Jäämeri

su 9.8.2020

Etsimme Siina Tiuraniemen Jäämerta äitienpäivän lauantaina jostain eteläsuomalaisesta Prismasta. Taisi olla Heinolassa. Olimme menossa Marian luokse ja tyttö oli komentanut meidät ruokaostoksille.

Ostimme lapselle kassikaupalla ruokaa ja ajoimme Vuosaareen Marian asuintalon eteen. Siinä on huljakka parkkipaikka. Tuijotimme epäuskoisesti alaovessa olevaa lappua. Uudenmaan koronakaranteeni oli purettu, mutta Validia-taloihin ei saanut edelleenkään mennä vierailulle. Maria tuli pihamaalle ja kassi kerrallaan vei ruokaostokset sisään kotiinsa ja purki vielä kassit jääkaappiinkin.

Sitkeä sissi se pieni nainen. Opetteli koronan aikaan niin itsenäistä elämää kuin mahdollista. Nyt ei edes soita kotiin, koska ei voi tietää, miten epävakaassa tilassa äiti on. Sain Marialta viisaan kirjeen, jossa oli ohjeita, mitä tulee tehdä, kun ahdistus epilepsiakohtauksen lailla iskee.

Eilen oli virhe katsoa brittiläinen sarja Epäilyksen siemen. Meni aamuyön puolelle, kun piti selvittää, mitä oikeasti pikku paikkakunnan lääkäri-opettaja-perheen surmassa oli tapahtunut. Sen jälkeen aloin kysellä taas pakkomielteisesti Matilta yksityiskohtia, kuten surmaperheen epävakaan äidin parhaan ystävän poliisiaviomies.

Matti torjui kysymykseni vakaasti ja kiskoi minut ylös tilasta, joka varmaa pahimmillaan menisi psykoosin puolelle, jos toinen ei jaksaisi. Jos ei jaksa, on erottava. Ja sitähän iloa me emme sille ihmishirviölle anna. Näin jaksaa mieheni aina perustella sitä, miksi jaksaa kerta kerran jälkeen nostaa minut tukasta ylös. "Se (nauta) haluaa tuhota sinut. Ja minut. Sitä iloa me emme sille anna!"

Perheen yhteinen vihollinen yhdistää kummasti.

Emme löytäneet Jäämerta, vaikka se oli juuri ilmestynyt. Siina Tiuraniemen blogia Ihminen välissä luin säännöllisesti. Tosin viime talvena merkinnät harvenivat ja harvenivat, kunnes kirjailija piilotti blogin vain kutsuttujen lukijoiden käyttöön.

Pitää tutkia, onko mahdollista saada blogiin kutsu. Teen sen ehkä tämän merkinnän kirjoittamisen jälkeen.

Siina Tiuraniemen blogin kepeästä tyylistä pidän. Hänen kepeytensä on näennäistä. Tiuraniemi ei pelännyt katsoa tarkasti ja tarkastella terävästi oikeastaan mitään, mikä on inhimillistä. Niinpä kestin sankarillisesti Jäämeren kammottavan alun.

Luotin siihen, että kirja palkitsee, vaikken lukenut loppuun Tiuraniemen esikoisromaania Kukkia Birgitalle. Esikoisromaanin päähenkilö oli nuori poika. Minua ei vain kiinnostanut nuorehko naiskirjailija, joka kirjoitti pojan näkökulmasta. Ei vain kiinnostanut. En tiedä, miksi.

Jäämeren ensi lehdillä oli variaatio Lorem ipsum -tekstistä. Alkuperäinen Lorem ipsum -teksti on peräisin Cicerolta ja se tarkoittaa: ”Eikä ole ketään, joka pitää tuskasta sen itsensä tähden, ja sitä näin ollen haluaisi”

"Neque porro quisquam est, qui dolorem ipsum, quia dolor sit, amet, consectetur, adipisci velit”

Lorem ipsumin tulisi olla hörönlöröä, jotta lukijan huomio kiinnittyisi graafiseen ulkoasuun. En tiedä, miksi Jäämeren Lorem ipsum-alkulause kuuluu Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit ja google kääntäjä kääntää sen Lorem ipsum -porkkanoiksi, tehostetuiksi seuruumenettelyiksi. Kaitpa se sitten on hauskaa. Ei ihan auennut minulle, joka en ole klassinen latinisti enkä jaksa nyt kysyä tuntemaltani klassiselta latinistilta, mikä tässä oli niin kuin vitsi.

Jäämeren esinäytös oli piinaavaa. Oli Taunoa ja Kaaleppia ja muka karmiva kuolema.: "Kahvinkeitin ropsuttaa... Tauno haukkaa leivät liukkaasti... Kaaleppi loikkaa hassusti sivuttain ja Tauno melkein muksahtaa hankeen..."

Sanavalinnat lienevät tarkoituksellinen koukku, johon nutturapäälukijat tarttuvat ja heittävät kirjan seinään. Mutta silti! Ihan niin kun hassusti loikkaa sivuttain. Ei kai.

Kirjan tematiikka, nuoren äidin alkava alkoholismi, ei mielestäni taivu huumoriin. Se on tragedia.

Kun Tiuraniemi pääsee Jäämeressä pakkohuumoristaan, kirja syvenee, mutta jokin jää silti klonksottamaan koko kirjan ajaksi eikä se ole romaanihenkilöitä seuraava Ei-Kai. Ei-Kai lienee jonkinlainen sivupersoona. Ehkä kirjailijan itsensä sivupersoona. Jossain blogimerkinnässään hän kertoo, että haluaa tekstissään ottaa pojan hahmon useimmiten.

Perheen tarina ei kuitenkaan ole ihan uskottava. Olen monta kuukautta miettinyt, mikä siinä on. En ymmärrä, miksen jaksa uskoa, että virassa oleva, aikuinen, opettajamies ottaisi kumppanikseen rälläävän anarkistitytön. Toisin päin kyllä voin uskoa tapahtuvan. Että virassa oleva, aikuinen nainen ottaa elätikseen anarkistipojan. Olenhan minä tehnyt niin kesällä 1990.

Raahasin Helsinkiin Provinssirockista Seinäjoelta kotipunkkariksi nimeämäni leppävirtalaisen itseäni nuoremman miehen ja olin ainakin rockfestareista seuraavan viikon rakastunut. Ehkä vielä sitäkin seuraavan viikon.

Sitten elättilintuni lähti. Hänellä oli tyttöystävä, Pauliina. Tästä kohtaa merkintääni voi huomata, että luen Viv Groskopin kirjaa Älä heittäydy junan alle - ja muita elämänoppeja venäläistä klassikoista.  Groskop kirjoittaa omasta onnettomasta rakkaudestaan odessalaiseen rockmuusikkoon Ivan Turgenevin Kuukausi maalla -näytelmän varjolla.

Teki mieleni itkeä ja nauraa Groskopia lukiessa. Joskus vielä kirjoitan novellin siitä, kuinka ennen Moskovaan-lähtöäni tapasin Helsingissä ulkkujen suosimassa Havanna-kapakassa pienen intiaaninnäköisen bolivialaisen ja kun olin Moskovan-syksynäni alakuloisimmillani - moskovalainen sade viisti tuulen mukana oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle sekä joskus myös alhaalta ylös ja koko ajan vain satoi - sateeseen tuli tauko vain, kun Salosen Marita, silloinen rakas ystävättäreni tuli minua Moskovaan katsomaan - ilmestyi Ulitsa Butlerovan asuntolan alakertaan pieni ja ihastuttava bolivialainen. Sama sieltä Havannasta ja ihan minun takiani oli siinä.

Minä olin varma siitä, että kohtalomme olivat sinetöidyt ja minusta tulee pienten kauniiden bolivialaisten lasten äiti. Eipä tullut, sillä bolivialaisintiaani oli venäläisen naisen kanssa naimisissa. Mitä siitä seurasi, kirjoitan joskus. Ehkä elämäni absurdeimpiin tapauksiin kuuluu bolivialaisen stalkkaus Inturistin monttubaarissa ja kun pikku bolivialaisintiaani näki, että häntä stalkataan epätoivoisesti baarin nurkkapöydästä, tämä osti huoran ja kävi pikapanolla baarin vessassa.

Toisiksi absurdein juttu oli, kun sydän verta vuotaen matkustin metrolla läpi Moskovan pienen bolivialaiseni asunnolle, koska häntä ei ollut jonkun kulkutaudin vuoksi instituutilla näkynyt. Siis omalla kirjapainoinstituutillaan, sain tietää hänen latinokaveriltaan, joka opiskeli samassa instituutissa kuin minä - Gubkinin kaasu- ja öljyinstituutilla. Oven minulle avasi bolivilaisen venäläisvaimo ja sitten kun olin jonkin aikaa haastellut niitä näitä kissanpäitä, halusi bolivialaiseni saattaa minut metrolle. Kävikin niin, että mukaan saattoreissulle lähti myös venäläinen vaimo ja sitten pariskunta sai päähänsä matkustaa kanssani yhtä matkaa Moskovan keskustaan ja käydä kanssani kaupoilla.

Se oli kyllä aivan pimeetä se. Olimme toisiimme kuin näkymättömällä köydellä yhdistetyt. Lopulta irrottauduin bolivialaisesta ja hänen vaimostaan. Matkustin metrolla kotiin ja itkin kuin vesiputous. Tällä hetkellä en voi ymmärtää, miksi.

....

Sateen taukoamisesta ja syksyisestä auringonpilkahduksesta Moskovassa on todiste. Diakuva, jonka olen ottanut Arbatin tienoilla. Jostain syystä sijoitan kuvaan myös Matti Valkosen. Kummallinen muisti. Kirjaa Arbatin lapset rakastin. Voisin lukea sen nyt venäjäksi, sillä olen sen alkukielellä joskus hankkinut. Arbatin lapset oli jotain aivan muuta kuin umpitylsät venäläiset klassikot, joita vihasin jo valmiiksi ja koetin selviytyä venäläisen kirjallisuuden kurssista tekemällä vaikka mitä kiemuroita, ettei olisi tarvinnut lukea yhtään klassikkoa.

Jossain kirjahyllyjemme mutkassa tässä talossa on Arbatin lapset venäjäksikin. Voin vaikka vanno, että on. En saanut Leonidia koskaan innostumaan trilogiasta. Ehkä se muistutti liikaa Leonidin omaa nuoruutta.

Ensimmäisen osan alkulehdellä lukee Rakkauteni Julman Valtikan kirjoittama teksti: "Yhteisten tenttiinlukuiltojen muistoksi jouluna -87." Toisen osan olen ostanut Rovaniemellä ja sen alkulehdelle olen tallentanut muiston: "Ihan itselle, päivänä, jona istuin Esko-Juhani Tennilän kanssa kirjaston sanomalehtisalissa nokakkain. To 1.7.1988."

Kolmas osa on ilmestynyt suomeksi samana vuonna. Alkusanoiksi Julma Valtikkani on kirjoittanut selkeän viestin: "Elämässä on kolme vaihetta: Yksi: Minä haluan! Kaksi: Minä sain! Kolme: Siitäs sait! .... vihdoin tapasin elämässäni ainoan miehen, jonka ainut hyvä ominaisuus oli suunnaton rohkeus. Pialle Tampereella Rongankadulla 16.10. a. d. 1988." Ja sitten perään signeeraus koko nimellä. Sukunimi mukana. Ei lämpimiä sanoja rakkaudesta.

Jotenkin meidän tarinamme muistuttaa brittiläisen venäjätuntija Viv Groskopin suhdetta odessalaiseen rocktähteen. Kun Vipulja kahlasi rakkautensa draamassa öiseen mereen, häntä vastaan uiskenteli Eskimo-jäätelön käärepaperi. Vipulja katsoi taakseen, Hänen Suuri Rakkautensa Valtikka horjui jo vastakkaisee suuntaan muiden nuorten luokse ostamaan venäläistä olutta kiparilta.

Mutta Jäämerestähän minä. Hyvä kirja se oli ja lapsen äidin alkavan alkoholismin kuvaus oli uskottavaa. Niin tulee terveemmän puolison tehdä. Lähettää addikti matkoihinsa. Palaa jos palaa. Raitistuu, jos raitistuu. Jos kestää addiktia parisuhteessa tai avioliitossa, tulee kummallisella tavalla mahdollistaneeksi toisen riippuvuutta.

Toki lasten vuoksi sellaista varmaan joskus tulee sietäneeksi, mutta viisasta olisi panna toiselle rajat. Jos Jäämeri ei olisi alullaan ärsyttänyt, en olisi kirjoittanut siitä näin pitkästi enkä ehkä kirjoittanut ollenkaan. Olisin vain tyytynyt toteamaan, että hyvä kirja oli eikä yhtään ärsyttävä.