Siksi juuri, koska sinäkin luet tätä

to 6.2.2020

Vastaus kysymykseen, miten blogini edistää bisnestämme, kuuluu seuraavasti. En tiedä, ei hajuakaan, enkä välitä itse asiassa yhtään pätkää. Minusta kapitalismi on läpimätä järjestelmä ja yritysblogikirjoittajat voivat omissa uusliberaaliteksteissään lätistä ketään kiinnostamatonta paskaa niin pajon kuin sielu sietää.

Minun tekstini täällä haluavat tulla luetuksi.

Tämä päivä meni keittiön sohvalla kummallisessa kyttyrässä. Kohta on lähdemme ulos raittiiseen ilmaan. Aurinkokin paistaa vielä jokusen aikaa. On huimaavan kaunista. Ensi yönä on pakko nukkua ja huomenna tehdä hieman töitä.

Rakastan miestäni aivan suunnattomasti. Hän on asettanut naamani eteen peilin. (Hänkin). Kuva ei ole mairitteleva, mutta minä uskallan katsoa itseäni. En minä nyt aivan kelvoton ole kuitenkaan. Varamiehiä on tullut pidettyä ja Matilla oli varanainen, lohduttaja, yksi vain. Minulla sentään monta (lällällää!). Ei silleen siinä mielessä kuin varanainen Matilla, mutta kevytversioita, light -miehiä. Kiitos heille! (Lukevat tätä varmasti).

Meillä on ollut viime päivinä hirmuisen hauskaa ja apuna on ollut monta ihmisiä. Kiitos bestis tästä: "Meinasin kirjoittaa, että koettakaa nyt kestää toisianne, mutta eihän se ole ollut ongelma kuitenkaan? Tehän kestätte toisianne ihan kipuun asti!"

Sisar Anne on nostanut minulle tarot-kortteja. Ensimmäisessä oli hyvin kryptinen teksti, joka auennee aikoinaan ja toinen sai merkityksen heti. Klovni-runoilija kirjoitti: "Eekös niillä muslimeilla oo usiampia vaimoja ja jalakavaimoja..? Tasa-arvon nimis pitäs olla usseeta miehiä ja jalakamiehiä, sellasia ku ei oo autoo..."

Tikkis-Hannelelle kirjoitan täällä synttärilahjaksi ihmissuhdejatkokertomusta ja sisar Kristiina ihmettelee kykyäni heittäytyä. Eilen mietin jälleen sitä, että minähän olen ottanut parisuhde- ja perhemallin ahdistuneista 1980-luvun lopun taide-elokuvista. Betty Blue on suhteen alku (tyynyyn tukahduttamisen voisi sijoittaa seitsemän vuoden kriisivaiheeseen) ja Paris Texas kertoo parisuhteen jatkosta:

"Elokuvan nimessä Paris Texas tihentyy se minuuden, ihmisen paikan etsintä, unelmien takaa-ajo, harhojen ja todellisuuden rajankäynti, joista tässäkin Wendersin elokuvassa on kysymys. Travisin muistista on neljä vuotta pyyhkiytynyt kokonaan pois, hän etsii itseään kulkurin ja isän roolien väliltä, aivan kuten Janen minuus jännittyy äidin ja huoran ääripisteiden väliin tai Hunter joutuu luomaan uudelleen vanhempiensa kuvan – ja omansa. Tarinaa särkyneestä perheyhteydestä kyllästää kaiken aikaa tietoisuus ihmisen tilasta yleispätevällä tasolla. Perhe, yhteiskunnan ydin, on hajalla, ihmisen minuus on hajalla, eikä yksinkertaisia lääkkeitä ole. Kiinnekohdaksi kelpaa unelma Pariisista tai maapala Pariisissa, Texasissa, jossakin myyttisen Punaisen virran lähellä."

https://kavi.fi/fi/elokuva/103382-paris-texas

Tosiasiassa olen aina rakastanut elokuvaa Berliinin taivaan alla. Rakkauskertomusosuuteen en ole niinkään ennen kiinnittänyt huomiota, mutta eilen illalla Youtubea selatessani tajusin: Siinähän olemme minä ja Matti!

Minä olen trapetsitaiteilija - ilman verkkoa. Keinun ylös ja alas. Aina uskallan heittäytyä. Minua katselee taivaasta vahva enkeli. Enkeli haluaa ihmiseksi ja Jumala pudottaa hänet alas. Heittää perässä vahvan haarniskan. Ja jottei kässäri olisi liian sentimentaalinen, haarniska kumahtaa maahanpudotetun otsaan. Tömps! Nyt se Bruno Ganz -enkeli tuli ovesta ja lähdemme lenkille.

Lied Vom Kindsein (German)

Als das Kind Kind war,
ging es mit hängenden Armen,
wollte der Bach sei ein Fluß,
der Fluß sei ein Strom,
und diese Pfütze das Meer.

Als das Kind Kind war,
wußte es nicht, daß es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins.

Als das Kind Kind war,
hatte es von nichts eine Meinung,
hatte keine Gewohnheit,
saß oft im Schneidersitz,
lief aus dem Stand,
hatte einen Wirbel im Haar
und machte kein Gesicht beim fotografieren.

Als das Kind Kind war,
war es die Zeit der folgenden Fragen:
Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann begann die Zeit und wo endet der Raum?
Ist das Leben unter der Sonne nicht bloß ein Traum?

Ist was ich sehe und höre und rieche
nicht bloß der Schein einer Welt vor der Welt?
Gibt es tatsächlich das Böse und Leute,
die wirklich die Bösen sind?
Wie kann es sein, daß ich, der ich bin,
bevor ich wurde, nicht war,
und daß einmal ich, der ich bin,
nicht mehr der ich bin, sein werde?

Als das Kind Kind war,
würgte es am Spinat, an den Erbsen, am Milchreis,
und am gedünsteten Blumenkohl.
und ißt jetzt das alles und nicht nur zur Not.

Als das Kind Kind war,
erwachte es einmal in einem fremden Bett
und jetzt immer wieder,
erschienen ihm viele Menschen schön
und jetzt nur noch im Glücksfall,
stellte es sich klar ein Paradies vor
und kann es jetzt höchstens ahnen,
konnte es sich Nichts nicht denken
und schaudert heute davor.

Als das Kind Kind war,
spielte es mit Begeisterung
und jetzt, so ganz bei der Sache wie damals, nur noch,
wenn diese Sache seine Arbeit ist.

Als das Kind Kind war,
genügten ihm als Nahrung Apfel, Brot,
und so ist es immer noch.
Als das Kind Kind war,
fielen ihm die Beeren wie nur Beeren in die Hand
und jetzt immer noch,
machten ihm die frischen Walnüsse eine rauhe Zunge
und jetzt immer noch,
hatte es auf jedem Berg
die Sehnsucht nach dem immer höheren Berg,
und in jeder Stadt
die Sehnsucht nach der noch größeren Stadt,
und das ist immer noch so,
griff im Wipfel eines Baums nach dem Kirschen
in einem Hochgefühl wie auch heute noch,
eine Scheu vor jedem Fremden
und hat sie immer noch,
wartete es auf den ersten Schnee,
und wartet so immer noch.

Als das Kind Kind war,
warf es einen Stock als Lanze gegen den Baum,
und sie zittert da heute noch.