Syrjähyppy on ihanaa!

ke 8.7.2020

No niin. Niinhän siinä kävi, että Matti sai eilen uhkauspuhelun. Aggressivisen ja epämiellyttävän. Aavistuksen verran aviomieheni palasi jälleen selkärangattomaksi  kiemurtelijaksi, mikä hän on vuosia tässä välillä ollutkin, mutta sitten hän tokeni ja soitti asiaa hoitavan poliisin puhepostiin.

Uhkauspuhelu on poliisin tiedossa. Se riittää.

En ole missään vaiheessa väittänyt, että kumpikaan tämän paskavyyhdin naisista olisi pettänyt miestään nykyisen aviomieheni kanssa. Aviomieheni on pettänyt ensimmäistä aviovaimoaan paskavyyhdissä kierivän iokasteisen äiti- ja tytär -kuvion tyttären kanssa. Jälkipuintia aviomieheni koetti tehdä ja käytti sovittelijana entistä aiempaa rakastajatartaan. Olisi mielenkiintoista tietää, tiesikö entinen vaimo siitä, mitä hänen miehensä ja sovittelijan välillä oli. Joka tapauksessa sovittelija on niitä ihmisiä, joiden perään Lapinlahdella tekisi mieleni sylkäistä.

Hän on lipevä, kaksinaamainen ja kaikin puolin ällöttävä. Minun oli lopulta pari vuotta sen jälkeen, kun olimme jo aviomieheni kanssa vihitty, lähetettävä naiselle aviomieheni puhelimesta tekstari, jossa kysyin, tietääkö naisen aviomies tekstiviestittelystä.

Iokasteen eli täysin perverssin äidin kanssa aviomieheni sitten petti minua. Usean vuoden ajan. Päällekkäin vieläkinuseampivuotisen sivunaisensa kanssa. Toivoakseni, että ei kuitenkaan yhtä aikaa.

Kuuntelin eilen Vallattomia parisuhteita ja erityisesti sarjan jakso Syrjähyppy on ihanaa! sopii tähän tilanteeseen. Ohjelmassa oli Vihreän Langan viimeisen päätoimittajan Riikka Suomisen haastateltava Salla Nazarenko, jonka kirjan Ihana kiihko taisin lähettää kuuta kiertävälle radalle - jos en nyt ihan sitä polttanut, saattaa olla, että panin kirjan kierrätyshyllyyn jossain Rutakon kirjastossa.

Harmi, sillä kaivaisin kirjan nyt esille ja lukisin uusin silmin.

Syrjähyppy on ihanaa -jaksossa Salla Nazarenko ja Riikka Suominen kertasivat, että kaikkihan pettävät. Se on ihan tavallista ja luonnollistakin. Meissä elää edelleen metsästäjä-keräilijä-ihminen, jonka tarkoituksena on tuottaa jälkeläisiä mahdollisimman monimuotoisin geenivariantein. Siihen päälle on vain tullut paljon kulttuuris-uskonnollis-taloudellis-sosiologisia kerrostumia.

Ja hyvä, että on tullut. Kyse on matkan varrella ollut pitkälti yhteisön ja yhteiskunnan järjestämisestä. Ei en kummempaa. Aloin miettiä tätä toden teolla jo viime kesänä, kun luin Image-lehdestä pitkän jutun siitä, kuinka toimittaja-aviomiestään paljon nuorempi toimittaja, Venla Rossi, kirjoitti siitä, millaisia reaktioita hänen ja miehensä 24 vuoden ikäero on tuonut.

Niin. Tottakai minua itketti lukea juttua, koska olen kokenut niin, että aviomieheni oli minusta kiinnostunut tasan tarkkaan niin kauan kuin olin se nuorempi nainen, joka pystyi ja halusi saada lapsia.

Kun minusta tuli vanheneva, vaihdevuotinen nainen, mieheni mielenkiinto lakkasi. Lakkasi kertalinttuulla. Ei edes hiipunut.

Image-lehden jutun jälkeen löysin Suomalaisesta Kirjakaupasta norjalaisen Nina Lykken Ei ei ja vielä kerran ei -kirjan, jossa ääneen pääsevät hajoavan perheen eri osapuolet. Tajuan nyt vähitellen, että ainoa, mikä auttaa on aika.

Aika auttaa ja silmäliiketerapia sekä ehkä myös kehoterapia auttaisivat varmasti, jos vain löytyisi joku vapaa EMTR-terapeutti. Ylivieskassa näyttäisi olevan ja Ylivieskahan on ihan tuossa noin. Olen pitänyt Ylivieskasta siitä lähtien, kun Marian kanssa melkein ajoimme omavaraistalousmies Juha Kärkkäisen tokasta karanneen poron päälle Marian ideoimalla paraschooldaymatkalla.

Voisi terapiareissulla käydä Nivalassa kahvilla Nivala-lehden päätoimittajan, Risto Puolimatkan, kanssa.

Matti Mantila, jonka tapaismme Nivalan hautausmaalla juhannusaattona, pyysi välittämään Puolimatkan Ristolle terveiset. Lehti on piristynyt ja Mantila sanoo, että pitää suunnattomasti uuden päätoimittajan räväkästä otteesta. Olin ihan ylpeydestä soikeana siinä kohtaa! Meidän Ristoa kehuttiin! (Melkein kuin olisi itseä kehuttu!)

Piti kirjoittamani siitä, että aika auttaa kutakin sopeutumaan siihen ekologis-sosiologiseen lokeroon, johon nohh, pitää sopeutua. Vanhenevan ja mielenkiinnottomaksi käyneen vaimon lokerossa ei ollut/ole mukavaa, mutta asiassa auttoi kovasti muun muassa sonkajärveläinen kommunistijohtaja. Hänen kanssaan teimme kaikkea kivaa ja hauskaa, johon aviomiehestäni ei sovinnaisuuksissaan ollut!

Syrjähyppy on ihanaa! Järjestimme vappumarssin Rutakolla jo vappuaattona ja marssimme aluksi annoimme Sonkajärven kirjaston edessä olevalle raivaajapatsaalle punalipun käteen. Kommunistijohtaja pääsi Iisalmen Sanomien haastatteluun, jossa meitä lempeästi nuhteli myös Sonkajärven kunnanjohtaja, joka sitten haki Lapinlahden kunnanjohtajaksikin, mutta taisi sillä kierroksella tulla Musta Hevonen, Marko Korhonen, josta varmasti ihmiset kuulevat vielä.

Se oli ihan huimaa ja kesän 2010 Punaisten Suvipäivien järjestely myös. Liimasimme Rutakolle tekemiäni hienoja The Reds -julisteita, jotka olivat Eukonkanto-kekkerikävijöiden luettavana yli Punaisten Suvipäivien ja Eukonkanto -viikonlopun.

Kommunistijohtaja ei kuitenkaan ollut Se Oikea. Voi olla, että kiireissäni sivuutin ainakin yhden mahdollisen Sen Oikean. Tai no, olin lähdössä tästä avioliitosta ja aloinkin epäröidä. Jos vaikka vielä tästä jotain. Kahlailin muita vaihtoehtoja - toisin sanoen roikuin vähän itse kenessäkin vaikka millaisen tekosyyn varjolla ja sitten, kun valitsin aviomieheni, tämä oli jo nylkyt... ei kun sylkyttelemäsä Elämänsä Neitsyen kanssa.

Loppu on yhtä valhetta ja petosta. Se, mistä olen vihainen ja pelkään katkeroituvani, että valehtelija ei anna toiselle mahdollisuutta päättää, tehdä edes jotain tai puolustautua. Lyöminen ja avoin väkivalta on parempi kuin pettäminen sillä tavoin, että toinen ei tiedä mitään.

Kun toinen lyö, voi aina päättää, että minua ei kohdella noin. Jos kumppani on epämääräisen kylmä ja välttelevä, ei oikein voi sanoa, että lähden tästä, heippa, koska olet kylmä. Tai voisihan sitä lähteä, mutta minä aina ajattelin, että tilanne korjautuu.

Ei se korjautunut.

Tai siis. On korjautunut. Nyt. Pelkään välillä, että on liian myöhäistä. Pitää vielä sata kertaa kelata ne vitutukset kokeilematta jääneistä miehistä, joilta en kysynyt suoraan: "Miten olisi seksi?" 

Jos seksi olisi ollut hyvää, se olisi ollut avioliitolle heippa. Jos luet tätä, se olet sinä, jolta olisin kysynyt asiaa.

Ja mikä olikaan eilisen blogikirjoituksen motiivi? Motiivini oli/on kiusata tyhmiä ihmisiä. Tunnustan. Minusta on ihanata, kun kuulen vinkunaa joltain tietyltä suunnalta. Rakastinhan yli kaiken Lapinlahden tarkastuslautakunnassa tyhmän kokoomuslaisen vingutusta. Oli siellä varajäsenenä käymässä välillä kokoomuslaisia, jotka eivät ole tyhmiä. Kivojakin.

Lopulta näin tyhmän kokoomuslaisen lapsenlapsiinsa lämpimästi suhtautuvana mummusena. Lakkasin vinguttamasta.

On tässä sekin puoli, että aviomieheni on jotenkin kohdattava se, mitä ja kenen kanssa on mitäkin tehnyt. Asian avoimessa käsittelyssä hän ainakin saa tuta siitä, millaisesta paskakasasta koetin häntä tähän avioon tullessani kiskoa pois.

Kyseessä oli järjestö, jossa alkoi olla lahkolaisuuden ja muun degeneroituneisuuden piirteitä. Ihan oikeasti. Lahkostahan ei noin vain lähdetä. Minä koetin järjestämällä meillä kotona juhannuksena 2005 kaikille avoimet hääjuhlat rakentaa ympärillemme sellaisen sosiaalisen piirin, jota olisin kaivannut.

Sellainen sosiaalinen piiri ei ottanut meitä Lapinlahdella vastaan. Vajosimme vähitellen takaisin lahkoon. Minäkin lopulta liu´uin mukana. Se maksoi muuten minulle toimittajan urani ja ammatti-identiteettini. Niistä oli aikakin luopua lopulta, mutta ei ehkä tällä tavalla kuitenkaan. Jos olisin saanut valita, olisin luopunut vapaaehtoisesti, mutta nyt tein sen pakosta, tuskallisesti.

Kesällä 2007 järjestin aviomiehelleni sukulais-50-vuotisjuhlat. Lahkon pahin idiootti ei tajunnut pointtia ja tunki tekosyyn varjolla synttärikahville paikkaan, jossa halusimme olla rauhassa. Oikeasti! Tämä ihminen lisäksi kutsui minut kesällä 2018 luolaansa. Hirveä ihminen. Elukka.

Ja jotain vihamielistä siinä elukassa täytyy olla tytärtään kohtaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Keväällä 2018 lähdin aviomieheni lentokonekyytiin. Rakastin häntä niin, että olin valmis kuolemaan yhtä aikaa. En muuten rakasta enää. Samalla tavalla. Semmoinen luottamus tästä on hävinnyt. Voi olla, että tulee takaisin, voi olla, että ei tule. Aika näyttää, parantaako tämän haavan.

Heti yhteisten lentomatkojen jälkeen kahelianainen nimittäin vänkäsi meille aktiivimallityöhön. Ja jälkeenpäin olivat yhdessä kauhistuksesta huvittuneet, huomasinko minä jotain.

Tässä on niin kamalia piirteitä, että en tiedä. Harmittaa ainakin, että juhannuksena 2018 en lähtenyt tieheni. Otin JHA:n ja lähdin ajamaan. Olisin mennyt Keuruulle, mutta en hellareiden Konfaan, jossa Anna oli. Ajoin lentokentälle ja tulin takaisin. Ei olisi pitänyt.

Syrjähyppy on ihanaa - Vallattomia parisuhteita -ohjelman jaksossa sanottiin, että kun kerta melkein kaikki pettävät ja tekevät mitä lystäävät, voisimme tunnustaa sen, että näin on. Se helpottaisi kovasti myös meidän petettyjen oloa ja eloa. Nythän tästä ei saa missään nimessä puhua.

Minäpä puhun. Kipeää tämä tekee. Sattuu niin, että aina, kun on tuska pahimmillaan, lähetän Messenger-viestin aika odottamattomalle taholle. Olenkin moneen kertaan sanonut, että en säilö aviomieheni häpeää. Hävetköön itse. Minä koetan saada itseni kasaan ja aina välillä jaksan jo ajatella, että onhan sitä elämässäni ollut muutakin kuin Matti Valkonen.

Relataan vähän. Eihän tämä niin vakavaa ole, kuten Vallattomissa parisuhteissa sanotaan. En ihan täysin vielä tätä mieltä ole, mutta harjoittelen. Mehtosen Reetan ja muiden äitien kanssa tälle vielä nauretaan Tenat kusessa. Näin ajattelimme kesäisessä kirjeenvaihdossamme. Istukkaryhmäänkin asian meinaan viedä. Kyllä meillä Naisilla vielä on näiden juttujen kanssa lystiä!

PS. Nyt sitten alkavat tietyt ihmiset mouruta. Kuinka loukkaavaa sanoa paskakasaksi ja paskasakiksi meitä. No, se älähtää, johon kalikka kalahtaa. En tarkoita paskakasalla niitä järjestöläisiä, jotka eivät kirjoituksesta loukkaannu. Suurin osa tarkoittamastani järjestöväestä oli/on tosi mukavaa väkeä, joiden kanssa olisi kiva tehdä politiikkaa. Mutta kun! Politiikkaa ei lahkossa voi tehdä. Koska lahko juuri ja juuri pysyttelee kasassa kummallisen ja sairaaksi käyneen dynamiikan turvin, ydintehtävä hämärtyy. Ja kun ydintehtävä hämärtyy, alkaa kauhea tappelu siitä, keitetäänkö naurispuuroa vai paistetaanko lettuja. Ja kuka saa tuoda pullat. Sehän se tärkeintä on. Ja se, kuka ottaa suihin, milloin kenenkin aviomieheltä.