Kirjan pärstäkerroin

ti 29.9.2020

Tänä aamuna opin taas yhden asian. Sähköpostipalvelin ilmoitti, että on aika vähentää sähköposteja. Huokaisin, sillä järjestelmä on mielestäni kökköjen kökkö. Poistelin viestejä näyttö kerrallaan mustaamalla. Sitten juolahti mieleen, että täytyyhän tässä jokin muukin keino olla.

Löysin täpän "Valitse kaikki" ja sitten se oli menoa. Humaus ja sain vaivoin täyttämäni roskiksen tyhjäksi kerralla. Nyt pitää hillitä itseään. Tekisi niin mieleni tyhjentää kaikki sähköpostilootat. Sinne menisi monia työhön liittyviä keskusteluja kyllä.

Edellinen palveluntarjoaja, joka tosin oli mulkeroinen ja perusteli kaikkia nettinoukinta-alustoja ja niillä nyhti pienyrittäjiltä rahaa, huolehti siitä, että sähköposti tyhjentää itse itsensä vanhasta päästä. Sinne jonnekin sähköpostit hävisivät enkä niitä tarvinnut. Yksityislountoisen kirjepostituksen printtaan.

En ehtinyt viikonloppuna edes imuroida. Minulla on ollut tavoitteena, että edes kerran viikossa siivoaisin keittiön. Imuroisin ja moppaisin lattian. Ehkä jopa pyyhkisin pintoja.

Jälleen kerran muutin kirjat toiseen paikkaan. Muutama vuosi sitten raahasin ne yläkertaan. Kumpikaan meistä ei muista, missä kirjat alakerrassa olivat. Ehkä päähyllyssä. Päähylly on kirjojen hautausmaa. Nyt perustin Matin isän tekemästä huikean kauniin vaalean turkoosista lastenkirjahyllystä naiskirjailijoiden osaston.

Kasasin sinne kaikki omistamani Anja Kauras-Snellmanit. Pitää katsoa, mitä minulta niistä vielä puuttuu. Ainakin Rakkauden maanosat ja Kreikka-kirja. Rakkauden maanosissa oli kuin ohimennen keskenmenosta.

Vaatimattomalle Anna-Leena Härköskokoelmalleni olin vähällä antaa kenkää. Hannu Salaman Ottopoika saa mennä, sen päätin ja päätöksestä pidän kiinni. Romaani on vastenmielinen ja olen sen jo kerran kantanut ulos talostani, mutta piruuksissaan Pentti Stranius lahjoitti Ottopojan minulle, kun siivosi omia kokoelmiaan.

Ottopojassa on kirjailijan kosto sen hetkiselle puolisolleen Päivi Paunulle, joka ei ole sama Päivi Paunu kuin iskelmälaulaja. Tämän Ärräpäät tiesivät, kun kerroin oksentaneeni 1980-luvulla, kun luin Ottopojasta kohtaa, jossa romaanin minäkertojaa iskee tämän uuden puolison juuri seksuaalisen herätyksen kohdannut tytär.

Tämä on jumalauta vanhenevan miehen toiveunta, saatanan vanhenevat miehet, ällöt lähmätassut, huusin ääneen.

Ottopoika oli Rakkauteni Julman Valtikan kirjakokoelmissa ja koska kaikki vasemmistolaiseksi itsensä lukeneet älykköpojat lakosivat humalaisen Salaman jalkojen juureen silkasta kunnioituksesta, ajattelin, että pitää nyt tämä lukea. Ottopojan idea oli kertomus miehestä, joka alkaa kirjoittaa Stalinin elämäkertaa. Kait se niin oli, en muista, sillä romaani jäi juuri kohtaan, josta kerroin.

Minusta se oli kammottava. Myöhemmin olen koettanut lukea Salaman jotain myöhempää 2010-luvun teosta, mutten tajunnut siitä hölökäsen pöläystä, vaikka Salamaa palvoivat nyt kaikki, jotka järjestelivät Tampereelle työväenkirjallisuuden päiviä. Joo, ensimmäisillä päivillä oli kuusankoskelaislähtöinen proletaarikirjailija, joka esikoisromaanissaan kadehtii Riikka Pulkkista, juo itkukännin ja sammuu suihkuun. Mikähän kirja olikaan nimeltään? Runopoika kaljapöhnässä tai jotain ehkä.

Paperilla seisovan perkeleen meinasin säästää. Ehkä sen joskus luen. Ehkä sitten kun Salama on juuri kuollut ja hänestä puhuvat kaikki.

Kirjojen järjestämistä suunnitellessani päätin, että sanon irti sisäisen sopimukseni Härkösen tuotannon säilyttämisestä. Härkösten lukemisesta olin sanoutunut irti saatuani vihdoin luettua Valomerkin. Valomerkki vilkutteli minulle kalliilla hinnalla K-Citymarketin kirjaosastolta. Jos kirjaa myydään marketissa, se ei yleensä ole kovin kummonen. Mokomat myyntimenestykset, joille harvoin kannattaa uhrata aikaa.

Lopulta Valomerkki putosi alekoriin. Romaanissa kirjailija korostaakseen masentuneen ihmisen epäempaattisuutta kertoo, kuinka päähenkilö katsoo vammaista lasta ja tämän äitiä kadulla ja miettii, miten äiti voi rakastaa lasta, jonka pää on kuin tyhjentynyt jalkapallo.

Kun olin lukenut lauseen, ajattelin, että se siitä. Tätä lajia en enempää kestä. Kun kokosin härkösiäni naiskirjailjoiden hyllyyn, mietin, että kokoomusakkahan tämä Härkönen olikin ja ladoin härköseni välivarastoon tuvan oranssille pöydälle. Meillä on nyt äidin ja isän huonekalu tuvan pöytänä. Jalat ovat paksua puuta ja varmaan peräisin alkuperäisestä äidin ja isän ruokapöydästä. Pöydän kansi on 1970-luvun retroa. Pöytä tekee minut hyväntuuliseksi ja Matin pahoinvoivaksi.

Härköspino pöydällä kasvoi. Kierrätykseen vain. En sentään ollut niin vihainen, että olisin kantanut kirjat saman tien roskiin. Joillekin kirjoille olin niin vihainen.

Hyisiin ajatuksiini uponneena otin käteeni Härkösen Juhannusvieraan. Etulehdelle olin lyijykynällä raapustanut s. 155 äänestin vas.liittoa. En muistanut, että sellaista kirjaa ikätoverillani edes oli. Nyt tsekkasin omasta blogistani. Olin lukenut Juhannusvieraan keväällä 2019 kirjoittamisopintojeni sivussa ja olin ottamassa romaania mukaan tietokirjoittamisen esseeseeni.

En muista, mitä tapahtui, mutten kait sitten ottanutkaan sitä mukaan. Tai pitää katsoa. Jostain syystä en muista, otinko vai enkö. Anna-Leena Härkönen sai armon Juhannusvieraan ja sen sivun 155-156 keskustelun tähden. Vien kierrätykseen Valomerkin ja hänen pikkuruiset pikku ilkeilevät lyhytkirjoituksensa Takana puhumisen taito ja Laskeva neitsyt ja mitä niitä onkaan.

En tarvitse Härkösen lyhyitä kirjoituksia. Ne kuvastavat vuonna 1965 syntyneiden ajatusmaailmaa. Omaanikin. Pitää olla ilkeä ja pisteliäs, jotta olisi uskottava. Alkaa vähitellen riittää semmoinen.

Juhannusvieraan luvussa 11 päähenkilö Tuija nappaa diapamin ja kaikki muuttuu pumpuliksi. Lapsuuden ihastus, maalaismainen käytännön mies, Ville ei ymmärrä: "Mitä nuo on? Meinaatko napittaa ittes?" Seuraan liittyy Villen sisko Suoma ja puhe menee äänestämiseen. Suoma muistaa, että Tuija äänesti kepua ensimmäisissä vaaleissaan, kun oli täyttänyt 18 vuotta.

Minäpä äänestin Kokoomusta, sillä en tuntenut ketään muuta ehdokasta Puumalasta. Äiti ja isä olivat vieneet henkikirjani Puumalaan ja siellä piti äänestämäni. Monta kertaa myöhemmin elämässä on pitänyt äänestää paikkakunnalla, johon olen muuttanut vast´ikään tai on ollut aivan mahdoton tilanne noin muuten, kuten Moskovassa asuessanin kevään 1991 eduskuntavaalien aikaan.

Ryntäsin ilman passiani, pelkällä kopiolla Suomen suurlähetystöön viimeisenä ulkomailla asuvien äänestyspäivänä juuri ennen äänestyspaikan sulkeutumista, tsekkasin, ketä oli Etelä-Savossa vihreitä ehdokkaita ja äänestin ensimmäistä listalla vastaan tulevaa naista.

Tämä on muistikuvani ja se on selkeä. Nyt ei tarvitsisi kuin jostain tarkistaa selkeän muistikuvani oikeellisuus. Oliko niissä vaaleissa vihreillä edes Etelä-Savossa ketään ehdolla? SKDL:oa en olisi suin surminkaan suostunut äänestämään. Ekoissa kunnallisvaaleissani Kuopiossa äänestin vihreää Irja Ruonalaa, josta melko pian sen jälkeen tulikin demari ja rouva Antti Sokka. Sitten pian eronnut rouva, mutta Sokka jäi nimeksi ja demariuskin jäi.

Olin raivoissani, sillä demarius 1990-luvulla Paavo Lipposen aikaan oli minulle sama kuin aivokuolema. Anteeksi nyt kaikki oikeat vasemmistodemarit, mutta näin oli. Rouva Antti Sokka saattoi olla vasemmistodemari, olihan miehensä ainakin entinen Kansan Äänen toimittaja ja silloin Valppaan, demarilehden, päätoimittaja. Antti Sokka muuten opetti minut taittamaan ja siitä olen ylen iloinen, vaikka itse väistelinkin vastuuta Valppaan taitosta. Piti aina päästä Venäjälle, kun kutsu käy. Ja kävihän se. Siitä pitivät munasarjani huolta.

Jos eivät olisi pitäneet, ei olisi minulla nyt elämäni sisältöjä, jotka koettavat kaikin keinoin pyristellä minusta irti.

Lensin Kodin Kuvalehden toimittajarupeamallani kesällä 1990 haastattelemaan lääkärin rouva Irja Ruonalaa Kuopioon. Hän asui Itkonniemellä tummanvihreässä pitkänomaisessa omakotitalossa ja kasvatti yläkerrassa pörröisiä lättänaamaisia rotukissoja. Ruonala oli ehdolla vihreiden puoluesihteeriksi, mutta ei hänestä sellainen sitten tullutkaan. Juttu jäi hyllylle, sillä nostetta lääkärin rouvalla ei ollut. Jännä, miten Sanoma Aikakauslehdillä oli varaa lennättää toimittajaa ympäri Suomeen ja sitten jostain triviaalista syystä juttua ei tullut ulos ollenkaan.

Näin tapahtui esimerkiksi sen jälkeen, kun olin haastatellut Joensuun yliopiston huumoritutkijaa Seppo Knuuttilaa. Mustan huumorin hengessä Knuuttila siteerasi sosiaalipolitiikan tutkija Jorma Sipilää, jonka mielestä Suomen sosiaalipolitiikka oli menossa siihen suuntaan, että oli sama kuin köyhät olisivat syöneet toisensa.

En tunnistanut tästä viittausta kirjallisuuteen. Itse haastattelu ei loppujen lopuksi ollut edes mustalla tavalla hauska, koska minä olin sivistymätön typerys ja teeskentelin haastattelutilanteessa jotain ymmärtäväni. Ei ihme, että juttu ei ilmestynyt. Se tärähti hyllylle.

Huh, en pidä nuoresta itsestäni yhtään.

Joka tapauksessa Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraan Tuija kertoo, että äänestää Vasemmistoliittoa. Lapsuuden ajan ystävät Ville ja Suoma järkyttyvät suuresti. Järkytys repi jopa Suoman ilmeen palasiksi. Tuija perustelee: "Mä haluan hyvät terveyspalvelut kaikille ihmisille. Esimerkiksi." (Anna-Leena Härkönen Juhannusvieras s. 155)