Minä ja Matti politiikan polttopisteissä

to 24.9.2020

Nyt on pakastimet survottu niin täyteen, että sekaan mahtuu vain pakastepusseissa joitain litroja. Sain ihanan lähetyksen eräältä vammaisneuvostoäidiltä. Mustia aroneita, jotka olivat justiinsa vähän ehkä ylikypsiä, mutta kysyydessään suorastaan herkullisia. Kun niitä pakkailin pakasteeseen, olin vähällä syödä koko erän siltä istumalta.

Tekisi niin mieleni soittaa Annikille ja tilata puolukoita. Matti kuitenkin ärisee, että puolukka-aikaa on vielä ja pitää kerätä itse. Joo-o, mutta Maria on nyt kotona eikä suostu lähtemään edes istumaan autossa, että pääsisin puolukkaan.

Maria oppi korona-aikaan omatoimiseksi, joten voisin kyllä sen puoleen lähteä tästä koneen äärestä. Mutta kun en malta. Tyttö on kotona ensimmäistä kertaa sitten viime joulun. Vaikka emme ole samassa ilmatilassa, on kuitenkin mukava istua tässä ja ajatella, että lasterissa on taas asukas.

Vaikka aika näkymätön ja kuulumaton asukas on. Mokoma. Kaikkein kaunein lause kuuluu nyt näin: "Äiti, monelta meillä on ruoka?" Kun tulee signaali, hyppään tästä ylös ja alan kokata. Eilen tein pinaatti-viherpippurikoskenlaskija-pastaa ja toissa päivänä oli pinaatti-sitruuna-kermakanaa. Pinaatti on nyt se juttu. Maria pitää saada vankistumaan ja vahvistumaan, jotta kestäisi taas aikansa Helsingin-vastuksia.

En olekaan sitten viime vuoden kirjoittanut tällä tavalla. Istun tässä ja kirjoitan. Ikään kuin en muuta voisi, kun Maria on kotona. Voisin kyllä, mutta ei tarvitse. Olen tämän viikon työt tehnyt. Huomenna lähden ehkä työmaakierrokselle. Katsotaan nyt, millainen on fiilis. Nyt on ihana olo. Marialle oli aamiaiseksi eilistä pinaattipastaa ja tytön masu on täysi monta tuntia.

Toki Maria saisi omat sapuskansa valmistettua, jos asettelisin ruoka-aineet jääkaappiin sopivalle tasolle, mutta hyvä on näin. Olen taas tarpeellinen. Sitähän tässä olen potenut niin pitkään, kun lastenhuone on ollut tyhjillään. Nyt Marian pitää olla täällä niin kauan, että saa tarpeekseen meistä ja me hänestä.

Lapsuudenkotiinikin isoveljeni aina silloin tällöin palasivat maailmalta ottamaan vauhtia. Minusta se oli eri kivaa. Ja kun veljet kävivät kotona vain viikonloppuisin, olivat sunnuntait ankeita. Veljet tekivät lähtöään. Kun Toke-veli asui Mäntsälässä, kuskasimme hänet iskän kanssa Mäntsälään. Matkalla oli laitumella hevosia juuri Mäntsälän puolella. Odotin aina Uudenmaan puolisia huikeita peltoaukeita hevosmaisemineen.

Talonväki, Multamäet, myös lähtivät sunnuntaisin. Sunnuntai-iltana Vuorimaa oli aavemainen. Äiti ja isä hiljaisia ja apeita. Maanantaiaamu tuli kuin musta rätti päin naamaa. Istuin varhain odottamassa koulutaksia kamarin kirjoituspöydän ääressä ja tuijotin pimeyteen.

Koulutaksin valot eteinivät valopallukkana kuusiaidan viertä. Minut haettiin kotipihasta, milloin ei Laaksosten lapsenlapsi pitänyt hakea Salosen piharisteyksestä Nevalaisen suuntaan. Joinain vuosina, kun tumma, vankkarakenteinen poika tuli samassa kyydissä, jouduin itse suoriutumaan pilkkopimeässä Salosen pihaan.

Silloin aloin vihata pimeyttä ja vannotan edelleen Matille, että en todellakaan halua minnekään korpeen katuvalojen paisteesta. (Rautavaaran Jokisuunniemessä on katuvalot....) Mieluiten nukunkin niin, että lukion pihalyhdyt paistavat makuuhuoneeseemme. Jonkin verran olen pelostani päässyt. Alan vähitellen ymmärtää, että yksi syy pinnalliseen uneeni on juuri se, että heräilen monta kertaa yössä ja varmistan, että kaikki on ok, ikkunasta näkyy valoa ja mitähän kello mahtaa olla.

Jos on jonnekin meno, en odota kellon soimista, vaan alan vähän ennen heräillä ja tsekata. Kolme tuntia heräämiseen, kaksi tuntia, viisitoista minuuttia. Kellon katsominen ei onnistu, jos on pimeää.

Olin puoliksi unessa koulutaksin takapenkillä. Usein varmaan nukuinkin.

...

Koetin äsken etsiä sähköpostiviestiä, jossa bestis kirjoitti jotakuinkin näin: "Ihmeen hyvin Matti kestää sinua, kun ottaa huomioon sen, miten pönttönä sinä häntä pidät." En loukkaantunut tuosta, vaan ajattelin, että niin se valitettavasti on. En pitänyt Mattia pelkästään pönttönä, vaan tyhmänä ja sanoinkin sen monta kertaa ääneen. Vitun tyhmä, oikeesti, olet aivan saatanan vitun perkeleen tyhmä.

Tämähän se avioliitossa kovasti auttaa.

Moneen kertaan kirjoitin bestiksellekin, että pelkään Matin paljastuvan tyhmäksi, vaikka oikeasti ajattelin, että voi vittu, minkälaisen juntin kanssa olen naimisissa. Nimenomaan peräkylän vassupersun, jolla on tyhmiä käsityksiä työnjaosta avioliitossa ja joka hihittelee homovitseille, vaikka itse näyttää Tom of Finlandilta.

Kun nämä asiat (ihan suhteen alussa) alkoivat paljastua, mietin välillä pääni puhki, voisiko tämän hankkeen vielä peruuttaa. No, ei se mitään. Aviomieheni piti/pitää minua ryssän huorana. Olenkin sanonut, että mieluummin olen ryssän huora kuin tyhmä luottavainen vaimo, jota peräkylän miesmissi pettää ja jolle valehtelee ja joka istuu kotona lajittelemassa miehensä paitoja ja sukkia.

No nyt se on kirjoitettu. Ugh, olen puhunut. Voin alkaa eritellä käsitystäni.

....

Meillä oli avioliiton alussa paljon hyvää tahtoa. Meillä oli unelmia ja meillä oli vilpitön usko siihen, että juuri tässä liitossa parannumme. Me kummatkin jollain tasolla tiedostimme rikkonaisuutemme ja käännyimme toistemme puoleen.

Minä näin Matin aika terävästikin, mutta Matti ei nähnyt muita - ainoastaan erinomaisen itsensä, jolla käy aivan mahtava flaksi. Kaikki naiset tuntuivat yht´äkkiä lakoavan hänen jalkojensa juureen. Tekstarit piippasivat, ehdotuksia ja vihjauksia sateli aviomiehelleni.

Hänen kunniakseen on sanottava, että näytti minulle kaikki saamansa ehdotukset ja vitunkuvat. Kyllä naisetkin osaavat. Perjantaissa oli kaksi viikkoa sitten deittailusta ja sekä Jani Toivola että Suomen Bachelor-Jaana ovat saaneet kikkelinkuvia. Mitä sellaisen lähettäjät ajattelevat? Entä naispuoliset ahdistelijat - mitä he ajattelevat?

Minulla on muuten pieni musta kirja, johon olen kirjannut kaikki ne lapinlahtelaiset naiset, jotka silloin nykyistä aviomiestäni yrittivät. Sielläl on päivämäärät ja kopioidut viestit. Jos tulette vastaan kadulla, sylkäisen jälkeenne. Panolasti tai Satiainen eivät suinkaan olleet 2000-luvun alussa ainoita, joten kiinnitin heihin aivan liian vähän huomiota.

Olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi. Tai no, ei olisi pitänyt itse asiassa mitään.

Matti ei nimittäin nähnyt minua lainakaan. Ainoa hyvä puoleni oli, että pelasin avoimin kortein. Sanoin, että minä olen tässä, ole hyvä, jos kiinnostaa, mutta jos ei kiinnosta, siirryn takaisin suunnitelmaan A. Ihan noin suoraan en ilmaissut, mutta päiväkirjassani on osa keskusteluistamme sanatarkasti tallennettuna. Ajatus oli kuitenkin tuo, mitä kirjoitin.

Me kummatkin luulimme, että sitomalla itsemme toiseen, meidän on pakko löytää itsemme. Parantua. Varmaan niin olisi pakosta käynytkin, jos olisimme saaneet yhteisiä lapsia. Kun on yhteisiä lapsia, ei tarvitse kysyä, miksi on yhdessä. Asia on selvä ja kasvu tapahtuu siinä sivussa.

Mehän emme yhteisiä lapsia saaneet. Minä silloin devaluioin Matin rankalla tavalla. Näin haavoittuvan, innostuvan pienen pojan, joka uskalsi tulla jostain suojakseen nappaamansa kilpikonnankuoren alta hetkeksi esiin. Ja mitä tein minä. Muutuin turkoosiksi myrkkykäärmeeksi ja iskin hampaani pojan pohkeeseen.

Poika hävisi kuoren alle vuosiksi. Minä kävin kerälle kuoren viereen valmiina tappamaan, jos poika ilmestyisi esiin. Ei ilmestynyt. Oli vain myrkkykäärmeminä ja jokin lasikuorinen mekaaninen nukke.

Näin jatkui vuosia.

...

Yllä oleva tarina on ruma versio otsikolla Paikallislehden toimittaja pokasi pikku julkkiksen.

...

Seuraavaksi reformuloin. Kesällä 1990 asuin Helsingin Kumpulassa ihastuttavan puukerrostalon pikkuruisessa yksiössä ja minulla oli pikkuruinen mustavalkoinen matkatelkkari, jossa oli hassut viiksiantennit.

En minä matkatelkkaria juurikaan ehtinyt katsoa. Bailasin kuin viimeistä päivää. Tein lähtöä Moskovaan ja jotenkin ajattelin, että en palaa koskaan Suomeen. Jossain mielessä en palannutkaan. Osa minusta on elänyt Venäjällä viime vuoden joulukuun puoliväliin asti. Matti oli silloin Roomassa lähettelemässä ällöjä hotellihuonewhatsappejaan ja minä päästin irti.

Tapahtui se, mitä Herttuan kuntoutuksen sosiaalityöntekijä meidät kehotti tekemään. Päästin irti. Venäjä kuoli minulle. Leonid kuoli myös silloin lopullisesti. Meinasi tosin kuolla Matti Valkonenkin minulle tai siis luovutin. Koronavuoden alussa 16. tammikuuta olin ajamassa Lapinlahden ohitse junalla. En tiedä, missä olisin hypännyt pois kyydistä - ehkä Iisalmessa ehkä Oulussa, en tiedä. Oli aivan samantekevää, missä olin, mitä kello oli tai kuka olin.

Kirjoitin tietokoneella ja olin syvällä ajatuksissani.

Ehkä kaiken piti vain tapahtua näin. Tai ei pitänyt, mutta pitää ilmeisesti vain niellä. Näin se meni. Päin vittua suurimman osan aikaan, mutta tulipahan tutustuttua erilaisiin upeisiin ihmisiin. Hyvin. Jos Matilla ja minulla ei olisi mennyt niin huonosti, en olisi tutustunut.

Marina Tsevetajeva ja Boris Pasternak nääs, juu, ja Rainer Maria Rilkekin siinä on. Ja kaikki tämä, jos lukee Riikka Pelon Jokapäiväisen elämämme loppuun. Olen aloittanut kirjan kaksi kertaa ja kirjan lukeminen on tyssähtänyt niin banaaliin asiaan kuin siihen, että Jokapäiväistä elämäämme en ole onnistunut löytämään pokkarina. Se on kovakantisena aivan mahdoton pideltävä.

Samaan uhkaa kyrvähtää Knausgårdin Hitler-essee. Taisteluni VI olisi saatavana pokkarina tosin.

...

Jäin kirjoituksessani kohtaan Kumpula ja mustavalkoinen matkatelevisio. Kesän 1990 hysteerinen bailaaminen johtui siitä, että olin edelleen sydän murskana Rakkauteni Julman Valtikan synnynnäisestä julmuudesta ja varmaan paljolti halusin näyttää tällekin, että minähän jätän koko vitun Suomen ja pääsen samalla Rakkauden Julman Valtikan vaikutuspiiristä eroon.

En päässyt. Pääsin vasta vuonna 2013 Hesarin ulkoasu-uudistuksen yhteydessä, mutta se on toinen tarina.

Lisäksi isä oli koko kevään soittanut minulle ja tiukannut, joko olen hakenut Neuvostoliittoon opiskelemaan. En minä oikeasti ollut niin rohkea. Olin aivan romuna ja piti näyttää. Ja kiitos isälle, että jaksoi sitkeästi varmistaa, että lapsi uskaltaa maailmalle. Minulla oli esikuvaisoveli, joka johti rakennusprojekteja maailmalla. Oli ollut siihen mennessä jo ammoin Neukuissa ja 1980-luvulla Libyassa ja Saudi-Arabiassa.

Minusta se oli ihan supercool. Lisäksi veli toi asemamaistaan mitä hienoimpia esineitä ja ihanimpia rukousmattoja, joita salakuljettelin Puumalasta isän talosta omiin asuntoihin sillä ajatuksella, että jos näistä tulee kyse, ainahan Toke-veli saa nämä takaisin. Kiitos ja anteeksi. En ole niitä palauttanut.

Hämärästi tiirailin telkkaristani, että joitain tyyppejä on Kulttuuritalolla Vasemmistoliittoa perustamassa. Joitain puoluetyyppejä on mieto ilmaus, sillä Matin kertoman mukaan porukkaa oli niin paljon, että uuden puolueen perustamiskokous oli siirrettävä jäähalliin.

Matti oli siellä mukana. Minä olin lähdössä Moskovaan. Mitäs jos olisimme tavanneet silloin Helsingissä - vaikka jossain kapakassa? Kait puoluekokousedustajat nyt Helsingin yöelämässä kävivät?

Lapinlahtelainen ja vasemmistolainen rakennusmestari. Hm. En olisi kiinnostunut. Eikä Mattikaan olisi kiinnostunut minusta. No ei varmana olisi. Näytin kummalliselta sukupuolettomalta olennolta. Olin ajellut toisen puolen päästäni kaljuksi ja jäljelle jääneen irokeesin olin värjännyt mustaksi. Olin aikakauslehden toimittaja, mutta näytin 16-vuotiaalta heroinistilta.

Uh, ei siinä kohtaa meille olisi tullut yhteistä tulevaisuutta.

...

Matkustin Moskovaan. Rautatieasemalla minua oli saattamassa rockfestareilla tapaamani pitkätukkainen hernekeppi tai oikeammin pakolla pystyyn nostettu keitetty spagetti. Semmoiset miehet minua kiinnostivat silloin.

Leonid käyttäisi heistä sanaa tunijadets ."Тунеядец".

...

Olin maailmanpolitiikan polttopisteessä, mutta mitkä minua kiinnostivat oikeasti. Bolivialaiset opiskelijapojat, syyrialaiset ja intialaiset instituutillamme (pääasiassa nuoria miehiä, naisia ei tainnut olla instikalla ollenkaan) ja virolaiset rakentajat.

...

Voi hyvää päivää. En voi jatkaa tästä. Nolottaa oikeasti.

....

Perkasin alkuviikosta keittiön takaseinustan lokerikon. Löysin 4.11.2015 päiväämäni kirjeen. Ilmeisesti olin silloin ostanut Riikka Pelon Jokapäiväisen elämämme itselleni, vaikka en ole koskaan pitänyt Marina Tsevatejevasta ihmishahmona.

Yhtään hänen runoaan en ollut lukenut enkä ole lukenut vieläkään, vaikka minulla olisi Moskovasta ostamani pikku runovihkonen, jossa on hänenkin runojaan. Olin kuunnellut Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmaa bestiksen painostuksesta, en missään herran nimessä muuten, vihaan edelleen vähäsen runoja, jotkut suostun hyväksymään, mutta asenteeni on edelleen runovihamielinen.

BTW bestis neuvoi minua, että Jouni Tossavaisen Taistelevat metsot pitää lukea kuin runoa. Juuri siksi en siihen kykene. Facebookissa oli kirjahaaste ja piti kirjoittaa lähimmän kirjan sivulta 52 ja 5. lause. Bestis oli tehnyt työtä käskettyä ja mitä lauseessa oli? JEE! SIINÄ PUHUTTIIN NAIMISESTA! Ehkä kykenenkin lukemaan toveri Tossavaisen kirjan, jos siinä on NAIMISESTA!!!!!!!!!!!!!!

(Tsekkasin. Lause: "Missä maailmassa silkkipytty on elänyt, tai ehkä Ruotsissa naidaan toisella tavalla?" on tosiaan Tossavaisen kirjasta Taistelevat metsot. S. 52 ja 5. lause.)

Nyt muistan, istuin keittiössä Matin minulle nopeasti kyhäämän tietokonetason ääressä ja kuuntelin netistä radio-ohjelmaa, jossa joku toivoi Pasternakin runoa Lumi. Ohjelmassa oli siitä, että Tsvetajeva ja Boris Pasternak olivat kirjeenvaihdossa. Rainer Maria Rilken osuus Tsvetajevan elämässä on mennyt minulla ihan ohitse.

Enivei. Olin saanut synttäritervehdyksen joltakulta, jolle sitten 4.11.2015 kirjoitin. Matti ei ollut taaskaan millään lailla muistanut synttäreitäni. Hän ei vain muista, koska pelkää, että joutuu joskus muulloinkin ajattelemaan toista ihmistä. Sama ilmiö Matilla on jouluisin. Joutuu ensinnäkin olemaan perheen kesken monta päivää, ennen oli aina joku saatanan Satiainen, jolle inistä, kun vituttaa se perhepelleily, miten lienee ensi jouluna, saapi nähdä, Matin asenne jouluun on juuri tuo: perhepelleilyä, pääsisipäs työmaalle, että ei tarvitsisi olla kotona, voitte uskoa, miten se on vuosien varrella tuntunut tuskalliselta. Niin ja sitten Matti on kesken meidän joulutradition kääntänyt ajatuksensa Satiaiseen, huolehti siitä, oletteko saunoneet ja vakuuttanut tälle, että et vain jää mielestä. Joulu on ahdistava Matille siksikin, että saa joululahjoja, vaikka on itse kykenemätön antamaan niitä muille.

Kamalata.

Joka tapauksessa minä kirjoitin: "Kirjoitit niin kauniisti minusta. Tunsin itseni aivan Marina Svetajevaksi, jolle kirjoittaa Boris Pasternak." Sitten kirjoitin, että toissailtana (2.11.2015) olin kuunnellut Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelman.

Noh, vaikutelma olisi ollut parempi, jos olisin kirjoittanut T-kirjaimen runoilijan nimeen. Onneksi en lähettänyt kirjettä. Kirjepaperin kuviottomalle puolelle olin jatkanut: "Jotenkin ohjelmassa meni puhe Pasternakin ja Svetajevan (apua noloa!) rakkaustarinaan. Kumpikin oli aviossa omalla tahollaan, mutta kirjeet kuulema paljastavat...."

Mikäli aviomieheni ei muista syntymäpäivääni, kopioin kirjettä kaksi kappaletta (itse säilytän alkuperäisen) ja lähetän toisen kopion herra I:lle ja toisen herra A:lle. Ugh, näin teen. Jompikumpi heistä on muistanut minua 50-vuotissynttärinäni. Ja siitä olen iloinen. Löytyisipä synttärikirje kauniine sanoineen. Juuri nyt tuntuu siltä, että tarvitsen niitä.