Sanat että hoitaisimme

ma 3.8.2020

Ilmoittauduin Jyväskylän avoimeen yliopistoon kirjoittamisen aineopintoihin. Jossain vilahti kurssi terapeuttisesta kirjoittamisesta. Sillä tiellä meinaan jatkaa. Kun käyn Iisalmessa Suomalaisesta kirjakaupasta hakemassa Janne Rosenvallin ja Anders Vacklinin Käsikirjoittamisen taidon sekä Clarissa Pinkola Estésin Naiset, jotka kulkevat susien kanssa - villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa, tilaan Juhani Ihanuksen Sanat että hoitaisimme ja alan jo etukäteen opiskella siitä.

Paljon terapeuttisen kirjoittamisen aineistoja on englanniksi ja ei tässä vissiin auta muu kuin totutella lukemaan taas vieraalla kielellä. Venäjäksi joskus jaksoin lukea pitkiäkin aineistoja, mutta englanniksi en koskaan mitään. Pakko on hyvä ruoska ja johan minä olisin halunnut kokeilla englantia, kun paloin halusta tehdä uudelleen kirjallisuuden perusopintojen Kulttuuriperintö ja blaa blaa blaa -kurssin.

Meillä kurssin suoritusvaatimuksissa oli kirja The Invention of Art. En avannut koko kirjaa enkä edes koettanut lainata sitä mistään. Harmittaa vietävästi, sillä koko kurssi oli yhtä sökellystä - kooste omituisia, sinänsä mielenkiintoisia nettialustuksia. Joukossa muun muassa Tiina Piilolan alustus Kalevalan ja Elias Lönnrotin yöpuolesta, mutta kummasti alustukset liittyivät aika löyhästi toisiinsa. Tai oikeastaan eivät mitenkään.

Niinpä kurssityötekeleestäni tuli ihan paskaa. Olisin halunnut tehdä sen paremmin ja olisin halunnut kuunnella alustukset uudelleen ja lukea myös The Invention of Artin. Nyt se on minulla hyllyssä, kuten Jari Ehrnrothin (niin juuri Se Hyypiö - Ylen kolumnisti!) Intiaaninunta. Muunnelmia Danten kiertotiellä.

Kappasta vain. Tämmöinenkin Jari Ehrnrothilla on: Vierashuone. Jäähyväiset psykoanalyysille. Jossain maailman vaiheessa haluan lukea hänen jäähyväisensä psykoanalyysille. Mutta sitä ennen! Sanat että hoitaisimme.

Löysin Clarissa Pinkola Estésin kirjan Pirkko Olanterän Ihminen välissä ei kun tavattavissa -terapeuttikoulutuksen lopputyöstä. Pirkko os. Olanterä (Lyytinen-Koistinen-Laitinen, pakko kirjoittaa nämä tähän... minä olisin Pia nyk. Valkonen (os. Sorjonen, sitten Launonen-käytännössä Ljuhanovkin) oli tehnyt terapeuttikoulutuksensa lopputyön Tommy Hellstenin ajattelusta. Tarkemmin hän oli tarkastellut Hellstenin ajattelua systemaattis-subjektiivisesti:

https://ihminentavattavissa.fi/sites/default/files/documents/olantera_pirkko.pdf

Olanterän havainnot ovat niin tarkkoja ja teräviä, että huhhuh, en voi muuta kuin ottaa lakin päästäni nöyrästi ja tehdä kunniaa.

Omaan työnohjauksen lopputyöhöni sisällytin Tommy Hellstenin ja myös vallitsevan psykokulttuurin kritiikkiä. Hellsteniä arvostan kyllä kovin, jos Matti saisi lottovoiton, toivoisin häneltä Hellstenin Ihminen tavattavissa -koulutuksen sponsorointia. Lisäisin koulutukseen omanlaiseni yhteiskunnallisen emansipatorian elementin.

Olen lukenut melkein koko Hellstenin tuotannon ja minua erityisesti pimpeloittaa (kiitos, Alpo Ollila, ollos iäti muistettu, tästä verbistä ja paljon muusta väristä ja viisaudesta nuoreen, tyhmään ja itsekeskeiseen elämääni 1990-luvulla) se, että tyyppi ihan urakalla sopeuttaa meitä kapitalismiin eikä tunnista uusliberalismia ihmisten eksistenssiahdistuksen takana.

Pirkko Olanterä on omilla älyllis-analyyttisillä teologin silmillään nähnyt Hellstenin kirjoitusten taustalla Hellstenin metodistisaarnaajapoljennon. Olanterän jumal´käsitys muistuttaa omaani, mutta hänelle pappina ajatusparadigmojensa muutos tuntuu varmaan kipeämmältä.

Minä koen irtautumisen koulukristillisyydestä vapauttavana. Sen vuoksi voin lukea innolla vaikka Jehovan todistajien Herätkää-lehdestä viittä kysymystä kärsimyksestä. Herätkää-lehti oli kirjannut eri uskontokuntien käsityksiä kärsimyksestä. Yhteenvetohan on ihan huikea.

En kertakaikkisesti voi ymmärtää sitä, miten tällainen voi loukata jotakuta. Jos loukkaa, se on sitten shit happens ja eteenpäin elon sekä taistelujen tiellä. Toivottavasti sisaret vielä joskus tulevat meille tutkiskeluun. Vielä ei ole sen aika, sillä eilen heitin koiranharjoja pitkin keittiötä ja koska en ensimmäisillä summittaisilla heittokerroilla osunut ikkunaan enkä Mattiin, paiskasin yhden harjan tähdätysti keskelle isoa lasia. Sisäruutu särkyi ja nyt siinä on Pekka Halosen maalaus, jossa isojalkainen perunanenärenki teroittaa viitaketta.

Kuva on jotain ihmeellistä läpikuultavaa voipaperia ja se on pöllitty Kuopion kulttuurihistoriallisen museon roskista syksynä, jolloin meidän pojat purkivat savutupaa ja siirsivät sen museon pihalle odottamaan kokoamistarjousta.

Koetin liittää Pirkko Olanterän lopputyötä omaan työnohjauksen lopputyöhön ja ehkä olisin sen saanutkin kohtaan, jossa arvostelin Tommy Hellsteniä, mutta lopputyöstä tuli tällaisenaankin noin viisi sivua liian pitkä.

En millään hennonnut lyhentää sitä kolmeenkymmeneen sivuun. Lyhentelin työtä jo kymmeniä sivuja muutenkin.

Oikeastaan tämän olisin voinut Clarissa Pinkola Estésiltä sisällyttää jonnekin omaan lopptyöhöni ja samaan sisällyttää Hellstenin kritiikin: "Yhdessä ihmisolennossa on monia muita olentoja, joilla kaikilla on omat arvonsa, motiivinsa ja toimintatapansa. Jotkut psykologiset lähestymistavat ehdottavat, että pyydystämme olennot, laskemme ja nimeämme ne ja suitsimme niitä, kunnes ne laahustavat tahtomme mukaan kuin kukistetut orjat!" (Clarissa Pinkola Estésin Naiset, jotka kulkevat susien kanssa - villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa s. 48)

Tulkitsin, että Pirkko Olanterä tarkoitti juuri tätä, kun kirjoitti, että Hellstenille ei tunnu mikään riittävän. Tulee vain tunnustaa ja tunnustaa ja tunnustaa loputtomiin. Milloin saa alkaa elää, ajattelen lähestulkkoon aina, kun luen Hellstenin kirjoja. Sitä vain tunnustetaan ja tunnustetaan ja ollaan niin kuin körtit. Kieritään elämänkielteisyydessä ja synnintuskissa. Vittu joo. Eläkää, sanon minä, ja antakaa, Jumalaut´ toistenkin elää!

Näin kirjoittaa Pirkko Olanterä: "Emotionaalisena vaikutelmana Hellstenin ego-käsitteen kuvauksista ja käytöstä jää minuun jotenkin väkivaltainen olo. Egoa ikään kuin ahdistetaan niin kauan, kunnes se tunnustaa olevansa syyllistynyt omavoimaisuuteen ja onkin oikeastaan heikko. Mikään ei kuitenkaan tunnu riittävän, eikä mikään sanottu tai tunnustettu saa osakseen luottamusta tai armahdusta. Ego on Hellstenin kuvauksissa jotenkin aina ja ikuisesti epäiltyjen listalla, vahdittavana. Egoa ymmärtääkseni lähden mieluimmin Estesin linjoille: ego ja ”villinainen” (= naisen psyyken syvät, luovat kerrokset), ovat kaksoissiskot, eivät viholliset keskenään. Kumpaakin tarvitaan kokonaiseen ihmisyyteen." (Pirkko Olanterä Tommy Hellstenin ajattelun systemaattis-subjektiivista analyysia ja peilausta omaan ajatteluuni ja Ihminen Tavattavissa -mentorina työskentelyyni s. 33)

Tässä tulee tämä oman maailmankuvan laajennuskin Olanterällä: "Mielestäni meillä ei ole ihmiskuntana ja ekosysteeminä enää varaa pitää yllä ja rakentaa minkäänlaisia ”vain me olemme oikeassa ja omistamme”-rajoja. Ei kansallisia, uskonnollisia, taloudellisia, tieteellisiä tai minkään sorttisia. Paitsi niitä, jotka suojaavat elämää. Joka puolella maailmaa, kaikenlaisissa kulttuureissa ja uskon-noissa ja kaikissa sukupuolissa liikehtii ja pulppuilee pintaan oivallus, jonka kuulen myös Hellstenillä: me olemme sisimmässämme yhtä, meidän syvimmät ulottuvuutemme ovat samaa elämänvirtaa, annoimmepa me sille mitä nimiä tahansa.Minä olen juuri alkanut opetella avaamaan ovea, jossa lukee ”myös”, kun puhutaan uskon kokemuksista ja maailmankatsomuksista. Haluan liittyä niihin, jotka eivät tiedä ja joita siksi kiinnostaa mitä muut ovat etsi-mässä ja löytäneet." (s. 40)

Toki lainasin Hellsteniä arvostavassa hengessä. Esimerkiksi kohdassa, jossa kuulin hääkellojen soinnin Matti Valkosen synnynnäisen petturin silmiin katsoessani, olisi pitänyt uskoa Hellsteniä ja kuunnella tarkkaan. Kellot olivat hälytyskellot, melkein kuolinkellot.

Edessäni oli lähestulkoon aivokuolema omakotitalossa. Sitähän pelkäsin, kun tulin Moskovasta. Olisihan minulla ollut helppo jäädä tähän taloon aivokuolleeseen tilaan, kun aviomieheni oli ties missä ynnyttelemässä Reppanansa kanssa. En jäänyt. Opiskelin ja opiskelen edelleen sekä otan selvää maailmasta. Pyristelen irti lahkoista ja lahkolaisista, joiden ainoa tehtävä näyttää olevan ihmisten pitäminen lokeroissa ja aisoissa. Olen niiden ihmisten kanssa tekemisissä, joiden kanssa haluan olla tekemisissä.

Oi, Elisabeth Strout ja Olive Kitteridge.

Siinä mahtavan ja voimakkaan Olive Kitteridgen vähän nössö apteekkariaviomies rakastui alaiseensa, surkeaan ja avuttomaan Daisyyn, josta tuli traagisella tavalla leski. Olive näki terävästi heti kättelyssä, mistä oli kyse. Olive itse oli tuskaisesti rakastunut kollegaansa, joka sitten ajoi tieltä ulos ja kuoli.

Oliven Henry halusi auttaa Daisy-rukkaa niin, että kivespusseja kolotti.

Palautan pian lopputyöarsenaalini kirjastoon. Kirjan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa - villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa tilasin itselleni. Siitä olen ehtinyt lukea kertomukset luunaisesta ja ritari Siniparrasta.

Olen kohdannut sekä sisäisen sinipartani että ulkoisia pari. Sekä Matilla että minulla on kellareissamme entisiä kumppaneita ja heidän luurankojaan sekä mädäntyviä ruumiinosiaan. Olemme nyt tutustuneet toistemme kellareihin ja kauhistuneina näkemästämme olemme päättäneet jatkaa yhdessä.

Kohta lähdemme nostamaan yhdellä työmaalla konehallin palkkia kattoon. Matti soitti palkinhakumatkalta ja sanoi, että meidän yhdessä olomme on ollut muun muassa "mannapuuroa ja mansikoita, aamupuuroja sekä viikonlopun yhteisiä aterioita."

Minä tein salaatin ja Matti keitti perunat, sillä hän ei polta niitä kiinni kattilan pohjaan. Lisäksi Matti opetti Marian ja Annan syömään höyrytettyä parsaa. Ja usein meillä ennen oli neljän euron lihapaisti, silloin kun söimme lihaa enemmän. Se oli porsaan etuselkää. Nyt pääosin viikonloppuisin syömme lohta. Annakin syö sitä.