Kahelianainen vaarantaa perheesi

su 23.2.2020

Pastori-Heli antoi viikko sitten sunnuntaina Lapinlahden luterilaisen seurakuntatalon naisten vessassa pikakurssin saarnaretoriikasta. Huutelin omasta kopistani, että innostuin saarnoista, kun ystävättäreni pastori-Raija kävi täydennyskoulutuksessa opiskelemassa saarnan rakentamista. En tiedä, millä nimellä koulutus kulki, mutta luterilainen kirkko tarjosi papeilleen retorista koulutusta ja se kuulosti kiinnostavalta.

Ajattelin jo silloin, että haluan oikeastaan käydä eri puolilla lähialueilla kuuntelemassa eri pappien saarnoja ja samalla tarkastella sitä, millaisia keinoja kukin käyttää. En arvostellakseni, vaan oppiakseni itse puhetaidosta.

En tiedä, miksi puhetaito kiinnostaa, sillä minulla ei ole mitään halua enää koskaan puhua julkisesti. Jos joskus jotain alustan, alustan kirjallisena. Tai no ehkä minulla on jokin saarnanpitohaave, mutta se on kyllä kutistunut aika pieneksi.

Saarnojakin voi pikakurssin mukaan kuulemma tarkastella klassisten retoriikkaperiaatteiden valossa. Periaatteet ovat pathos, ethos ja logos. Pikakurssi oli niin pika, etten ehtinyt kysyä, tarkoittaako kurssittajani sitä, että kolmen periaatteen tulisi olla puheessa tasapainossa. Nyt googlasin puhelimesta, että ethos, pathos ja logos ovat aristoteelisen retoriikan periaatteet ja kun kolmikko on sopusoinnussa, syntyy kairos, mestarillinen ajoitus, jossa puhuja kietoo yleisön sormensa ympärille. Lainasin tässä blogistinimimerkkiä Ajattelun ammattilainen.

Istun Intercityssä tulossa kohti Lapinlahtea, kuulutuksissa kerrotaan, että seuraavana on Lahti. Ei tee mieleni jäädä Lahteen, kuten joulun 2018 alla - sen jälkeen, kun olimme aviomieheni kanssa turhaan käyneet Varkauden kaupunginteatterissa katsomassa Yksin sinun -näytelmää. En tällä hetkellä kaipaa minnekään muualle kuin kotiin aviomieheni luokse.

Jotain on toivoakseni peruuttamattomasti muuttunut. Haluan Lapinlahdelle. Ehkä pahin kesä oli sellainen, kun aviomiehelläni oli kiihkeä seksisivusuhde ja minä sekä tytöt pyrimme pois Lapinlahdelta aina kun se oli mahdollista. Kävimme Puumalassa, kävimme Kuopiossa, kävimme Järvelässä, kävimme siellä sun täällä ja aina, kun olimme tulossa Vitostietä kohti Ylä-Savoa ja saavutimme Alapitkän ja aurinko vielä paistoi, Lapinlahden yllä oli sadepilvi. Silloin tyttäreni alkoivat takapenkillä itkeä – ja minä aloin itkeä. Tämä toistui useamman kerran. Ihan oikeasti! Olemme puhuneet tästä tyttöjen kanssa ja heillä on sama musertavat muistot.

Kerran tulin jostakin yksin autolla ja minun oli pakko ajaa suoraan Lapinlahden lentokentälle. En halunnut kotiin. Lentokentällä helpotti. Ehkä haluan katsella peltoaukeaa. Ehkä lentokentälle liittyy hyviä muistoja.

Me molemmat tässä aviossa olemme harjoittaneet henkistä väkivaltaa. Minä en aavistanut mitään ja aavistin kuitenkin. Valtava helpotus on myös ollut se, että en ole hullu. Olen lisäksi valtavan kiitollinen siitä, että olen saanut monia lämpimiä tekstiviestejä. Esimerkiksi tämän: ”… taidat muuten tietää että mun sydämmes on aina paikka sulle pia." Ja sitten sellainen ovela hymiö perään, joka taittaa mukavasti viestin sentimentalian. Ja tämäkin oli ihana: ”muista myös se en oo se kaveri joka ripustautuu sinuun, tää on ihan vilpitöntä rakkautta. Mä oon tykänny susta lapsesta asti… oot todella hieno nainen pia." Ja perään ystävällinen hymiö.

Vastasin, että minä kans oon rakastanut sua lapsuudesta lähtien, mutta tunnustaudun olevani ripustautuja. Ja sitten kerroin, että en petä aviomiestäni. Jos lähden, lähden kertaheitolla.

Näin kirjoitin vielä 22. helmikuuta 2019. Ja sitten neljän kuukauden päästä kerroin aviomiehelleni itseeni tyytyväisenä, että minäpä en enää unelmoikaan jättäväni sinua sekä samaan hengenvetoon kuvasin, kuinka olin pari päivää aiemmin leikitellyt ajatuksella, että hyppään moottoripyöräjengiläisten seurueeseen.

Minua auttoi myös pakopaikka. Se oli Puumalan kirkonkylällä noin 17 000 euroa maksava purkukuntoinen omakotitalo hautausmaalle menevän tien risteyksessä. Ajattelin taloa usein ja kohta se tulikin etuovi.comiin myyntiin. Saattoi olla niin kamalia hetkiä tässä avioliitossa, että olen selannut tuntikausia etuovi.comia. Tiesin, mitkä talot olivat myynnissä Puumalassa tai Kärkölässä. Joskus selasin 1950-luvun taloja Imatralta. Ne olisivat olleet halpoja ja olisin ehkä voinut hyödyntää Imatralla Venäjä-osaamistani. Meidän olisi Leonidin kanssa pitänyt ennen tyttöjen syntymää muuttaa Imatralle. Olisimme saaneet tytöt suomalais-venäläiseen kouluun ja moni asia olisi toisin.

Tämän avioliiton huonous oli kylvetty jo ennen tutustumistamme - siinä vaiheessa, kun epävarmuuttani en uskaltanut lähteä Kuopiosta minnekään. Oikeastaan tämä avioliitto meni pieleen siinä vaiheessa, kun istuin matkalaukkuni päällä Helsingin rautatieasemalla keväällä 1991. Olin palannut Moskovasta opiskelemasta ja mietin sitä, mitä ihmettä teen Suomessa. Vihasin Suomea silloinkin ja Pohjois-Savoa jo etukäteen, sillä se on kaukana Venäjästä.

Hyttisen Riston kanssa puhuimme puhelimessa vielä kesällä 2002, muistan hetken, olin Alapitkällä Puronportintien talon keittiössä ja puhuin harmaaseen lankapuhelimeen. Siinä oli pitkä johto ja pääsin sen avulla pompahtelemaan puhelinkeskustelujeni aikana ylös ja alas. Kävelin luuri korvalla ja puhelinta kädessäni pidellen tuvan ja keittiön väliseen oviaukkoon ja katsoin tuvan leveästä ikkunasta ulos. Vaikka näkymä peltoaukealle oli huikaiseva - pellolle pysähtyivät kurjet keväisin ja syksyisin, me yhden vuodenkierron sitä ehdimme katsella - sanoin varmaan sadanteen kertaan Ristolle, että voi kun vanha jengi muuttaisi kokonaisuudessaan jonnekin lähemmäs rajaa – yhdessä. Hetken pohdimme Riston kanssa ihan vakavasti muuttoa Imatralle vaihtoehtona. Risto oli silloin vielä naimisissa venäläisen Iran kanssa eikä Iralla varmaankaan olisi ollut mitään muuttoa vastaan. Enemmänhän Irallakin olisi ollut mahdollisuuksia Imatralla tai Lappeenrannassa kuin Kuopiossa.

Miksi kaikki meni näin kuin meni? Nyt on ihan pakko alkaa miettiä niitä elämänsisältöjä, joita on tullut Lapinlahden-vuosinani. Vuodet eivät vain oikein sisällä mitään aviomiehestäni. Tai jos sisältävät, tällä hetkellä tuntuu, että muistot sisältävät enemmän tuskaa tai likaa kuin mitään hyvää. Hyvätkin muistot tahraantuivat, kun luin vanhasta puhelimesta mieheni tekstiviestit aina täysin kahelina pitämälleni pöpille.

Ihan ensin iski tuska siitä, että olen tullut petetyksi ja häpeä siitä, että olen kuitenkin ollut luottavainen. Kyllä tämä tästä. Tämän suhteen kylmyyden voi korjata. Tämän eteen voi ponnistella. Miten naurettavaa. Miten hirvittävällä tavalla olen tehnyt itsestäni naurunalaisen.

Juuri tämän takia aviomieheni on ollut niin nyreä siitä, että kirjoitan suoraan meidän käyvän pariterapiassa. Ei sellaisesta saa puhua, sillä aviomiehelläni oli salaisuus. Hän ei ollut terapiassa mukana, vaikka oli fyysisesti samassa huoneessa. Kyllä minä sen huomasin ja ryhdyin toden teolla kostamaan kirjoituksissani. Vihamielisyyteni työnsi aviomieheni yhä kauemmaksi.

Sama asia oli se, kun kerroin omasta toiveestani. Halusin, että aviomieheni ottaa minua julkisesti kädestä kiinni Lapinlahden kirkonkylällä. Aviomieheni sanoi, että se ei käy, sillä se olisi teeskentelyä. Hän ei sanonut, että aviovaimon kädestä kiinni ottaminen olisi ollut merkki siitä, että vaimo siinä nyt yrittää vähän liikaa. Koska hän kuitenkin kertoi, että takavuosina oli lääkäri käveli aviomiehensä kanssa kylällä käsi kädessä ja kohta pari erosi, käsitin näin, että tunteiden osoittamattomuuden viesti oli se, että tunteita ei ole. Aviopari kävelemässä käsi kädessä oli aviomieheni mukaan varma merkki lähestyvästä avioerosta.

Kyllä minä nyt ajattelen, että olen ollut naimisissa viheliäisen raukkiksen kanssa. Viheliäinen raukkis oli löytänyt julman ihmisen, minut, yhdessä koetimme tehdä toisistamme selvää. Tätä menoa olisimme kalvaneet toisemme hengiltä. Kummallakin oli ympärillään suojaus, jota toinen koetti rikkoa. Tai niinhän se oli. Aviomieheni vähät välitti minun suojauksistani. Minua ei ollut hänelle oikeasti olemassa. Paha teko, kosto, koston kosto, koston koston kosto. Niin se meni.

Mutta siitä naurettavuudestahan minun piti.

Olen ollut aika naurettava esimerkiksi joulun 2017 alla, jolloin kävimme pariterapiassa ja sieltä lähdettyämme oli aavistuksen verran parempi olo. Tuntui siltä kuin olisimme päässeet lähelle toisiamme. Tässä kohtaa muistoa tunnen iloa.

Menimme iloissamme – tai ei! minä olin iloinen, miehessäni oli kuitenkin havaittavissa tuttu myrkyllisyys, penseys, poissaolevuus - ostamaan joululahjoja aviomieheni lapsenlapsille. Samasta kaupasta, josta ostimme leluja, aviomieheni osti muovisen joulupukin, josta askarteli joulukortin punaisen Ladamme avulla. Nyt ymmärrän, mikä merkitys muovisella joulupukilla oli. Se oli aviomieheni manifesti. Hän inhoaa joulua ja erityisesti hän on inhonnut jokaista joulua minun ja tyttärieni kanssa. Jotain kumman pihiä aviomiehessäni on ollut. Kun hän on nähnyt, miten tärkeä yhdessäolo on ollut tyttärilleni, hän on sulkenut luukut. Ne am drugim ne dam. Minä olin iloinen jouluperformancesta – joulupukista ja Ladasta – mutta aviomiehelleni asetelman rakentaminen taisikin olla sisäisen vihaisuuden kiteymä.

Aviomieheni koki kasautunutta valkoista raivoa siitä, että hänen anteeksipyyntönsä vuosia sitten ei saanut vastakaikua. Minä olin silloin kostoreissulla siitä, että minulle oli käännetty selkä. Koen edelleenkin niin, että masennus on passiivis-aggressiivinen teko. Masentunut lakkauttaa elämän itsessään. Minusta varmaankin tuli ymmärtämätön toisen kivulle ja tuskalle, kun äiti asettui makuulleen ja kuoli 15 vuoden aikana. (Apua! Paula-isosisko arveli, että Annan kovuus ja julmuus onkin minun perintöäni. Apua! Luulin, että tyttö tulee vain biologiseen isäänsä!)

Kun luin vanhasta kännykästä aviomieheni viestin kaheli-pöpiläiselleen: ”En vaan saa mielestä sinua”, kävin lukemassa viestiketjun aikalaismerkintännän blogistani. Viesti oli lähtenyt aviomieheni kännykästä nimipäivänäni (28.12.) vuonna 2017.

Sinä päivänä aviomieheni ei ollut muistanut nimipäivääni ja minä olin surullinen, pettynyt ja vihainen. Otsikkoni oli sinä päivänä Masennuskirja. Päivän vanhat nimipäiväonnittelut seuraavana päivänä kuitenkin lohduttivat. Sain sellaiset hengenpelastajiltani Ärräpäistä, sähköpostilistalta, joka taas alun perin johti siihen, että etäännyin aviomiehestäni ja jollain lailla aloin jopa halveksia häntä. Se, miksi hävisin some-maailmaan ja virtuaalitodellisuuteen, johtui puolestaan siitä, että koin joutuneeni avioliitossamme jonkinlaisen nuhjaantuneen huonekalun asemaan keskenmenojeni jälkeen.

Tosiasia oli se, että aviomieheni mielenkiinto minua kohtaan oli hiipunut jo ennen kolmatta kuollutta lasta, mutta minä olin vielä aivan aukinainen, luottavainen ja rakkautta täynnä, kun kapusimme yhdessä terveyskeskukseen ultraääneen. Oli ensimmäinen kerta, kun yhteinen lapsemme ei ollut tullut ulos ennen ensimmäistä ultraäänitutkimusta. Kuva osoitti, että lapsen sydän ei syki. En edes tiedä tai kieltäydyn muistamasta, mitä kuvassa loppujen lopuksi näkyi.

Ei siinä näkynyt mitään, sanoi aviomieheni nyt. Hän ei nähnyt kuvassa mitään. Alkio oli elänyt pari päivää. Minussa oli sillä kertaa ollut elämää pari päivää, korkeintaan kolme.

Minä sulkeuduin. Jäädytin itseni. Siinä kohtaa se tapahtui. Ultraäänitutkimuksen tehnyt nainen oli juuri se parka, joka oli kulkenut yliyrittäen käsi kädessä aviomiehensä kanssa ja sitten pari oli eronnut. Minä ajattelin, että jäädyn ensin ja sitten saa tulla ero. Jäätyneenä ei koske niin paljon.

Koski se siitä huolimatta. Koskee yhä.

Kelasin taaksepäin joulun 2017 tienoon merkintöjä. Oli luottavainen kuvaus siitä onnettomasta pariterapiakeikasta, joka oli saanut aviomieheni unelmoimaan pöpi-kahelista, ja minä muka jonkinlaisen yhteyden saaneena halusin mennä aviomieheni kanssa ostamaan lahjoja hänen lapsenlapsilleen.

Viime syksyn mittaan tapahtui monia outoja asioita. Matti halusi ostaa meille uudet sängyt. Saattaisi olla, että hän ei olisi sitä tehnyt, ellen minä olisi mennyt Iisalmessa Jyskiin ostamaan uusia vuodevaatteita meille. Matti oli selvittämässä jotain puhelinasiaa saman liikerakennuksen ylätasanteella.

Minä halusin siivota alitajuntaani – käytännössä talon vinttiä. Heitin säkkikaupalla turhaa pois. Heitin menemään muun muassa kalenterini vuosilta 2013 – 2016. Ajattelin, että niinä vuosina minulle ei tapahtunut mitään, mitä haluaisin muistaa. Olin lähempänä ydintä kuin tajusinkaan, kun pudotin kalenterit jätesäkkiin.

Päällimmäinen tunne tässä kaikesta huolimatta on ollut valtava helpotuksen tunne. On sanoinkuvaamattoman ihanaa hellittää, luovuttaa, päästää irti. En vain osaa sanoa, miksen luovuttanut, hellittänyt, päästänyt irti aikaisemmin. Jo vuosia sitten. Ei se sillä tavalla mene, että sanoo itselleen, päästän nyt irti. Tai käskee itseään: ”Päästäpä nyt irti”. Muistan edelleenkin kauhulla sitä, kuinka Hotelli Herttuan kuntoutuksessa sosiaalityöntekijä luennoi meille pitkään ja antoisasti ja päätti oppitunnin kryptiseen lauseeseen:

”Sanon teille vain yhden asian: Päästäkää irti!”

 Aloin melkein kirkua – vittu miten?!?!?!?!?!?

Minulle irti päästäminen olisi tarkoittanut sitä, että olisin ostanut 17 000 euron talon Puumalan kirkonkylästä ja minut olisi pitänyt pultata kiinni keittiön pöytään tai paremminkin johonkin pöytään, etten olisi ottanut yhteyttä Mattiin. Sillä tavoin olisin ”päästänyt irti”. Keittiön pöytään tai vahvaan seinään kiinni pultattuna olisin huutanut tuskissani niin pitkään, että sydämeni olisi hajonnut. Olisin saanut aivoinfarktin ja sehän olisi vain ollut hyvä. Edelliset 15 vuotta olisivatkin saaneet häipyä pois aivoistani.

”Logos tarkoittaa puheen järkisisältöä. Logoksen ytimen muodostavat logiikka ja argumentaatiotaito. Logiikan eli päättelytaidon tuntemus mahdollistaa sen, että osaa muodostaa monimutkaisiakin väittämiä sortumatta ristiriitaan.”

Edellinen kappale on lainattu blogistinimimerkiltä Ajattelun ammattilainen.

Ymmärrän kyllä, että niin kauan, kun tunnen vihan ja halveksunnan tunteita aviomieheni kahelianaista kohtaan, olen hänen vallassaan. Mutta silti! En malta olla siteeraamatta tässä hänen kirjettään minulle, jossa hän kuvailee aistillis-eroottisesti, kuinka ”ehkä me olimme niinä vuosina toistemme kimpussa aina kun voimme” ja… ”kuinka monta kertaa torjuin yritykset kokonaan ja kuinka monta kertaa annoin enemmän tai vähemmän periksi.”

Tässä kohtaa kirjettä mieleeni vilahtaa kuva maalauksesta Pyhän Teresan hurmio. Näimme sen Valamon kuuluisassa uskonnollisuus taiteessa -näyttelyssä. Siinä Pyhä Teresa näyttää kornilta - siltä, että on saanut orgasmin hieromasauvalla mielessään Jeesus.

Niin. Pöpi-kahelianainen on ilmeisesti jonkinlainen kuutamolla oleva Pyhä Teresa. Ja aviomieheni hänen Jeesuksensa.

On tunnustettava. Nauroin ääneen ihan tenat kusessa kirjeen kohdassa, jossa hieromasauva-autuas Pyhä Teresa nuhtelee minua: ”Vaikka et pidäkään tarpeellisena rajoittaa seksiä yksinomaan avioliittoon, voisit hieman enemmän kunnioittaa sitä, että jotkut vilpittömästi pyrkivät siihen (milloin paremmin, milloin huonommin onnistuen)”

Traagisinta tässä keisissä on, että kahelianainen on koko ajan vilpittömän tosissaan.