Tapaus Kulmuni

Tänään en kirjoita kovin paljoa Tommi Melenderista, pojasta, joka luki Paavo Haavikkoa, ihan vähän vain merkinnän lopussa, jossa kysyn, tunnistaako Melender uusliberalistisen bull shitin vai kääntääkö katseensa vain toisaalle, kun sitä jossain vielä on.

ti 9.6.2020

Matti Vanhasesta (kesk.) tuli valtionvarainministeri. Vanhasen taustalla on Esko Aho (uuslib.kesk.). Harmi, että Kekkonen ei ole käytettävissä, kirjoitti muudan tarkkailija Facebook-seinällään. Tyrskähdin. Niin juuri.

Kiintoisaa keisissä on se, että Kulmunin avustajabulldoggi-Kari Jääskeläinen halusi koulutuksen ostettavan nimenomaan Tekiriltä. Tekirinhän tietää jo naurismaan aitakin keputaustaiseksi. Mutta mutta. Kyllä minäkin Kulmunina olisin halunnut koulutuksen mieluummin omalta Tekiriltä kuin kokoomuskanojen Ellun Kanoilta.

Toinen valtionvarainministeriön kilpailuttama firma Kithcen ei soita mitään kelloja. Henkilöstöstä on pienet passikuvat, joissa kaikilla firman työntekijöillä on outo, pakotettu vino hymy. Ei vaikuta kovin iloiselta työpaikalta mokoma never heard Kitchen. Ja niin. Keittiö? Viestintäfirma, jonka nimi on Kitchen. Kas kun ei Kitchen Sink.

Teen poliittisen veikkauksen. Vanhanen on vain välivaihe. Hän petaa tietä Annika Saarikolle (kesk.tähti). Arvelen, että Saarikko ei halua keskeyttää äitiyslomaansa ja jos näin on, että ei halua, kunnioitan ja arvostan häntä. Sanna Marinistakin (ihana demari) oli lööppi viime viikolla, että unelmoi toisesta lapsesta eikä lapsentekohaavetta voi jättää uran jälkeiseen aikaan.

Minun mielestäni työelämän on joustettava - jopa pääministerin työelämän. Upeita naisia nämä, jotka haluavat molemmat. Sekä uran että perheen. Näiden täytyy olla yhdistettävissä. Oikeasti! Miehillä myös.

Meillä on nyt raksafirmassa nuoria isiä, jotka haluavat palata työmaalta ajoissa - hakemaan lasta päiväkodista. Minusta se on ihanata ja sellaiset olot pitää työntekijöille järjestää. Firman nuoret isät ovat milleniaaleja, syntyneet 1980 - 1995 vuosien paikkeilla.

Milleniaaleista sanotaan näin: "Y-sukupolven muodostavat 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneet. Tästä sukupolvesta voidaan käyttää myös nimitystä milleniaalit. Tutkimusten mukaan milleniaalit ovat suvaitsevaisia ja kokeilunhaluisia maailmankansalaisia, netin aikakaudella kasvaneita diginatiiveja. He arvostavat vapautta, ja heille rahaa tärkeämpää on se, että työnantajalla jakaa heidän kanssaan samat arvot."

Henkisesti lasken itseni milleniaalien joukkoon. Toki minussa on paljon hyvinvointivaltiolasta. Sain nauttia hyvinvointivaltion hedelmistä kunnallista päivähoitoa lukuun ottamatta. Koska kunnallisia päiväkoteja ei Imatralla ollut ja vanhan äitini oli lähdettävä sijaistamaan pääkarjakkoa Immolan kartanon navettaan, joku vara-apulaispääkarjakko äitini kun oli, minua hoitamaan haalittiin milloin ketäkin. Isä hoiti silloin, kun kartanolla tai Kaukopään tehtaalla ei ollut traktoristin töitä.

Sankari-isoveli-Kosti hoiti silloin, kun hänellä oli rahapula. Sankari hän on siksi, että onki minut Immolanjärvestä. En tosin koskaan ole kysynyt, millainen lastenhoitaja antaa hoidettavansa pudota laiturilta. Ehkä sellainen lastenhoitaja, joka ei ollut tottunut juoksemaan pikkusiskojen tai pikkuveljien perässä, sillä oli itse minun tulooni asti ollut kaikkien pikkuveli. Kaikkien oli pitänyt pitää huolta rämäpäisestä nyrkkeilijänuorukaisesta.

Sitten tulin minä. Itsekäs buddhalapsi, joka vain napsutteli sormiaan: hyppikää, tuokaa mehua, palvelkaa vanhat vanhemmat. Olen syntynyt palveltavaksi.

Lopulta jostain äiti ja isä lopulta haalivat jonkun juopahtavan hutsun minua hoitamaan. Hoitaja pahoinpiteli minut ja tätä tapausta joudun vielä miettimään moneen otteeseen. Äiti kertoi tapauksen isosiskolle Ullalle lähettämässään kirjeessä. Äiti oli jo pelännyt, mitä hoitajan kanssa tapahtuu, sillä hoitaja kuljetti minua salaa juopporingeissään.

Tapaus vaikuttaa sillä tavoin, että kun tulee kova kipu, sisäinen kipu, sielun kipu, minun tekee mieli peruuttaa pyykinpesukoneen vasemmalla puolella olevaan syvennykseen. Sinne on asetettu rautainen rappuralli kenkiä varten ja yläpuolella olevat vaatteet muodostavat ikään kuin katon turvapesääni. Olen siellä yhden kerran tänä keväänä jo ollut. Kyyrötin siellä sykkyrässä ja odotin, että pulssi rauhoittuu ja hengitys tasaantuu eikä minua voinut väkisin kiskoa pois, sillä rappuralli - tai mikä lienee invaluiskan pätkä se nyt onkaan - olisi raadellut minut myös fyysisesti haavoille.

Hyvinvointivaltio seurasi aikuisuuden kynnykselle asti. Minulla oli yliopistovuosieni jälkeen yhtä paljon valtion takaamaa halpakorkoista opintolainaa kuin vastavalmistuneella lääkärillä. Sain lainan avulla suoritettua yliopiston opetusjaoston hum.kandi-tasoisen tutkinnon, mutta tulipa luettua paljon muutakin: valtio-oppia, kansainvälistä politiikkaa ja slaavilaista filologiaa.

Yhtä asiaa kadun kovasti. En sitä, että loppujen lopuksi käänsin aina kylkeä perjantaiaamuisin, sillä venäjän fonetiikan tunnit olivat kello kahdeksan aamulla eikä sinä päivänä minulla ollut Pyynikillä mitään. Kadun sitä, että en mennyt kirkkoslaavin tunneille, sillä korkeasti ajattelin, etten tee kirkkoslaavilla elämässäni mitään. Eipä mennyt kuin vuosi tai pari ja olisin jo tehnyt. Pian olin Moskovassa luostarikierroksilla kera Alexander Fedorenkon - vai kirjoitetaanko nimi Aleksander Fedorenko?

Hyvinvointivaltiosukupolvea sanotaan myös X-sukupolveksi. Siihen kuuluvat vuosina 1964–1979 syntyneet ja meidän on todettu olevan työelämässä vaativa ryhmä, joka muun muassa arvostaa palkkaa ja hienoja titteleitä. Olen hyvinvointivaltiosukupolvea, mutta oikeasti vähät välitän palkasta tai hienoista titteleistä. Kyllä minä asenteiltani olen lähempänä milleniaaleja.

https://www.menaiset.fi/artikkeli/ihmiset-ja-ilmiot/olennaiset/x-y-z-alfa-selvitimme-mihin-sukupolveen-kuulut-ikasi

Olen, vaikka 1990-luvun alun lama löikin suoraan naamaan juuri kaltaisiani. En ole varmistelija. Niinpä istun nyt tässä tietokoneen ääressä ja mietin, mitä tarkoittaa käytännössä se, että minulle ei ole upeasta, sisällökkäästä elämästä kertynyt edes takuueläkettä. Jospa joskus kelpaisin työmarkkinoille tai sitten en, hui hai, loppujen lopuksi. Ahdistun asiasta aina kahdeksi minuutiksi ja sitten tunne menee ohi.

Uskovainen äitini sanoi aina: "Kyllä Jumala meistä huolen pitää." Saatoimme välillä kyyristyä Vuorimaan tilan tallin eteiseen parkkeeratun pikku-Fiatin jalkatilaan ja pelätä ukkosta, mutta oli turvallista pelätä, kun äiti sanoi, että Jumala meistä pitää huolen.

Äitikin pelkäsi ukkosta, vaikka oli muuten niin hirmuinen, että hänen ei tarvinnut uhkailla synnin seurauksena helvettiin joutumista. Minulle kyllä riitti ajatus siitä, että äiti suuttuu. Ristiriitaista. Äiti kylvi minuun kummallisia pelkoja ja samalla perusluottamuksen. Kyllä kaikesta aina voi selviytyä. Jumala pitää huolta, jos eivät muut. Jumala rakastaa, jos muut eivät rakasta (kuten aviomies).

... Pöh tähän tuli katkos, vaikuttaa ajatuskatkokselta. Niin se onkin, sillä kirjoitin merkinnän taas eri osissa. Aloitin, jatkoin, kirjoitin loppuun, lisäsin väliin, lisäsin loppuun. Ei ihme, että Tikkis-Hannele kehui Tommi Melender ja Suomen Kuvalehti -merkintääni, mutta sanoi, että ihan kaikkea ei tajunnut. Niin. Heilahtelen ja hyppelen. Samalla ajattelen työnohjauslopputyötäni. Ajattelen näin. Löpisemällä kaikenlaista muuta kirjoittaen.

Niin katkoksen jälkeen tekstini jatkuu näin:

Enkä mitään muuta vuonna 1990, kun tulin rouvaksi Kuopioon, toivonut kuin, että olisin päässyt tekemään toimittajan työtä. Tai no, oikeastaan toivoin silloin vieläkin hieman, että olisin voinut jäädä vaimoksi Moskovaan tai jonnekin muualle - Boliviaan vaikka, en kuitenkaan Viroon, anteeksi Valbo Kallaste, Viro oli liian patrioottinen ja oikeistolainen jo silloin, mutta ei Suomeen. En vain löytänyt tuleville lapsilleni isää vielä Moskovan-vuotenani.

Heti, kun palasin Suomeen, löytyi ihana mies, täydellistä ja rauhallista isäainesta, ei tosin osannut korjata autoja, mutta tämä asui valitettavasti Kuopiossa. Panin täyden höyryn päälle ja loppu on savuavia raunioita. Olenko minä ihminen, josta voi sanoa: «Ходить По Трупам»? Sanonta tuli mieleen Katja Ketun esikoisromaanista Surukerääjä. Ilmeisen autofiktiivisen romaanin minäkertoja ärsytti minua. Ärsyttikö siksi, että tunnistin minäkertojassa jotain, mitä on itsessäni. Kun ei ole enää hauskaa ja muut makaavat ehkä kuolleena lattialla kaiken hauskan pidonjälkeen, nousen ylös ja kävelen tieheni enkä välitä edes, vaikka astun jonkun päälle?

Olenko minä sellainen?

Taas katkos. Tässä jatko:

Niin se tapaus Kulmuni. Veikkaukseni on se, että syksyllä kepun puoluekokouksessa puolueväki nostaa Kulmuni tilalle Annika Saarikon ja Matti Vanhanen pääsee eläkkeelle valtionvarainministerin tehtävästään jonnekin eduskunnan takariviin, jos ei nyt puhemieheksi voi enää sitten palata.

Pidän Saarikkoa aika oikeistolaisena, mutta toisaalta luin jonkun naistenlehtijutun, jossa haastateltiin eduskunnassa tulleita poikkipoliittisia ystävyyksiä. Jutussa Annika Saarikko oli ystävä Aino-Kaisa Pekosen (vas. ainoa oikea työläinen, vanhustenhoitotyöläinen, ei enää marjatyrnimäinen yhtään) kanssa. Ystävyksistä kolmas oli Sanni Grahn-Lapsonen (kok. babyface), joka viime hallituksen aikaan toisteli vain samaa: "On tämä raskasta ja joudumme tekemään raskaita päätöksiä, blaa, blaa, blaa").

Luotan Aino-Kaisa Pekosen arvostelukykyyn - ei hän varmaankaan olisi ystävä täysin oikeistopällien kanssa - ja oikeastaan toivoisin, että Hanna Sarkkinen tekisi toisen lapsen heti perään, jotta Pekonen saisi jatkaa ministerinä. Sarkkisen aika voisi tulla myöhemmin. Eihän elämässä oikeasti ole minnekään kiire.

Katkos ja jatko, kun muistin, että piti viitata Melenderin kirjaan, tämä viikko on sitten pyhitetty Tommi Melenderille blogissani, enhän tässäkään merkinnässä viitannut avioliittomme ongelmiin kuin yhdessä kohtaa. (Nyt kaipaan jälleen ablodeja Hannelelta!)

Tommi Melenderin esseekokoelma Poika joka luki Paavo Haavikkoa tuli eilisen illan päänsäryssä luettua loppuun. Voisin kirjoittaa kokoelman joka sivusta oman blogimerkinnän. Niin ärsyttävä kokoelma oli. Toki monessa kohdassa hykertelin. Esimerkiksi siinä, kun Melender kirjoitti toimittajista.

Saksalainen Karl Kraus, joka julkaisi omaa lehteään Die Fackel (suom. Soihtu) vuosina 1899 - 1936 kuolemaansa saakka, oli kuulema osoitu älykkästä vihasta. Tjaah, no, mutta joka tapauksessa Karl Krausin Soihtu osui teollistumisen, modernisaation ja urbaanin elämäntyylin syntymisen aikaan, jolloin yleistä mielipidettä eivät luoneet papit, sotilaat ja runoilijat, vaan toimittajat, jotka Krausin mielestä olivat lähes poikkeuksetta keskinkertaisia sieluja ja alhaisia luonteita (Tommi Melender Poika joka luki Paavo Haavikkoa, s. 154)

Mitä paremmin jutut on kirjoitettu, sitä vaarallisempia ne ovat, kirjoittaa Melender. Niin totta, niin totta. Teki aina mieli repiä ihokkaita, kun valtamediatoimittajat alkoivat toistaa jonkun välikatosta vetäisemiä fraaseja. Soteuudistuksessahan emme elä enää hevoskärryjen aikaa. Niinpä palvelut voidaan viedä maaseudulta kauas alueen keskuskaupunkiin. En ole minkään sortin sosialisti, sanoi aikanaan Suvi-Anne Siimes ja fraasi tuli ulos jutussa kuin jutussa, jonka tarkoitus oli osoittaa, kuinka vanhentunut ideologia sosialismi on.

Surullista oli muuten huomata, kuinka opiskeluaikojen terävät pojat muuttuivat valtamedian massiivipalkoilla punaviintä siemaileviksi Keltalehtiä selaileviksi tylsimyksiksi, jotka eivät tunnistaneet minkäänlaista kansan teputusta. He ihailivat Timo Soinin (muistaako enää kukaan tätä pääpersua?) meloneita ja muita sutkautuksia ja ottivat taas lisää punaviiniä.

Miksi muuten minulla on epämääräinen epäonnistunut olo, kun tällä hetkellä palveluksessamme on kolme ulkopuolista työntekijää, kohta pitäisi aloittaa palkanlasku ja -maksu, ja juhannuksen jälkeen rekrytoimme lisää ja heinäkuussa vielä lisää? Työllistääkö monikin toimittajatutkintolainen raksaväkeä? Niin kuin oikeita työläisiä?

Melenderin mukaan Karl Kraus tunnisti aikansa orwellilaisen uuskielen. Tunnistaako Melender tämän ajan uusliberalistisen bull shitin? Ehkä seuraavassa esseekokoelmassa hän käyttää sujuvasti sanaa uusliberalismi vai paljastaako jatkossakin oikeat karvansa ja kantansa puhumalla markkinaliberlismista tai klassisesta liberalismista.

Tässä siivu wikipediaa, kun syvällisempään analyysiin en ehdi:

"Uusliberaali talouspolitiikka pyrkii taloudellisen toiminnan normien vähentämiseen (talouden vapaus), verojen alentamiseen, omistusoikeuden loukkaamattomuuteen, kilpailuun, poliittisen toiminnan korvaamiseen markkinaohjauksella, tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion ja kansainvälisen kaupan esteiden purkamiseen. ... Termiä ´uusliberalismi´käyttävät pääasiassa negatiivisessa sävyssä etenkin kyseisen politiikan vastustajat, ja siksi sen merkitys vaihtelee melkoisesti käyttäjästä riippuen. Kannattajat puhuvat mieluummin klassisesta liberalismista, markkinaliberalismista tai liberalismista."

Mitä tulee älykkääseen vihaan, sanon, että jaapa jaapa. Kansan syvien rivien someviha on tuotteistamatonta, tyylitöntä, rumaa ja Melender inhoaa sitä. Hänen mukaansa kansalliskiihkoinen ja muukalaiskammoinen paarialuokka mellastaa yöt ja päivät läpeensä somen viemäriosastolla. (Tommi Melender Poika joka luki Paavo Haavikkoa s. 152)

Melender katsoo itsepintaisesti toisaalle. Hän näkee kyllä pätkätyöläisiä ja muuta postmodernin jälkeisiä ilmiöitä: pakolaisuutta ja maahanmuuttoa ja ties sun mitä epäoikeudenmukaisuuksia, liian kovia tuomioita ja sosiaalisia ongelmia. Mutta on niin paljon mukavampi tarkastella yhteiskunnallista romahdusta ja siitä seuranneita yksilöongelmia vaikkapa englanniksi, kuten Rachel Kushnerin The Mars Roomissa tai ranskaksi Maylis de Kerangalin Je marche sous un ciel de traînen kautta.

Je marche sous un ciel de traînea Melender ei ilmeisesti sittenkään ole lukenut, sillä hän viittaa esseekokoelmansa viimeisessä luvussa Kaksi eurooppalaista prosaistia de Kerangalin suomennettuihin romaaneihin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät ja Maailma käden ulottuvilla.

Maylis de Kerangal ei ole tullut minulle missään vastaan. Jostain syystä, vaikka Melender kertookin haastatelleen kirjailijaa Parnassoon vuonna 2016. Minulle tuli silloin jo Parnasso, mutta voi olla, että tuolloinkin olin niin syvällä avio-ongelmissani, että jokunen Parnasso jäi välistä lukematta.

Nyt en mene siihen. Tyydyn vain kirjoittamaan, että kesällä 2016 minut pelasti Ilmajoki ja sen keskustassa sijaitseva ABC. Olin siellä onnellinen ja löysin Olavi Kareksen päiväkirjat Laihian kirjaston kirjakierrätyshyllystä, joka ystävällisesti oli lukijoiden käytössä vaikka kirjasto ei ollutkaan vielä auki. Kierrätyshylly sijaitsi kirjaston rappukäytävässä.

Ihana muisto. Ei liity millään tavalla Lapinlahteen ja sen kieroutuneeseen ilmapiiriin. Joka kerta, kun piti palata takaisin, kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja tyttärenikin itkivät takapenkillä (tai etupenkillä toinen heistä, useimmiten Anna, jos molemmat olivat kyydissäni. Hyi vittuuuuuh, millaisia ihmisiä täällä asuu. Edelleen. Yök.)

Sitä minun vain piti, että mikseiköhän Tommi Melender mainitse yhtään suomalaista naiskirjailijaa esseekokoelmassaan. Esimerkiksi Päivi Alasalmen kirjasessa Loistava yksinhuoltajuus on varmasti yhtä osuvia yhteiskunnallisia huomioita kuin Jenny Erpenbeckilläkin. Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on pistänyt silmään Le Monde Diplomatique/NOvaja Gazetan kirjallisuusarvosteluista.

Jostain syystä en ole tohtinut sitä lukea. Ehkä siksi, että kirjailija on nainen, mutta päähenkilö mies. Enhän saanut Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle loppuun, sillä päähenkilö oli nuori poika. Minua vain ei kiinnostanut nuoren pojan ajatukset ja elämä. Ajattelin ohimennen, että Mennä, meni, mennyssä on pääosissa joku vanha professori, pöh, ei kiinnosta.

Johanna Holmströmin Itämaa oli myös aivan ihana kuvaus mamuperheestä Suomessa. Ilmeisen omakohtainen jollain tasolla. Itämaan asetelmassa kiinnostavinta oli perheen suomalainen äiti, josta oli sukeutunut fundismuslimi.

(Huh, minähän siirryin ortodoksisen kirkon jäseneksi nimenomaan syntymäortodoksi-venäläisten tyttärieni takia. Ihan hilkulla varmaan oli, että olisin muuttunut superortodoksiksi ja alkanut veisata ihan tosissani, että Jumalalle on kaikki mahdollista, neitseestä syntyminenkin. Kaikenlaista puppua sitä...)

Ärysttävintä Tommi Melenderissä on, että kun on kyse kotimaisista työttömistä tai köyhistä, hän kääntää katseensa muualle. Nyt päätän tämän merkinnän ja ryhdyn palkanlaskuun ja -maksuun.