Syntikirja

Mukava päivä eilen, lopuksi naurua

la 26.9.2020

Justinjan nimiäiset. Mariaa en saa hereille ennen iltapäivää, koska joutui nousemaan eilen kello kahdeksalta ja oli koko päivän kuin perseeseen ammuttu ampiainen. Eilen oli tosi kiva päivä. Maria pärjäsi omillaan, kun raahasimme työmaamikron keittiön pöydälle.

Läksimme aamupäivällä Pielaveden-työmaalle ja sitten kävimme Siilinjärven jäteasemalla, jossa sain heitellä painavia, muttei liian painavia lankkuja polttoraaka-aineen joukkoon ja josta löysin Katja Kallion Syntikirjan.

Ajattelin, että se on chick litiä ja otin sen silti, vaikka toisaalla pihassa oli satakiloittain Iisalmeen jäteraaka-aineasemalle lähtevää kirjalämpöraaka-ainetta. Vaikken edes lukenut pokkarin takakantta loppuun, jokin siinä veti puoleensa. Kirja alkaa sillä, kun 62-vuotias Henri jättää ihastuttavan Tuulikin. Tuulikki käy ostamassa huutokaupasta lasipöydän sellaisen vanhan Gregorin tilalle. Henri yht´äkkiä ilmoittikin, että inhoaa koko Gregoria. Tuulikki oli hankkinut pöydän niin ikään huutokaupasta ja se sai nimensä siitä, että muistutti Gregoria.

Gregor joutui talon kellariin ja Tuulikki oli sopinut Henrin kanssa, että lauantaina mennään ostamaan tilalle hieno lasipöytä. Perjantai-iltana Tuulikki on tyttökavereidensa teatterissa ja tulee oudon tyhjään kotiin.

Hän soittaa aviomiehelleen ja tämä sanoo, että ei tule enää kotiin. On muuttanut pois. Ei kerro minne eikä kerro, onko hänellä toinen. Tuulikki nukkuu yön ja lähtee seuraavana päivänä huutamaan lasipöytää. Saa pöydän huudettua ja rahaa sen tilataksilla yksin kotiin. Talossa ei ole hissiä ja pöydän kansi kolahtelee pari kertaa portaisiin.

Yöllä pöytä räjähtää.

Henri on muuttanut Katajanokalle jonkun rikkaan perijättären Denisen luokse. Häntä on alkanut tympiä se, että Tuulikki tuntee hänet läpikotaisin. Ja vaikka Tuulikki on iloissaan, kun Henristä löytyy uusia piirteitä, Henristä tuntuu ahdistavalta, että Tuulikki ruotii ja analysoi niitä.

Henristä on monta kertaa tuntunut, että hän haluaa pois sellaisen ihmisen luota, jolla on hänestä henkilökohtaista tietoa. Denise oli erilainen - niinhän kaikki ovat suhteen alussa, ihania erilaisia, yllättäviä - Denise ei merkinnyt hänen salaisia osiaan huutomerkillä.

Kuulostaa jotenkin niin tutulta.

Eilen lähennyimme Matin kanssa taas hirmuisesti. Siilinjärven kaatiskeikan jälkeen kävimme haukkaamassa puoli Annikin omenapiirakkaa ja jatkoimme toisen kuorman kanssa Iisalmeen. En ymmärrä, miten kattohuopaa oli vieläkin kaatikselle asti vietävissä. Lisäksi oli tasolasia ja kirjapusseja.

Joitain kirjoja vien kierrätykseen Kuopion kirjastolle. Arvelen, että Alice Munroni löytävät siellä omistajansa. Paketoin ne yhteen vaikka jollain pakettinarulla. Ne ovat hyvä sarja. Minä vain kyllästyin Munron maneeriin. Niitä näitä kissanpäitä ja poks lukijaa vyön alle.

Kaatikselta menimme työväentalolle. TSL:n toimistossa oli herra A:n opintotodistuskunniakirja. Käänsin sen häveliäästi toisin päin, kun ajattelin, ettei nyt kannata muistuttaa aviomiestäni siitä, että taloon liittyy minulla hyviä Kansantaloutta Tasan Kaikille -muistoja.

Elämäni eliksiiri oli vuosien ajan piiri, joka yhtä aikaa piti minua hengissä, mutta yhtä aikaa vieroitti aviomiehestäni. Menestysdekkaristi Leena Lehtolainen sanoo uusimman Kotilieden haastattelun nostossa, että vaikka hänellä olisi miten hyvä parisuhde, ei hänelle se riittäisi. Ystäviä on eri elämänvaiheista.

Tätä joudun nyt tosiaan miettimään. Kun aloin olla Rakkauteni Julman Valtikan kanssa, puhdistin itseni noin kahdeksi kuukaudeksi muista poikaystävästä. Sen jälkeen koin, että en kiinnosta, koska olen täysin auki hänelle. Nopeasti kuitenkin pelokkaana iskin itselleni toimituksen valokuvaajan ja kun se ei ollutkaan "mitään" aloin kävellä samaisen pikkukaupungin kaupunkilehden kesätoimittajan perässä kuin pieni koira.

Syksyllä tämä sanoi minulle tuskastuneena, enkö millään käsitä, että ei voi saada kaikkea.

Olin aivan tyrmistynyt, mutta suhteeni, jonka onnistumista toivoin oikeasti, oli jo pilalla. Alkoi koston kierre. Miten sitä voi olla niin kamala? Ja miten sitä suostuu siihen, että toinen on kamala.

Siitä lähtien minulla on pitänyt olla kulloisestakin parisuhteesta täysin irrallinen, erillinen ystävä- ja rinnakkaissuhdepiiri. Se on ollut minulla epävarmuutta. Tammikuussa oli pakko pudottaa kaikki suojaukset.

Totta kai edelleenkin joudun hillittömien pelkojen varaan. Mutta en minä ole pelkoihini kuollut. Toissailtana koetin taas vajota pakkomielteisen raivon valtaan, mutta Matti sanoi, että ei ole koskaan aikonut jättää minua. Ne olivat juuri oikeat sanat siihen kohtaan. Rauhoitun välittömästi.

Siitähän on kyse. Minun turvattomuuden tunteestani. Olen ollut koko elämäni tyyliä Minä pärjään yksin, joka tapauksessa pärjään, tapahtui mitä tahansa. Pärjäsinhän minä Vuorimaallakin, kun äiti oli Hämeenlinnan Hattelmalan mielisairaalassa ja isä Ahvenistossa keuhkoparantolassa.

(Hööhhöh, paitsi, että oikeasti en pärjännyt yksin kuin ehkä kaksi tuntia iltapäivisin. Kihlattuni Ahokkaan Markku singersi Kaluste-Valulta luokseni Nummenkulman perille. Minulta koulu päättyi kolmelta ja Markulta työt neljältä. Olin kaikesta pelottavasta huolimatta onnellinen kuin pieni porsas (äsken olin kuin pieni koira) ja olimme menossa kihloihin. Kihloihin menimme Lahdessa Aleksis Kiven päivänä 1981. En ollut silloin vielä kuuttatoistakaan. Toki kihloihin meno oli jonkinlainen muoti-ilmiö silloin Järvelän nuorten keskuudessa, mutta jotain lupausta avioliitosta se kuitenkin tarkoitti.)

Leena Lehtolainen kertoo jutusssa lisäksi, että tykkäsi tyttönä Eeva Tenhusen dekkareista. (Jutussa oli, että Eeva Tenhuan, varmaan oli väärin nimi). Minä ihastuin ikihyvikseni Tenhusen romaaniin Kuolema savolaiseen tapaan. Porukat - tai ehkä äiti - saivat sen jostakin lahjaksi jostakin.

Dekkari oli ihan älyttömän jännä! Varmaan Kuoleman savolaiseen tapaan jälkeen luin heti putkeen Nuku hyvin, Punahilkan. Sen lainasin Järvelän kirjastosta, jossa kirjastotäti Raita Kilpinen tuli minulle läheiseksi ja jota saan kiittää siitä, että kun olin lukenut lastenosastosta kaiken minua kiinnostavan, hän ohjasi minut Henry Troyatin ja historian pariin.

Raita Kilpinen sai minut lukemaan myös Macho de la Rochen Jalna-sarjan ja se oli kyllä niin ihanata, että samaan syssyyn ahmaisin Margit Von Willebrand-Hollmeruksen Nuoret perijättäret ja muut.

Nuoruuden ajoilta olen perinyt asenteeni En suostu lukemaan mitään väkisin. Lukemisen pitää olla nautinnollista. En nauti verestä tai suolenpätkistä tai puhtaan pahuuden kuvauksista tai sadomasokistisesta seksistä edes camp-huumorin hengessä niin kuin oli Matti Mäkelän "pikku pervertikon, rauha hänen sielullensa" (Markku Eskelinen Raukoilla rajoilla) Rakkausromaania.

Dekkaristi Leena Lehtolainen luki Kotilieden kuvassa Hanya Yanagiharan Pientä elämää. Kirjaa kehuttiin kesällä 2015 kuplille ja ostin sen suurin odotuksin. En saanut kirjaa muutamaa sivua pidemmälle. Kerronta oli vaisua ja valjua.

Lupaan yrittää Pienen elämän kanssa. Onhan siinä kustantajan luonnehdinnan mukaan muistin järkyttävästä tyranniasta.

Joskus viis totuudesta. Sanoin Matille, että pidä kiinni tuosta "Ei ole koskaan edes ajatellut jättävänsä minua!", sillä me mennään nyt eteenpäin.

Eilen työväentalokeikan jälkeen kävimme Kotikyläntiellä katsomassa vanhaa vanhaa vanhaa hirsitaloa, josta minun mielestäni saisi vaikka mitä ihanata. Rahalla totta kait. Illalla nauroimme sitä, kun sanoin, että Savonia Ekotalon yhdessä pohjamallissa saunaosastoon, jossa myös on vessa, makuuhuoneista on pitkä matka vessaan, Matti sanoi, että pannaan sitten vaatekaapista kulku vessaan.

Nauroimme, kun siitä tuli mieleen minulle Narnia ja Matille Liisa Ihmemaassa. Nauroimme myös hunajan itsepoiminnalle.