Minäkin lahjoitan vielä puhetta, kunhan tässä ....

ma 28.9.2020

Maria nukkuu ja istun keittiön pöydän ääressä. Katson uudesta kirkkaasta lasista ulos. Matti lahjoitti lauantaina tekoälylle 45 minuuttia puhetta. Hän käytti puhelahjoituksessaan ikkunasta sanaa lasi. Juuri lasi oli sana, joka viilsi haavan ekaluokkalaiseen Mattiin. Vaikka hän meni Varpaisjärven peräkylän kansakouluun Itäkosken kylässä, koulurakennuksessa ei ollut edes sähköjä silloin vielä, opettaja puhui vierasta kieltä, kirjakieltä, ei kenenkään kieltä.

Totta kait minä olen ollut suuri julmuri tässä aviossa, kun olen pilkannut mieheni puolikielisyyttä, joka on loppujen lopuksi vieraskielisyyttä. Savo olisi oma kielensä jollain muulla kielialueella. Kuten ukraina on verrattuna venäjään.

Erityisesti joudun raivon valtaan, kun Matti haluaa puhelimessa olla jotenkin samalla tasolla kuin savolainen puhekumppaninsa. Hän käyttää d-kieltä. Dedettelee ylimääräisesti. Minusta se on teennäistä. Ikään kuin Matti haluaisi olla vieläkin savolaisempi ja kansanomaisempi kuin onkaan.

Onhan hän jollain lailla edelleen kansamies, mutta ikään kuin varoisi sitä, että on jo ennen minua harpannut toiseen kontekstiin. En puhu luokkanoususta, mutta jostain sosiaalisesta ryhmittelystä kylläkin. Toisessa kontekstissa ei kerrota rasistisia vitsejä eikä puhuta vaimosta löllykkänä eikä viedä lehmää kamariin, kuten Aapeli-elokuvassa, jota inhoan atavistisesti. Niin Siunattu hulluus. Siinähän pallon muotoinen aviomies ilkeilee akalleen.

Niin. Minusta aviomieheni entinen konteksti on perustunut ilkeilyyn. Ihmiset ovat olleet toisilleen moukkamaisen epäystävällisiä ja esimerkiksi keskusteluissa päämääränä oli lausua Lopullinen Totuus. Sen jälkeen ei minulla ainakaan ollut enää juurikaan sanottavaa.

Kun on Matti puhelimessa dedetellyt, alan puhua hänelle itse tavalla, jonka tiedän ärsyttävän. Olen oppinut puhumaan Etelä-Hämeessä, jossa sanotaan mä ja sä. Ja sen verran olen asunut Helsingissä, että taidan sikäläisen ylimielisen nenänasaalin. Nämä yhdistettynä säksätykseen, joka parhaimmillaan olisi imatralaista helinää, mutta aggressiivisena kuulostan tosiaan epäystävälliseltä ja hyökkäävältä, syntyy Matin puheanalyysin mukaan kymenlaaksoa.

Se ei ole huono analyysi ollenkaan, sillä itä- ja länsimurteiden raja kulkee juuri kymeenlaaksossa. Iitin, Jaalan, Valkealan, Anjalan, Elimäen, Sippolan, Vehkalahden, Kymin, Haapasaaren ja Pyhtään murteet ovat länsimurteita.

Minä olen omintakeisesti yhdistellyt imatralaisen puheennuotin etelähämäläiseen kymenlaaksolaisittain. Kymenlaakson murteet ovat sekamurteita. Kymeenlaaksosta on peräisin iskä ja meittiä sekä teittiä ja mettässä.

"En oo ollut mettässä nyt, kun Maria on ollut täällä."

Pakotin Matin puhelahjoitukseen sen jälkeen, kun joku kirjailijatar, jota en tunnistanut, pitää ottaa selville, kuka se oli, kertoi kauneimmaksi murreilmaisuksi sanat: "männä pihhaan." Oletko pihassa? tuli minulle tutuksi vasta aviossa Matti Valkosen kanssa. Jos kumppani on tahollaan naimisissa, tulee pitää huolta siitä, että ei soita silloin, kun tämä on pihassa. Tai vittuvittu potuilla. Vittuvittu, että aloin inhota Matin imeläpussi-ilmaisua. Menee pihaan potuille.

Pottuemäntä. En vittuvittuvittu halua olla mikään pottuemäntä. Ennemmin olen akka. Akaksi Matti minua puhelahjoituksessaan sanoikin. Akkahan minä olen. Akalla on valtaa ja sen vuoksi akkaa yritetään saada devaluoitua. Akka on rumasti sanottu niin kuin ryssän huorakin, mutta mieluummin olen ryssän huora ja kamala vallanhimoinen akka kuin pottuemäntä. Yök. Emäntä tulee vissiin sanasta emätin.

Vitussa on enemmän voimaa kuin ällössä emättimessä. Vitulla saa karhunkin karkuun.

...

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen piti sanaa myö kauneimpana.

Minä sanoisin eteläsavolaiskarjalaisena, että pidän yli kaiken sanasta sie - ja etenkin tässä, sillä se kuvaa juuri meiläisiä. Myö ollaan tälläsii:

"Kuka sie oot? Mistä sie tuut? Minne sie määt? Mitä on siun kassissais?"

En ymmärrä, miksi ei saa olla utelias. Katja Kallion Syntikirjassa olen tullut kohtaan, jossa kaikkitietävä kertoja kertoo ihanan Tuulikin pettäneen Henriä, kun Sofia-tytär oli pieni. Henri oli jostain syystä lähtenyt Tuulikin luota, sillä vaimo oli liian välitön. Savostahan Tuulikki oli. Hänen kotitalonsa oli syvällä maaseudulla, joltain tiilikirkolta neljä kilometriä. Kirkonkylällä oli homopariskunnan pitämä kukkakauppa.

Kuvittelisinko paikkakunnaksi Haukivuoren vai Rantasalmen? Niissä on tiilikirkko. Tuulikin tytär Sofia on käymässä äitinsä kotipaikalla ja toivon, että tietoa kirkonkylästä tulee lisää. Tuulikin synnyintilalle on jäänyt Veikko-veli, joka on jo raihnainen reumaa sairastava mies. Hänen vaimonsa on Hilma, jonka kanssa Sofia on läheinen. Sofian serkku Tommi asuu tilalla ja on juuri saanut sairauseläkkeen. Tommi uhkailee äitiään. Tekstistä ei oikein saa selvää, mikä on diagnoosi.

Ehkä skitsofrenia. Vaikea tietää.

Veikolla ja Hilmalla on kirkonkylällä osake. He muuttavat sinne sitten, kun Hilma ei enää jaksa hoidettaviaan.

Katja Kallio kuvaa hyvin pettäjää: "Aloitettuaan suhteen Arnon kanssa mekanismi tuntui olevan hänen elämäntapansa. (lisäys: olla kahdessa todellisuudessa yhtä aikaa, olla näkemättä tai kuulematta sanaakaan todellisesta maailmasta) Hän puhui muiden kanssa hymyili, liikkui ja näytti aivan normaalilta. Ja koko ajan hän itse oli aivan muualla, omassa salaisessa sellissään, lukittuna ja eristyksissä omissa ajatuksissaan." (Katja Kallio Syntikirja s. 173)

"Toinen asia oli valehtelu. Jos Henri kysyi, oliko hänellä nälkä, Tuulikki saattoi sanoa että oli, vaikka hän olisi juuri syönyt voilevän. Hän valehtel ikään kuin varmuuden vuoksi, ennen kuin ehti ajatella, piilikö rehellisyydessä jokin vaara vai ei." (Katja Kallio Syntikirja s. 174)

Minun aviomieheni taktiikka oli olla sanomatta mitään. Hän ei kokenut valehtelevansa eikä edes omien sanojensa mukaan kokenut pettävänsä. Hän oli dissosioinut koko asian jonnekin. Sekoitin dissosiaation termiin lohkominen, sillä minusta lohkominen kuvaa käyttäytymistä paremmin.

Hän oli kertakaikkisesti lohkonut aviorikoksensa itsestään ja elämästään. Todella mielenkiintoista. Tämä on ilmiö, jota pitää tutkiskella. Ihan oikeasti. Olen itsekin dissosioinut elämässäni ja onpa se kummaa.

Lopulta tammikuun alkupuolella aviomieheni oli niin tokkurassa, että kirjoitin bestikselle olevani tästä jo huolissani. Aviomies ei ollut siihen mennessäkään pysynyt kärryillä nopeatahtisessa keskustelussa, mutta oli jo niin töttöröö, että ei pysynyt kärryillä minkäänlaisessa.

Lisäksi aviomieheni rälläköi naamansa ja oli vähällä katkaista kaulavaltimonsa. Ikään kuin olisi halunnut hioa kasvoistaan naamarin. Naamarilta hänen kasvonsa usein näyttivätkin. Kivikasvoilta. Kylmiltä. Tunteettomilta. Kuin ihminen naamarin sisällä olisi ollut pystyyn kuollut.

Sellaiseksi ne naiset aviomieheni tekivät. Ehkä naamarimiehen tuli kuolla. Ja hyvä niin, että kuoli. Todellinen minä pääsi suojauksien takaa syntymään. Ei se vielä ole valmis, kuten en minäkään ole, vaikka aviomieheni panolasti sanoi minua puhelimessa Pyhäksi Ihmiseksi - inhoten kuin ruttoa. Niinpä niin. Shit happens. Voi voi, sanon minä ja sylkäisen. Hyi vittu.