Valeidentiteetille jatkoa eilisestä

Miten valeidentiteetti reformuloidaan psykoanalyyttis-kognitiivisesti funktionaaliseksi väliaikais- tai apuidentiteetiksi

ke 16.9.2020

Helpotti kovasti, kun sain Kaskikuusen kansalaisopiston sukututkimuskurssin ansiosta tutkittua, mitä tarkoitti se, kun äiti aina matalalla äänellä huitaisi omasta Mari-äidistään, että tämä eee tuntena isseesä.

Ei tuntenut, koska hänen äitinsä Sofia Halonen (alunp. Halinen) oli synnyttänyt Maria Karoliinan vuonna 1885 äpäränä. Hurjaa oli nähdä kirkonkirjamerkintä. Silloisen Puumalan papin käsialakin oli selkeän kauniin lainehtivaa ja siinä se luki: äpärä niin kuin äpärä.

Kyllä meillä asioista puhuttiin, mutta minä nuoruuttani ja ymmärtämättömyyttäni en kysellyt enempää. Uskon, että molemmat, äiti ja isä, olisivat halunneet puhua enemmänkin. Isän kanssa meillä oli kesällä 1999, kun Maria oli kirkuva keskosvauva isän Suzukin takapenkillä kantokopassa, hyviä hetkiä.

Isän muistin heikkenemisestä kerron taas tarinan siitä, kuinka kerran läksin ajamaan Puumalan kirkolta kohti Huuhkaalaa ja isän Koivula-taloa. Äiti oli kuollut neljä kesää aiemmin ja me Leonidin ja Marian kanssa asuimme Puumalassa sen kesän, sillä Leonid oli töissä Puumalan ja Juvan rajalla vihannesten korjuussa.

Panin Suzukin vilkun Saimaan sillan suuntaan, kirkonkylältä oikealle. Isä istui apukuskin puolella ja kysyi ihmeissään: "Mihin sie oot mänössä?" Lävitseni kulki kauhun humaus. Isä oli lähdössä kirkonkylältä lapsuuden kotiinsa Vyyhtilään.

Omarakentama talo oli häviämässä muistikerroksista. Arvelen, että minulle on käymässä myös niin. Toivottavasti ei ihan vielä. Muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa Puumalan terveyskeskuksen vuodeosastolla asuessaan isä arveli, että Maria ja Anna ovat Paula-siskoni lapsia. Eihän nyt minulla, rämäpääkuopuksella voi lapsia olla. Sitten isä mietti siinä - Maria ja Anna olivat mukana sekä Kaija Pennanen, ystävättäreni-lasteni toinen varamummo - , että koiranpentujahan ne.

Isä muisti, että sen verran olen elämässäni rauhoittunut ja kypsynyt. Minulla oli koira. Miro, suomenpystykorva, josta isä piti. Isä piti Leonidistakin, sillä Leonid oli rabotjaga eli kova tekemään työtä.

Koivula ei koskaan muuttunut isän ja äidin yhteiseksi taloksi. Äiti ei halunnutkaan palata Puumalaan, nyt sen ymmärsin, äiti olisi halunnut jäädä Hämeeseen, ehkä jopa Vuorimaalle tai siihen lähelle johonkin pieneen mökkiin, olisihan äidistä voinut tulla sellainen Vuorimaasta huolehtiva köpsehtivä mummunen, hänelle loppujen lopuksi olisivat riittäneet sosiaaliseksi piiriksi kirvulaiset Ollikat ja mikäs siinä. Lähi-Salosetkin olivat muuttuneet läheisiksi, niin lähelle etelähämäläisiä kuin eteläsavolaiset voivat ylipäätänsä päästä.

Vaikka isän muisti alkoi kesällä 1999 dramaattisesti heiketä, vanhat asiat nousivat mieleen kirkkaina. Tosin! Tahtoisin niin tietää, miten väritettyjä isän muistikuvat olivat.

Sahalahden sahaan, joka nettitietojen mukaan siirtyi Enso Gutzeitille jo vuonna 1910 ja hmmm purettiin pois vuonna 1936, liittyy jotain hirvittävää. Sahan takauksien vuoksi - näin isä sanoi - lähistön talot joutuivat vaikeuksiin, osa pakkohuutokaupattiin.

Sorjosten sukutalokin oli vähällä joutua vasaran alle. Tai ilmeisesti joutui, sillä jostain tuli rikkaita Sorjosia (ei voi olla tämä totta, ei rikkaita Sorjosia ole! Paitsi mitä nyt Jyväskylän moguli Kauko Sorjonen, mutta se on myöhempi tarina se) ja pelasti sukutalon. Kauppa tehtiin bulvaanien avulla ja senkin tahtoisin joistain arkistoista kaivaa.

Meidän isälle ukko-Kalle ja paha paha Heikki, Kallen isä, kiukkuinen, pakkasella hevosta vailla käsineitä ajanut känkkärä isäni kuvausten mukaan, olivat ajatelleet Kolvosenmäen tilan. Pakkohuutokauppakuvioissa Kolvosenmäki ilmeisesti menetettiin.

Kolvosenmäki-tarinan sain sähköpostilla serkultani Aila Liukkoselta vuonna 2007, kun olin Sorjosten sukujuhlatoimikunnassa. Nyt katsoin sukutaulua. Aila Liukkonen on omaa sukua Sorjonen (hyvä minä! luulin, että Liukkonen on oma sukunimi) ja maineikkaan Kauko Sorjosen sisko.

Emme ole valitettavasti samoja Sorjosia kuin hentomielinen Heino Hilarius Sorjonen (1908 - 1954), pankkiryöstäjä 1950-luvun alusta, vaikka minultakin sitä on joskus kysytty. Vastasin aina, että emme ole sukua, mutta isääni on kyllä luultu pankkiryöstäjä Sorjoseksi.

Jotain särmikästä tulee suvussa olla. Ja näin ollen särmikkyyden performointi jää Jyväskylän kotiseutuneuvoksen Kauko Sorjosen kontolle. Olenkin aina sanonut ylpeyttä äänessäni, että edes joku meiläisistä on päässyt lööppeihin! Savon Sanomat leväytti isäni serkun Kauko Sorjosen, johon toinen isosiskoistani oli ihastunut perheemme Putikon-vuosina, kuudelle palstalle lahjontasyytteistä.

Kyse oli Kuopion yliopiston, Kopijyvän sekä yliopistosäätiön lahjontarahoista 2000-luvun alussa, mutta minä en muista jupakasta kuin otsikot, sillä Maria ja Anna olivat niin pieniä, että nukuin kolmen tunnin pätkissä ja jopa Kalevi Sorsan kuolema (2004) on mennyt minulta ohitse.

Vuonna 2006 lahjontasyytteet hylättiin. Silloin olin toiseen otteeseen raskaana uudessa avioliitossani. Sekin raskaus päättyi keskenmenoon. Vajosimme molemmat, Matti ja minä, syvälle, syvälle, syvälle vihaan, halveksuntaan ja masennukseen. Uutisotsikot jäivät lukematta.

Vuodet 1999 - 2004 ovat sitten unisumun peitossa, josta tuleva aviomieheni herätti minut. Kun suutelin unelmieni prinssiä toukokuun 3. päivänä 2004 Matti ja Liisa -lehden toimituksessa ennen Lapinlahden luterilaisen seurakunnan valtuustonkokousta, jota piti mennä seuraamaan, mutta sukkahousuni olivat rikki ja piti vielä juosta S-marketista uudet sukkikset ennen kokousta, aviossa oleva prinssi muuttui kertapppp... papapaa... pppööhh... linttuulla aviorikkojasammakoksi.

Nyt en mene tähän. Palkatkin pitäisi laskea ja kaksi työsopimusta tehdä.

...

Kävimme syksyllä 2012 Matin kanssa veimässä Leonidin tuhkauurnan Puumalan kirkon jalkaan odottamaan Pietarin-perheensä päätöstä siitä, lasketaanko uurna Puumalaan vain sittenkin Pietariin. Periaatteessa Leonidhan olisi voitu kuljettaa uurnassa vaikka sisarensa Zinaidan puutarhamökille jonnekin Kirovskin suuntaan. Nyt kun ajattelen, näinkin olisimme voineet menetellä.

Puumala oli kompromissi. Sinne saattaa matkustaa helpohkosti Pietarista ja onpa minulla nyt ollut syy käydä Puumalassani. Käyn haudoilla. Ja saatan uneksia siitä, että jos kaikki täällä Ylemmässä Savossa loppuu, voin muuntua puuvillahousuiseksi leskeksi, joka käy joka päivä kastelemassa rakkaimpien haudat ja jolle keittiönpöytäpanot ovat vain mukava kotivideomainen muisto, joilla kiduttaa entisen aviomiehen panolastia.

(Tosin toivon, että panolasti on siinä vaiheessa tukehtunut metaboliseen oireyhtymäänsä ja pukannut vuosia vuorenkilpeä aviomiehensä vieressä, jota ee oo elläessään pettänä. Mitä nyt vähän seksitekstiviestivitsejä lähetellyt.)

Kävimme myös Puumalan kunnantalolla siis syksyllä 2012, en tiedä, oliko limalonkeroliimapaperisatiainen jo siinä vaiheessa Matin paidan alla hiplaamassa, mutta Matti käveli tekniseen toimistoon kysymään jotain kiinteistökarttoja. Minä en olisi sellaisia osannut kysyä.

Matin ansiosta saimme kopiot kartasta, jossa Kolvosenmäki oli merkittynä. Etsimme paikan. Minulle tuli kylmiä väreitä. Ei sen vuoksi, että olisin jotenkin nostalgisoinut paikkaa, vaan siksi, että paikka oli niin syrjässä ja niin yksin, että jos äitini olisi joutunut sinne nuoreksi emännäksi, olisi hän varmasti ripustanut itsensä kiikkuun jonnekin valtavien mustanvihreiden kuusten oksalle.

Huh, varjele, hyvin kävi. Äiti masentui vasta vuonna 1981 etelähämäläisessä kumpuilevan kauniissa maisemassa, kun minä olin lentännähtämässä omilleni, ts. menossa kihloihin ja oikeastaan olin salaa hirveätä sanoa - iloinen. Pääsin dominantin äidin otteesta. Äiti kyllä ymmärtäisi tämän, jos eläisi vielä ja kertoisin hänelle, mitä oikeasti silloin ajattelin.

Se voisi olla äidille jopa helpotus. Ei hän olisi osannut päästää minusta muuten irti. Sama ilmiö ehkä on omien tyttärieni kanssa. En tiedä, ehkä en masennu, ehkä vain aivoverisuonipussukkani päässäni pamahtaa tai muisti menee. Joka tapauksessa vanhempien on osattava keinolla tai toisella astua syrjään lastensa tieltä.

Maria on jo kivahtanut minulle, että aina sinä olet siinä. Välissä. Tulppana. Ei tarkoittanut, että pelkästään fyysisenä ilmiönä.

...

Minulla on edelleen auki Sahalahden historiasta kertova sivu:

https://www.sahanlahtiresort.fi/sahanlahti/sahanlahden-historiaa/

Miksi Elsa Heporaudan, sahanhoitaja Lauri Koposen tyttären, kirjailijan ja Kalevala-korunaisen, nimi mainittiin meidän perheessä sylkäisten? Sekä äiti että isä niin tekivät.

Historiasivujen mukaan Heporauta oli avarakatseinen ja hyväsydäminen läheisten auttaja. Sen voi lukea romaanista Ursula Keivaara. Ja kappas kappas, mitä löysin kirjahyllystäni! Ursula Keivaara -kirjan!

Jospa Ursula Keivaarassa on Vyyhtilän ukot, Kalle ja Heikki Sorjosen jollain muulla nimellä. Vaikka Jussi Naarasena: "Naaranen lähestyi häntä, pienenläntä (KAIKKI maailman Sorjoset ovat pienenläntiä, paitsi isot veljeni, jotka ovat vaaleita jättiläisiä! Varmaan heissä on Luukkosta) kekkale, ruskea lippalakki painuneena perin viattomannäköisen käkkäräisen tukan ylle, joka lisäksi naismaisesti kohotteli latvojansa lakinreunan yli." (Elsa Heporauta, Ursula Keivaara, WSOY, 1929 ja 1955, s. 72)

Ei meillä kyllä kellään ole käkkärää tukkaa. Mutta kekkale kyllä kuvaisi Sorjosia hyvin. Tämähän on aivan hervottoman hauskaa kuvausta: Joku ylempi pomo Vidbom jouksi sillalle siivet karhollaan kuin ukko metso...

Elsa Heporauta on kaksi vuotta vanhempi kuin äpärämummoni Maria Karoliina. Tähän muuten panen muistiin sadannen kerran, että onpa lastani Maria-Sofia Karoliinaa nimellä paiskattu, nimenpaiskaus on termi, josta saan kiittää Ylä-Savon subcomandante Marcosta.

Maria Karoliina on äitini äiti ja Sofia hänen äitinsä sekä anoppinsa, äitini isän äiti, siis isomummoni siltäkin puolelta. Jos minä olisin saanut päättä, olisi tyttärilläni ensimmäisenä nimenä jokin oma nimi, vaikka Peppi tai Sikuriina. Maria voisi olla Peppi, hän on ihan Peppi Pitkätossu vieläkin silmälasit vain erotuksena - ja Annalle mainiosti kävisi edelleen Sikuriina, onhan Anna kirpakka ja pistävä, kirkas kuin syyskuun aamun ensimmäinen pakkanen. Tai kuulas ja raikas kuin valkea omuna.

Muut nimet olisivat voineet olla suvun nimiä. Leonidin äiti on Anna. Sikuriina Anna-Pia. Peppi Maria Sofia-Karoliina. Leonid kuitenkin sanoi vakaasti njet jokaisen satuhahmonimiehdotelmani kohdalla. Njet!

Eksyin aiheesta valeidentiteetti. Brittiläisen venäjä-tuntijan Vip Groskopin kirjasta Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista löysin itseni. Vipulja Groskop oli pienestä pitäen tuntenut itsensä oudoksi. Niinpä hän päätteli, että koska sukunimi on outo, hänen täytyy olla salaslaavi.

Nuori Vipulja meni Venäjälle opiskelemaan. Ensin hän oli opiskellut venäjän kieltä birttiläisessä yliopistossa ja minä nauroin pissat housussa Vipin kuvausta siitä, miten venäjän opiskelut etenevät. Jostain syystä pedagogiset menetelmät ovat jostain Stalinin tai tsaarin perserei´ästä, sillä opiskelijat Suomessakin (Tampereen yliopistossa) pantiin kahlaamaan käsittämättömyyksiä.

Ainoa poikkeus oli tekstianalyysin opettaja. En muista hänen nimeään. Hän oli nuori perheen isä, jolla oli paksut miinussilmälasit. Yleisolemus oli hyvin harmaa, ei-slaavi, suomalainenhan hän oli.

Muistan, että opettaja oli perheen isä, koska hän kertoi kokemuksestaan lastenvaunujen kanssa kaupunkiasujana. Ilmeisesti ei ollut alkujaan kaupunkilainen, sillä hän kertoi kaupunkilaistuneesta välinpitämättömyydestään meille oppilaille siten, oli kerran tullut kerrostalokotinsa alaovelle lastenvaunujen kanssa, naapuri piteli ystävällisesti ovea auki ja mitä teki venäjänopettajamme, vauvan isä?

Hän rullasi vaunut naapurin jalkaterien päältä anteeksi pyytämättä.

Joka tapauksessa tekstianalyyseiksi opettajamme antoi meille ajankohtaisia juttuja glaznost-ajan sanoma- ja aikakauslehdistä. Muistaakseni tutustuimme jo Argumenty i fakty -lehteen ja sen sellaista.

...

Vipulja Groskop nautti jo opiskeluaikanaan täyslaidallisen venäläistä dekadenssia, kuten minäkin Moskovassa ja 1990-luvun Venäjälläni. Hän kertoo osuvasti kirjassaan, kuinka sai lopulta kolme vauvaa ihan tavallisen rivibritin kanssa ja kuinka vauva vauvalta suunnitelma säilyttää elämässä "jotain venäläistä" kävi yhä teoreettisemmaksi.

Vipulja sanoo, että teki itsestään miltei gogolilaisen karikatyyrin: rujon hahmon, englantilaisen maalaistytön, joka kuvittelee itsensä eksoottisemmaksi kuin oikeasti on. (Vip Groskop Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista, Atena, 2019, s. 245)

Minä en olisi Vipuljana noin armoton itseäni kohtaan.

Vip Groskop kertoo kirjassaan myös haastateltavastaan pietarilaisesta klovnista, joka halusi, että hänestä tehdään juttu eläintenkesyttäjän ominaisuudessa. Klovni oli kesyttänyt ja kouluttanut siilejä esitykseensä.

Lehden taittovaiheessa toimituksen päälliköt sanoivat, että otsikkoa oli muutettava. Toimitus näki haastateltavan vain klovnina. En ymmärrä tätä. Minusta klovni voi vallan hyvin olla myös loistava eläintenkesyttäjä. Ehkä tässä on nyt kyse toimittajien tekemistä typistyksistä.

Maailmanlopun on todella mahduttava uutissähkeen kahdeksaan riviin. Jos on syntynyt klovniksi, ei voi olla mitään muuta. (Hmmm, en koskaan sanonut, että Esko, sillä se olisi ollut liian henkilökohtaista, liian intiimiä, hän oli minulle klovni-runoilija. Etäännytin hänet kaunokirjallisesti, niin!)

Ei ehkä ole kyse ihmisen valeidentiteeteistä, vaan apuidentiteeteistä. Väliaikaisidentiteeteistä. Moderni voi olla notkeaa ja vittu, mitä pahaa siinä on, kysyn vain, Zygmunt Bauman?

Valeidentiteetti tuntuu niin kategoriselta ja ... typistävältä. Kutistavalta. Ihan kuin Tommy Hellsténin armoton teologia. Tunnusta, tunnusta, tunnusta, olet kuitenkin valehtelija, petät itseäsi. Perrrkele, Hellstén. Ottaisi  kapitalismin korvien välistä pois, alkaisi elää ja antaisi asiakkaidensakin elää!

Ottaisin valeidentiteetin sijaan käyttöön pzykoanalyyttis-kognitiivisen reformulaation ja sanan apuidentiteetti. Minullakin oli slaavilainen apuidentiteetti. Löysin hengenheimolaiseni venäläisistä. Ollaan välittömiä ja lapsenomaisia, anarkistisen holtittomia, ivanduratshokeja hevoskärryssä lojuen, mutta tarpeen tullen kultaisen ordan julmia mongooli-tataareita ja silvotaan kilpailijattaret ohuen ohuiksi ihrasiivuiksi, kun pitää tehdä mahdottomasti mahdollinen sekin onnistuu ja vaikka olisi tuhansia natseja piirittämässä, aina löytyy jostain elonkäytävä ja aseteollisuus voi jatkaa toimintaansa, jotta etelärintamalle saadaan tavaraa.

En jaksa nyt keskittyä Jouni Tossavaisen uusimpaan romaaniin Taistelevat metsot. Teksti on liian lipuilevaa enkä saa selvää, kuka on kuka. Hahmot tuntuvat ohuilta kuin haahuilevat haamut.

Sen sijaan kuuntelin ties monenteen kertaan Kuohareita toveri Tossavaisen itsensä lukemana, kun valmistin Marialle sitruuna-kurpitsa-purjo-riisi-kvinoa-feta-pinaatti-wokkia.

Osuin kohtaan savon kieli. Siinä kirjailija siteeraa Maria Peuraa ja Heli Laaksosta. En muista, kumpi sanoi, että oman murteen sisään voi mennä kuin syliin.

Minä liu´un eteläsavokarjalaiseen mentaliteettiin kuin matkaluistelija syksyisellä Saimaan jäällä. Nimenomaan Saimaan! Kyse on kielestä, JA kyse on siitä, että minun ihmiseni, meiläiset, puhuvat pulputen kuin lähde. Välillä he helisevät ja välillä kilisevät.

Meiläiset ovat nopeita ja vähän pinnallisia tosin. Syän märkänee, mutta aina voi asioihin suhtautua uteliaasti:

"Mistä sie tuut?"
"Minne sie meet?"
"Mitä siul on kassissais?"
(Lainaus facebook-kamuni Marja-Sisko Aallon päivityksestä)