Amalian rakkaus sekä monimutkaiset äiti ja tytär -suhteet osa 1

ma 27.4.2020

Elena Ferranten Amalian rakkaus on vähän kömpelö. Wikipedian mukaan se olisi Ferranten esikoisromaani ja kirjoitettu jo vuonna 1992. Voi olla, että on esikoisromaani ja voi olla, että on kirjoitettu jo vuonna 1992, mutta voi myös olla niin, että koko Elena Ferrantea ei ole edes olemassa.

Italialainen tutkiva journalisti Glaudio Gatti on tullut New York Review of Booksissa siihen tulokseen, että Elena Ferrante olisi Christa Wolf -kääntäjä Anita Raja.

Muun muassa tasalaatuscheißea kirjoittava Jojo Moyes on ollut raivoissaan siitä, että Glaudio Gatti on tehnyt toimittajan työnsä hyvin. Moyesin mukaan Elena Ferrantella on syynsä pitää henkilöllisyytensä salassa.

Jaapa jaapa, diipa daapa. Toimittajat kyllä ottavat selvää, jos on jotain selvää otettavaa. MOT. Tämän enempää en mene lempiaiheeseeni avioliitto ja helvetinmoinen vitutus tällä kertaa, sillä haluan, että myös Hannele Tikkinen lukee vielä blogiani.

Hannelelle lähetin joskus aikoinaan ainoan Jojo Moyesin, jota olin itse koettanut lukea. Hannele sen muistaakseni suoritti loppuun silkkaa tunnollisuuttaan. Minä jätin kesken. En muista edes romaanin nimeä, mutta jokin sellainen se oli: Kerro minulle jotain hyvää tai Ole niin kiltti, älä rakasta häntä tai jotain tyyliin Hörönlörön löö.

Tikkisen Hannele on hyvä barometri tai kirjallisuuden indikaattoripaperi. Jos hänkään ei saa tahmottua jotain kirjaa loppuun, kirja ei ole lainkaan sen arvoinen. Hannele luki jopa Paulo Paulo Coelhon jonkun höttöromaanin, kun hänelle semmoisen lähetin. Muistan, että kommentti oli - kuin olisi koettanut harata kasaan pilviä paljanin käsin. Tyhjää, tyhjää. Sen jälkeen tulin siihen tulokseen, että aikaa ei tule hukata edes Alkemistiin.

Anita Rajan puoliso on Domenico Starnone. Kirjoitin blogiini joskus taannoin Elena Ferranten Hylkäämisen päivistä ja Domenico Starnonen Solmuista. Minusta ne kertoivat saman tarinan vähän eri näkökulmista ja eri aikavinkkelistä.

Alunperin kaihdoin Elena Ferrantea, sillä kirjailija on makuuni vähän liian suosittu. Kun työnohjausopiskelutoveri puhui Ferranten Napoli-sarjasta ylistävästi, ajattelin, että pakkohan tähän on tutustua. Ja mallia kirjailija Anita Konkasta otettuani ryntäsin lukemaan Napoli-sarjan kolmatta osaa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, jossa ystävykset ovat jo aikuisia.

Se oli hyvä, joskin teksti oli kumman epätasaista. Ikään kuin romaanissa olisi useampi kirjoittaja. Välillä tuntui kuin olisi lukenut joutavaa viihderomaania, välillä tekstissä oli vahva yhteiskunnallisen paatoksen juonne ja välillä tekstistä välittyi jotain alitajuista.

Pöh ja nämä olen kirjoittanut jo merkinnässäni aiemmin:

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2019-09-tapaus-elena-ferrante

Seuraavaksi aion etsiä käsiini Elena Ferranten Tyttären varjo. Monimutkaiset äiti ja tytär -suhteet kiinnostavat juuri nyt.

Anteeksi Hannele, minä olen kyllästyttävä, mutta ihan vähän minä tästä vielä, hyppää neljä kappaletta eteenpäin, äläkä lue merkinnän viimeistä kappaletta, äläkä tätä: En minä onneksi mikään pullantuoksuinen äiti ole koskaan kuvitellut olevanikaan, mutta nyt tuli vastaan todella jotain outoa, pullantuoksuinen pervertikko, nainen, jolla ei ole vaurioituneisuudessaan mitään rajaa. Tätä keisiä tulee tutkia. Siitä saa hyvää materiaalia. Äiti, joka tekee murhaavia tekoja tyttärelleen. Tyttärenmurha. Hirviöäiti, joka syö tyttärensä. Jospa nainen kunnostautuu nyt lapsenlapsiensa ääressä. Ainakin hän on lähetellyt aviomiehelleni leperteleviä mummotusviestejä. Seksiahdisteluviestien lomassa.

Yök.

Pervertikkomummo.

Ei sillä, etteikö mummoilla tai ylipäätänsä ikääntyineillä saisi olla seksiä. Tietenkin saa olla ja pitääkin olla, mutta jokin roti sentään, kenen kanssa. Enkä tarkoita tässä nyt sitä, että pahinta kyseenalaisessa pervertikkomummossa olisi fysiologisista syistä vaikeasti toteutettavissa ollut senioriseksi minun aviomieheni kanssa, vaan se, että .... jne ... täydentäkää tämä itse.

Amalian rakkaudessa minäkertojatytär, Delia, tulee äitinsä hautajaisiin ja äidistä alkaa paljastua asioita, jotka tytär on vain halunnut sivuuttaa. Äiti oli kuollut Delian syntymäpäivänä ja kuolinsyyksi oli kerrottu hukkuminen.

Romaanissa on paljon ravausta. Ikään kuin esikoiskirjailija olisi halunnut kuljettaa tapahtumia sillä, että minäkertoja siirtyy paikasta toiseen. Delia ravaa kuin piiskattu juoksija. Muutkin ihmiset tulevat ja menevät. Kerronta ei ole edes hengästyttävää. Se on kömpelön rasittavaa.

Nyt on pakko tehdä laskut ja laskea palkat. Sitten lähdemme Pielaveden Kirkkosaareen etsimään Matin äidin puolen suvussa olleiden Mechelin-Gummerusten hautoja. Huomenna ehkä pääsemme telinetöihin ja niin vietämme ilmeisesti myös vapun.

Pervertikkomummosta tuli mieleen, onko sittenkin Fatim Diarra oikeassa: "Jos haluaa asua metsässä niin ole hyvä, mutta ihan turha odottaa samaa palvelutasoa ja metsässä on anketa, ainoa syy sinne on insesti ja se että kukaan ei kuule kun vaimo huutaa apua."