Olive Kitteridge

la 8.8.2020

Oi, kuinka haluaisinkaan olla Olive Kitteridge! Hän on Elisabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge nimihenkilö ja samalla keskushenkilö, päähenkilöä romaanissa ei oikeastaan ole lainkaan. Pienen paikkakunnan matematiikan opettaja on kaiken taustalla ja ikään kuin kaikkia episodiromaanin henkilöitä tarkasteltaisiin Olive Kitteridgen terävällä katseella.

Koska jatkan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa huomaan seuraavani lukemastani kerrontaa, kerrontatekniikoita ja erilaisia tapahtuman tihentymiä ja harventumia, nopeutuksia, hidastuksia ja pysäytyksiä. Se, mistä seuraavaksi haluaisin kirjoittaa on hetki jolloin Matin ja minun maailmani pysähtyi. Minä jäädyin silloin. Jääkuoreni lävitse en päästänyt ketään. Se oli toisen yhteisen lapsemme menetys. Vain pari päivää minussa elänyt alkio. Olen menettänyt kolme lasta. Kolmas menetys oli sitten jo rutiinia. Saatoin vallan hyvin taittaa Salmettaren valmiiksi ja lähettää lehden kirjapainoon.

Hetkenä, jolloin jäädyin, tajusin, että emme saa yhteistä lasta.

Tähän minä aina menen. Tähän palaan enkä tunnu pääsevän eteenpäin. Ehkä minun on kirjoitettava siitä. Seitsemän kertaa seitsemänkymmentä seitsemän kertaa. Jäädyttyäni aloin tehdä Matille hirveitä asioita. Raatelin häntä. Ja vuosien myötä Matti myös oppi raatelemaan. Minä opetin hänelle pahuutta. Minä olin miehelleni raaka ja julma isoäiti, baba Jaga, tietäjä-noita, joka loppujen lopuksi kaikessa kammottavuudessaan on oikeudenmukainen. Mieheni oli viaton Vasilisa, joka puristi esiliinansa taskussa äidiltään samaa nukkea. Matissa on paljon naista, minussa voimakasta vanhaa naista, mies-naista. Minä pelastin hänet jättiläismäiseltä naispuoliselta ritari Siniparralta, joka valmistautui syömään Vasilisani elävältä luhi...stumisen partaalla olevassa luolassaan tai Pyhän Yksinkertaisen Neitsyen yksinkertaisessa asumuksessa, joka on täynnään risuja, oksia, kuivunutta sammalta, säilyetölkkejä, perunalaatikoita sekä pahvilaatikoita - ja tyhjiin imettyjen aviomiesten kuoria.

Clarissa Pinkola Estésin Naiset, jotka kulkevat susien kanssa - villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa tunkee nyt tähän. Haluan todella tunkeutua, penetroitua kohtaan, jossa biologia, kemia ja fysiikka kohtaavat henkisen. Eilen illalla olimme kylässä Rytheillä ja kävimme syviä keskusteluja. Sellaisia, joita toden totta olen kaivannut.

Mutta Olive Kitteridge. Kuten muutaman päivän takaisessa merkinnässäni kirjoitin, Oliven aviomies rakastuu apteekkinsa työntekijään, hieman yksinkertaisen oloiseen nuoreen naiseen, jolla on jonkinlainen koulutus apteekkialalle ja joka on taipuisa sekä kuulainen, jopa nöyrä. (Oi, miten tulikaan mieleeni jo tässä kohtaa romaania aviomieheni.)

Ensin Strout kuvaa muina naisina Oliven aviomiehen entistä työntekijää, rouva Grangeria. Rouva Granger ei halunnut miellyttää asiakkaita ja oli joskus jopa kovahko. Muuten rouva Granger hoiti työnsä hyvin. Sitten rouva Granger kuoli. Tuosta noin vain ja Strout tuo näyttämölle Denisen:

"- Hiirulainen, hänen vaimonsa sanoi, kun hän palkkasi uuden tytön. - Näyttää ihan hiireltä." (Elisabeth Strout Olive Kitteridge s. 11)

Kahdessa lauseessa Strout sanoo olennaisen. Aivan huikeaa. Stroutin kerronnassa on samaa kuin Lucia Berlinillä (1936‒2004). Nopeita käänteitä, iloa ja myötätuntoa, kuten Siivoojan käsikirjan esipuheissa sanotaan. Luin jostakin Kristiina Drewsin, Lucia Berliinin suomentajan, artikkelin Berlinistä ja tämän tavasta kietoa vaikkapa koko elämän kulku yhteen kiemuraiseen tekstikappaleseen.

Strout kirjoittaa Oliven niputtamaan avioliittonsa pikku persekärpäsen, Denisen, yhdellä silmäyksellä. Kun hän sanoo miehensä alaista hiirulaiseksi, hän tasan tarkkaan tietää ja lukijakin aavistaa, että Denisen viehätys on juuri siinä. Denise on Oliven täydellinen vastakohta. Nuori vähän kumaraharteinen, anteeksipyytävä eikä millään tavalla haasta Henryä ja sellainen on heikkojen miesten noh ... heikkous. Tai kuten Matti sanoi omasta keisi ykkösestään: "Laho kanto se reen kuataa."

Olive kestää aviomiehensä, Henryn, hullaantumisen Denise-surkimukseen rakastamalla kollegaansa Jim O´Casey´a. Kollegat eivät mene sänkyyn, mutta sivuavat mahdollisuutta aloittaa uusi elämä yhdessä. Henry kyllä panee merkille sen, että Olive murheen murtamana ryntää illallisen jälkeen sänkyyn ja nyyhkyttää tyynyynsä, kun saa tietää, että opettajakollega on ajanut pois tieltä ja kuollut sairaalassa.

Outoa kyllä Henryn suurin ongelma näyttäisi olevan pelko siitä, että väkivahva Olive jättää hänet. Ehkä Henry Denisensa avulla käsitteli pelkoaan, kuten Mattikin surkimuksensa ja hirvittävän hirvityksensä kanssa teki.

Olive ei pidä pienen paikkakuntansa väestä. Jossain vaiheessa hän kieltäytyy lähtemästä sunnuntaisin miehensä kanssa kirkkoon. Ei jaksa teeskennellä ja ryhtyy aika avoimesti ateistiksi. Kirkon penkkien välissä näytelläänkin vaivihkaisen siististi perhedraamoja. Kertomus vakiintuneesta avioparista Janesta ja Bobista alkaa nätisti. Pariskunta on jäätelöllä ja alkaa muistella hyväntahtoisesti nuoren avioliittonsa ensi riitoja.

"Heillä oli nykyään tosi mukavaa yhdessä. Aivan kuin avioliitto olisi ollut pitkä, monimutkainen ateria, ja nyt olisi vuorossa herkullinen jälkiruoka." (Elisabeth Strout Olive Kitteridge s. 178)

Tässä vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojeni soida. Jatkoin kuitenkin nautiskennellen, pahaa aavistamatta eteenpäin. Myöhemmin seestynyt pariskunta joutuu illan konsertissa, jossa on muun muassa surullista Eric Satie´a väkinäiseen keskusteluun toisen pariskunnan kanssa ja toisen pariskunnan vaimo päästää suustaan varomattomasti jotain sellaista, joka paljastaa Bobin olleen väärillä teillä neljä vuotta sitten. Pam! Kotona alkaa miehen kiemurtelu. Hän ei muistanut, ettei ollut "muistanut" kertoa tai varmasti oli kertonut, ei tästä voi olla varmaa, että oli tavannut Grangerin pariskunnan Miamin vai oliko se sittenkin Orlandon lentokontällä.

Kammottavaa, miten tutulta Janen sanat tuntuvat: "Kerro minulle totuus. ... Kerro minulle. Kerro, ole kiltti."

Bobin syrjähypyllä oli todettu rintasyöpä. Syrjähyppy oli vanha juttu eikä Bob ollut kuullut naisesta vuosiin. Siitä huolimatta rintasyöpäläinen sai miehen koukkuunsa ja jäämään yöksi luokseen. Minä tein aviomieheni ykköskeisistä anagrammin. Sain hänelle sukunimen Satiainen. Satiainenhan, kuten tunnettua, on: "Satiainen (Pthirus pubis) on ihmisen karvoissa, etenkin häpykarvoituksessa tavattava 1,5–2 millimetriä pitkä täi. Alue, jossa on satiaisia, kutiaa kovasti, ja ihossa voi näkyä sinisiä täpliä ja raapimajälkiä. Satiaiset siirtyvät ihmisestä toiseen ihokosketuksessa, seksuaalisessa kanssakäymisessä tai vaatteiden välityksellä. Satiaisia voi olla myös kulmakarvoissa tai jopa silmäripsissä. Satiaiset munivat ruumiin karvoihin ja imevät verta. Satiaista esiintyy Suomessa melko yleisesti ja Lapinlahdella se on rakennusalan yrittäjien tavallinen vitsaus."

Lopulta Jane ja Bob istuvat illalla myöhään sohvalla. Bob pyytää Janea kanssaan nukkumaan, mutta Jane haluaa istua olohuoneessa ja miettiä asioita. Hän sanoo, että aviomies voi mennä edeltä nukkumaan, mutta mies ei mene. Hän päättää istua vaimonsa vieressä, vaikka nukahtaakin istualtaan. Ihan kuin Matti meidän huonoinakin vuosinamme. Hän ei jättänyt minua yksin yhdeksikään yöksi. Bob hätkähti unessaan. Hän kertoi nähneensä unta, että konserttisalin katto romahti. Jane täyttyi myötätunnosta, rakkaudesta ja hellyydestä, sillä mies näytti hämärässä valossa puoliksi kynityltä linnulta.

"Jane nojasi häneen. ´Minä olen tässä`, hän sanoi ja kosketti kämmenellään miehensä poskea. Sillä mitäpä muuta heillä oli nyt paitsi toisensa ja minkäpä sille voi, jos ei olisi enää sitäkään." ((Elisabeth Strout Olive Kitteridge s. 196).

Aika tekee tehtävänsä. Elisabeth Strout kirjoittaa lämpimästi, viisaasti ja elämää ymmärtävästi. Romaanin alun Henry, Denise ja Olive -episodia lukiessani haukoin henkeäni ja mietin, uskallanko lukea kirjaa eteenpäin. Minulle tuli voimakkaat takaumat Alice Munron julmiin kertomuksiin. Luin Alice Munroa kilokaupalla ja ostin hänen kaikki teoksensa, jotka kiinni sain. Lopulta tulin siihen tulokseen kesken kirjan, että tätä lajia julmuutta ja pahansuopuutta riittää, kiitos, ja lakkasin lukemasta.

Olivelle käy romaanin lopussa hyvin. Oikeastaan kenellekään romaanin henkilöistä ei käy huonosti. Jos jollekulle tulee loppu, se on luonnollinen. Aloin jo harkita, miten muuttuisin voimakkaaksi ja teräväksi Olive Kitteridgeksi. Olive harrasti tulppaanien kasvatusta. Harkitsin, että syksyllä istutan pihaan joitain perennnoja. Monivuotiset tulppaanit voisivat olla helpohko alku. Kaskikuusen kansalaisopistossa olisi perennakurssi. En tiedä, ehkä kansalaisopiston perennakurssi olisi vähän liikaa. Tai no, miten niin - ostatinhan Matilla itselleni äitienpäiväkukiksi pelargonioita, sillä Matin äitikin kuulema kasvatti pelakuita.