Itkuja

su 24.5.2020

Huomenna olisi Leonidin 59-vuotissyntymäpäivä. (Ei ole, kun on 61-vuotissyntymäpäivä, korjaus.) Printtasin Long Play -jutun Suomen ortodoksisen kirkon ongelmista ja ryhdyn sitä lukemaan. Ortodoksifoorumilla juttu kuulema jo puhuttaakin.

Se on hyvä! Toivottavasti juttu ei jää vain some-keskustelun tasolle.

Bestikselle kirjoitin aamulla muun muassa syyllisyyden tunteesta - Matin ja mun suhteen sekä avioliiton alkuaikoja leimaa kammottava syyllisyyden tunne - molemmathan me siitä kärsimme. Minulla oli sellainen olo, että jättämällä Leonidin tuomitsin tämän samalla kuolemaan. Ja sittenhän Leonid kuoli!

Alkuraskauksissa oli iloa kolmanteen menetettyyn vauvaan asti. Kolmannen vauvan alkuajoista en muista mitään. En muista oikeastaan mitään tuuli(muna)vauvan - tuulivauva, Tuuli Valkonen - jälkeisistä ajoistakaan. Ehkä oli juuri tuulivauva, jonka kaavintaa ennen taitoin päätoimittajana Salmettaren ja sanoin, että palaan töihin vasta maanantaina. Lähden kaavintaan, ei tässä mitään hätää ole, lehti on nyt Pieksämäellä painossa, mutisin ja nousin toimistotuolilta.

"Vasta nyt olen uskaltanut katsoa tyttöjen lapsuuskuvia. Itkettää. Itkettää se, kun LAPSET OVAT KASVANEET AIKUISIKSI! Miten lyhyt aika se oli, kun pelkäsin, että en selviydy kahden vauvan kanssa yksin, laskin sekunteja, että Leonid pääsee ulkomaalaiskurssilta kotiin - ja kotitöihin. Kylvetys ja Marian hengitysteiden puhdistaminen suolaliuoksella oli Leonidin tehtävä (sekä ruoanlaitto, siivoaminen ja muut kotityöt pyykinpesua koneella lukuun ottamatta). Marialla oli pikku keskosen tavoin niin pienet nenäkanavat, että räkä tukki hengitystiet alta aikayksikön. Minä pelkäsin, etten saa kahta vauvaa pidettyä hengissä Leonidin kurssipäivän ajan. Kaikkea sellaista hoitotointa Leonid lääkistä käyneenä osasi paremmin kuin minä.

Mulla on karmiva syyllisyyden tunne estänyt enimmäisen aviomiehen ja mun kihlajais- ja vihkikuvien katsomisen. Mitä minä olen ensimmäiselle aviomiehelleni tehnyt? Nyt uskalsin vihdoin katsoa valokuvia ja herrajumala sentään, minähän olen ollut ihan aidosti, naiivisti ja vilpittömästi onnellinen.

Matti sanoi tänä aamuna, kun tuosta puhuin, että olin onnellinen, että kuinka monen tunnin päästä vihkimisestä minä sitten jo olinkaan vieraissa. Sanoin, että kyllähän siitä meni enemmän kuin tunteja. Matti sanoi, että voihan sen tunneissakin mitata.

Matti kyllä tiesi, miten pitkä aika oli, mutta sillä tavoin näköjään hänen on helpompi kestää minut ja tämä avioliitto (kaikkine paskoineen) ja se, että minullakin on ollut elämä ennen häntä.

Minusta on mielenkiintoista se, että täällä Lapinlahdella koko ajan tulee Matille mieleen muistoja lasten äidistä ja Matin ensimmäisestä kihlatusta ja niitä on kerrattu ja mietitty ja muisteltu yhdessä, mutta nyt kun mun omaelämäkerrallisessa kirjoituksessa oli matkasta, jonka teimme yhdessä ja samalla Matin veimme Matin kanssa Puumalaan Leonidin tuhkauurnan kirkon kylmiöön, ja minä aloin itkeä sitä kohtaa lukiessa, että olen kirjoittanut RAKKAUSMATKA, Matti tölväisi, että eihän se matka ollut mitään muuta kuin kertomuksia siitä, kenen kanssa olen ollut missäkin ja hautausmaalla entisten puumalalaispoikaystävieni haudoista.

Ja minä kun itkin sitä, mikä vitun rakkausmatka se oli (tarkoitin kirjoituksessani rakkausmatkalla sitä, että Leonid oli vihdoinkin poissa meidän välistä - ei tosin henkisesti ollut, mutta elävänä organismina), kun Mattia silitteli jo syli-ikäväinen kaheli.

Kohta tulee nuoria poikia hakemaan meidän vanhoja Saabeja. Matti myi kaksi vanhinta yhdelle tulevalle autonasentajalle, Tai siis Matti vie ne trailerilla tämän pojan kotipihaan." (Korjaus Saabit menivät yksille reippaille kaveruksille. Olisivat ihan vävypoika-ainesta, osaavat laittaa autoja!)