Kevytpettämisestä vähän alkua merkinnän lopussa

ma 6.4.2020

Tämänpäiväinen merkintä on osa bestikselle lähtenyttä sähköpostikirjettä.

"Tykästyin itse kovasti tähän Matin ideoimaan uuteen nimeen. Pia ja Riitta oli mun siskojen Paulan ja Ullan mulle keksimiä nimiä - ilmeisesti Ullan sairaanhoitokoulukavereilta poimittuja - aina pienenä mietin, että luojan kiitos, Paula-siskolla oli opiskelukaverina Ebba. Ei herrajumala, jos minusta olisi tullut Ebba. Ensin Paula ja Ulla ehdottivat minulle nimeksi Rosa Mariaa, Rosa isän äidiltä Roosa Smolanderilta ja Maria äidin äidiltä Mari Haloselta (alunperin Halinen), mutta isä sanoi, että ei pienen tytön nimeksi voi panna Roosaa. Sehän on mummon nimi!
...
Kyllä me vähän puolileikillään mietittiin uutta sukunimeäkin, mutta niin kauan kun toimimme (SIIS MONIKOSSA ME TOIMIMME!!!!!) restaurointialalla, on Valkonen siellä jo niin tunnettu nimi, että ei onnistu. Ehkä joskus, jos se tuntuu vielä tärkeältä. Minähän olin itse asiassa tyytyväinen siihen, että sain jättää Sorjonen-sukunimen taakseni, kun menin Matin kanssa naimisiin. Minulla on kauhea epäilys, että en ole Sorjonen. Epäilys on yhtä aikaa kiehtova. Kuka minä sitten olen? Kuka on isäni? Haha, jos meidän äiti on ollut yhtä seksuaalisesti aktviinen kuin minä vielä melkein 50-vuotiaana, kun sai keskenmenon minun syntymän jälkeen, en oikein usko, että isällä ja äidillä on ollut enää silloin sukupuolielämää. ... Mutta jos on ollut, on ihanata! No, Matti katsoi mun lapsuuden albumista isän pikkuveljen Joukon Eija-tyttären, siis mun ekan serkun, kuvaa ja sanoi, että tämähän on ihan kuin Anna - ja niin onkin. Ja isän vanhin sisko Aili (s. 1916) on hääkuvassaan vuodelta 1940 on myös ihan kuin Anna. Aili Valtonen oli samanlainen sirpakan näköinen isosilmäinen suppusuu kuin Anna joskus - leppoisimmillaan.

Siinä vaiheessa, kun aloin esiintyä Savon Sanomien sivuilla Pia Valkosena, otti minuun yhteyttä ensimmäinen aviomieheni ja huomautti, että hänen sukunimensä ei minulle kelvannut.

Koetin selittää, että en vain silloin ollut valmis itse asiassa luopumaan äidistäni ja isästäni. Minä olin pitkään näennäisesti itsenäinen. Minun minuuteni oli/ehkä on vieläkin vähäsen pienen pieni nykerö jossain syvällä kompensaatioiden alla. Tunnelukko-Kimmo Takalan avulla tunnistin nimenomaan itsessäni kompensoijan.

Olemme katselleet nyt paljon valokuvia Matin kanssa. Suurimmaksi osaksi firman työmaista, mutta se on kannattanut, sillä Matti on ottanut paljon sekaan myös perhekuvia. Minä en ole kuvannut juuri mitään kevään 2007 jälkeen. Mattia en itse asiassa yhtään.

Matin kuvaamana löytyi video tyttöjen yhteisiltä kaverisynttäreiltä, jossa oli esiintymässä iisalmelais-venäläinen nukketeatterinainen. Meidän tuvassa istui paljon vanhaa jengiä. Minun ystäviäni, minun piiriäni, jota välillä on kova ikävä. Vanha jengi ei kuitenkaan enää koskaan pääse kokoontumaan, sillä liian moni on kuollut, kuten sulle viime kirjeessäni kerroin. Alpot ja Tuulat, Kaijat ja Leonidit.

Jännä yksityiskohta oli, että Matin Noora-tyttären tytär, taiteellinen Veera, istui videolla hetken minun sylissäni. Se on ainutlaatuista, sillä minä olen ollut Nooran ja hänen lastensa suhteen ihan lukossa. Nooran Axu on syntynyt samaan aikaan, kun Matin ja mun lapsi olisi pitänyt syntyä.

Paula-isosisko on tehnyt minusta 1970-lukulaisen voimauttavan valokuvakansion sosiaalikasvattajan pieteetillään. Paula on minulle kuin toinen äiti ja varmaan viime keväänä, kun oltiin yhdessä Marian luona monta yötä, käyttäydyin kuin murrosikäinen hirvitys. Olin pahempi kuin Maria ja Anna yhteensä (ja se on ihan hirveää se!). Paula joutui komentamaan minua, että minä runnon ihmiset ympärilläni. Yksinkertaisesti runnon. Sitä jouduin miettimään oikeasti.

Tottahan se on. Olen runnoja. Ruhjoja.

Luulin, että ruhjomalla Matin kumikuorisuojauksen saan yhteyden aviomieheeni. Kärsimättömyyksissäni ruhjoin Matin rikki. Tai oikeastaan viiltelin hänet haavoille. Häpäisin julkisesti esimerkiksi blogissani kertomalla, miten ihana yhteys minulla on siihen siihen ja siihen ja sitten vielä lähetin Heikki Turusen rakkausrunokokoelman klovni-runoilijalle, jonka kanssa olin Matti Pulkkisen kuolinjuhlasta lähtien tekstaroinut. Koska jossain vaiheessa rajoitin somessa olemista, tuli rutiiniksi tarkistaa puhelin ensimmäisenä aamulla ja viimeksi illalla. Etenkin jos oli jotain hötkettä pitkin päivää, en ehtinyt tekstaroida päivällä. Siitä jäi sellainen rutiini. Aamu- ja iltaviestittely. Kevytpettäminen.

Nyt muuten tulee sellainen tuskakohtaus, että lähden Pimun kanssa metsään. Pakko itkeä.

Kiitoskiitoskiitos, ihanista viesteistä.

Pia"