Suomen ortodoksisen kirkon kummalliset kuviot

Mirhavoitelustani tämä kaikki alkaa - eipäs kun Moskovasta, kun Neuvostoliitto kaatui

ma 25.5.2020

En ole enää Suomen ortodoksisen kirkon jäsen.

Siirryin viime talvena takaisin äitini kirkkoon, luterilaisen seurakunnan jäseneksi. En tehnyt sitä protestiksi mihinkään suuntaan, vaan siksi, että haluan käydä ehtoollisella kristillisesti kanssani avioliittoon vihityn mieheni rinnalla.

Mieheni on käynyt aikuisrippikoulun ja hän on uskonnollisempi kuin kukaan arvaakaan. Vaikka hän aina minulle eksegeettisiin pohdintoihini tuskastuneena tiuskaisee, että usko Jeesukseen riittää, ja minä pyörittelen väheksyvästi silmiäni, meillä on kuitenkin aika lailla sama uskonkäsitys.

Kerran valitin pastoriystävättärelleni siitä, että mieheni sanoo aina näin ääliömäisesti: "Usko Jeesukseen riittää!", ja sitten taas pyörittelin silmiäni väheksyvästi ja muistaakseni tuhahdinkin halveksivasti. Ppastoriystävättäreni sanoi ystävällisen lämpimästi: "Niin se on. Usko Jeesukseen on riitettävä!"

Sen jälkeen lakkasin vähitellen tuhahtelemasta mieheni uskolle. Tällä hetkellä pyydän esirukouksia. Kaikenlaisia rukouksia, luterilaisia, Jehovan todistajien, buddhalaisten ja ateistienkin. Olen vielä jonkin aikaa täysin myrkyttynyt maaperä. En ole kovaksi tallautunut, kallioinen tai ohdakkeita kasvava.

Minussa ei juuri nyt kasva mitään. Olen myrkyllinen.

Mutta kyllä tämä tästä. On vielä kriisi- ja reaktiovaihe. 1.6. tämä itku ja hammastenkiristys lakkaa. Ei kertaheitolla, vaan vähitellen. Tulee aina päiviä, jolloin sisintä ei purista luiseva apinan käsi. Ensin tulee yksi ja sitten välissä saattaa olla useampi apinakädenpuristuspäivä ja lopulta saattaa koko apina olla poissa jopa pari päivää peräkkäin.

Kielikuva sisintä puristavasta apinankädestä on peräisin Siina Tiuraniemen romaanista Jäämeri. Luin sen loppuun tänä aamuna. Kirja oli ensin hyvin ärsyttävä. Olin vaivaantunut ja ihmeissäni. Tämmöinenkö tämä? Jäämeri kertoo asioista, joista en todellakaan halua kirjoitettavan lässyttävästi tai humoristisesti.

Onneksi lusin alun kymmenet sivut vaivaantuen. Kannatti kestää, mutta nyt en kirjoita Jäämerestä enkä omasta avioliitostani, teen sen taas Jäämeri-kirjoituksen yhteydessä (Huomio, huomio, Tikkis-Hannele, varoitan jo etukäteen, taas sitä tuubaa tulossa, mutta ei tänään eikä ehkä huomennakaan, jos tästä kirjoituksesta jää jotain huomiseksi.).

Ortodoksinen tieni

Minusta alkoi tulla ortodoksi vähitellen. Suolaannuin kuin suolakurkku niin kuin Sirkka Anttila-Markkanen kirjoitti Hiljaisuudessa ja huudossaan isä Ambrosiuksen sanoneen. Ortodoksinen kirkko ei käännytä, vaan ihmiset tulevat, kun kuulevat kutsun, Pyhään Liturgiaan. Ja antautuvat. He marinoituvat.

Niin minäkin tein. Minua alkoi marinoida moskovalainen valokuvaaja Alexander Fedorenko vuonna 1991 tai saattoi se olla vielä vuoden 1990 puolta. Alexander Fedorenko ei enää elänyt valokuvauksella, koska Neuvostoliitto oli romahtamaisillaan. Hän veti turistikierroksia Moskovassa erilaisissa luostareissa.

Alexander ei ollut rakastettuni eikä edes rakastelijani. Hän haisi nimittäin hieman makealle vauvansaippualle. Haju oli jotenkin roosanvaaleanpunainen. Myöhemmin tajusin, että haju oli peräisin neuvostoaikaisesta partavedestä. Ei ollut omiaan lisäämään kenenkään eroottista vetovoimaa se miestenhoitotuote.

Ortodoksin Alexander minusta teki. En kuitenkaan tullut mirhavoidelluksi Neuvostoliiton-opiskeluvuotenani, joka myös oli Neuvostoliiton viimeinen vuosi. Kesällä 1992 join ortodoksintekijäni kanssaan punaviiniä hylätyssä luostarissa Moskovan-vierailullani. Luostarissa oli ollut vankina Lavrentij Berija ja jos oikein käsitin Alexanderin puheista, Berija oli siellä myös teloitettu.

Näiden kokemusten vuoksi minä olen ollut molemmille vihityille aviomiehilleni lähinnä kuin avaruusolio. Minusta on vaikea löytää oikeastaan mitään tuttua tai turvallista. Ja! Mikä pahinta. Pidän suomalaisia vähän tylsähköinä. Suomalaisia miehiä eri toten. Tämä selittää paljon.

Suomalaiset miehet eivät oikeasti ole tylsiä. He vain ovat niin tukossa tai lukkiutuneita, vältteleviä, heitä on vaikea koskettaa syvältä. Ensin tulee tehdä viiltoja heidän Talvivaaran kipsisakka-altaiden kumipohjasuojuksiinsa. Siitä semmoisesta tulee pahaa jälkeä. Mönjä alkaa valua valtoimenaan.

Anteeksi, miten minä taas tätä ryhdyin.

Minusta tuli ortodoksi 6. joulukuuta 2001 Pielavedellä Petrun kirkossa. Isä Jyrki Ojapelto näki, että minut on syytä voidella ortodoksiksi. Olimme muuttamassa Lapinlahdelle, Iisalmen ortodoksisen seurakunnan alueelle ja jos olisin päässyt muuttamaan Lapinlahdelle luterilaisena, ei minulle olisi tullut ikinä omaa ortodoksista mutkaani.

Omasta mielestäni olin silloin kaikkea muuta kuin valmis mirhavoiteluun. Oikeastaan olin panteisti ja sitä taidan olla vieläkin. Isä Jyrki Ojapelto on nopea käänteissään ja oli sitä mieltä, että panteisti on hyvällä ortodoksisella tiellä. Niin kait sitten. Ja sekin oli, että minä kannoin tytöt ehtoolliselle ja jäin itse erikirkkoisena ilman. Leonid oli Pielaveden ortodoksisessa seurakunnassa ponomarin tehtävissä eikä voinut palveluksissa auttaa minua tyttöjen kanssa.

Kammotus, kammotus

Lapinlahden ortodoksisissa pyhäköissä oli kammottava tunnelma. Palveluksista tulin ulos ahdistuneena. Yleensä ortodoksisen palveluksen jälkeen, vaikkei olisi käynyt ehtoollisellakaan, oli kevyt ja puhdistunut olo. Nyt ei enää niin ollut.

Lapinlahden ortodoksimummot olivat hymyttömiä ja kun me vieraat ja oudot tulimme sisään pyhäkköön, karjalaismummot käänsivät tulijaan päin vihamieliset selkänsä. En saanut selvää, mikä heillä oli.

Olen kuvannut tätä www.ortodoksi.netissä olleessa blogikirjoituksessani otsikolla Sairastavat seurakunnat.

Yhteys Iisalmen seurakuntaan ja koko ortodoksisuuteen uhkasi hiipua. Kunnes vuonna 2004 minulle soitti isä Mikko Kärki, Kuopion ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra. Hän teki minusta kuuden seurakunnan lehden Solean päätoimittajan.

Kello on 15.07. Laskut pitää saada lähtemään tänään. Käymme myös lyllertämässä Pimun kanssa Humalamäentiellä. Jatkuu ehkä huomenna.

Sen vain haluan kirjoittaa jo tänään, että olipa hemmetin hyvä Long Play -juttu Monia armorikkaita vuosia. Suomen ortodoksisen kirkon ongelmat olivat alkaneet kasautua jo ainakin 20 vuotta sitten.

Kirjoitukseni Sairastavat seurakunnat löytyy tästä linkistä - kirjoitus ei ole ollut Kansan Uutisissa, mutta kun minulla ei ole näihin muihin kirjoituksiin kuin kaksi linkkiä Tiedonantaja ja Kansan Uutiset, auts:

http://www.piavalkonen.fi/kansan-uutiset/2018-02-sairastavat-seurakunnat