius ja Askola eivät näe uushengellisyyttä vanhojen uskontojen vastakohtana. Esimerkiksi idän suurten uskontojen läntiset versiot sisältävät sisältävät kristitylle tuttuja elementtejä: meditaatio, paasto, hiljentyminen, askeesi, mystiikka, joogan eri suuntaukset,... ´Valtavasti yhtymäkohtia idän kirkon perinteeseen!`Ambrosius sanoo suorastaan innostuneena." (Image 11/2019 Ylimmän ystävät lainaus s. 72)

Ambroisuksen ja Irja Askolan tarina on lisäksi ihan huikea kertomus epäsovinnaisesta ystävyydestä. Aivan mahtavaa. Sille voi skoolata, kippis! Vaikka raittiuden puolesta raivoava jalopeuratar olenkin.