Aviomieheni - teräsbetoniseinä
Marko Annalan Kuutiosta vähäsen vielä

la 10.10.2020

Sanoin eilen puhelimessa sankari-isoveljelleni Kostille, joka ensin antoi minun pudota Immolanjärveen, kun olin nelivuotias ja isoveljeni palkattu kaitsemaan minua, ja sitten onki minut vedestä sankarillisesti, että aika ajoin on sellainen olo, että tekisi mieleni kaivaa aviomieheni silmämunat kuopistaan.

Arvelen, että sankari-isoveljelläni on huumorin- ja nyanssientajua ymmärtää, mitä tarkoitin. Onhan hän tosiaan pelastanut henkeni - sen jälkeen, kun on saattanut minut hengenvaaraan. Arvelen, että kun putosin laiturilta, isoveljeni näki hetkellisesti siinä kohtaa vain komean itsensä.

Nyt tajuan, keneen kuopukseni on tullut! Enoonsa. Eno pitää laadukkaista vaatteista ja elävä muistikuva hänestä on silittelemässä kravattiaan. Kuopukseni tekee ihan sitä samaa. Hän pukeutuu kalliiisti ja hoitaa upeaa tukkaansa yhtä taiten kuin eno partaansa.

Meillä oli isoveljen kanssa puhelimessa hyvät keskustelut. Soitin hänelle iloitakseni siitä, että toinen isosisko oli soittanut. Ensin soitin toiselle isosiskolle kertoakseni uutisesta, mutta hän oli menossa kauppaan eikä ehtinyt paljoa jutella.

Ilon aiheita siis nämä. Lisään tänne osaksi kiitollisuuspäiväkirjaani. Bestikselle sitä kirjoitan. On pitänyt jo ennen bestiksen kysymystä kertoa siitä, kuinka oikeasti, vähän noloa kyllä, rakastan esimerkiksi värikkäitä kauhoja ja kapustoja. Löysin Siilinjärven Halpa-Hallista alekorin, jossa oli vihreitä, liloja, punaisia ja keltaisia kapustoja, isoja ja pieniä kuin Puavo Syrjäläisen perunat, kuten Puumalassa äidilläni ja isälläni oli tapana sanoa.

Meillä kapustat katoavat salaperäisellä tavalla. Vanha narttu, en nyt tarkoita tässä aviomieheni tynnyrinaista, vaan koiraamme, varastelee niitä ja vie purtavaksi omaan luolaansa. Joskus tässä, kun on aikaa ja voimia, tyhjennämme koiraluolan ja vaihdamme sinne puhtaan viltin. Aina välillä, kun Pimu, vanha narttu, on Matin mukana, nuoret koirat tunkeutuvat luolaan ja tuovat sieltä esille aarteita.

Vähän aikaa sitten Pyry toi Pimun luolasta tupperware-rasian. Onneksi en heittänyt sen nättiä vaaleanvihreää kantta menemään, vaan toivoin, että rasia itse tulee jostain kätköstään esille. Tulihan se.

Pidän kaikesta värikkäästä. Värikäs tuottaa minulle iloa.

Jännä juttu oli, että eilisessä psykofysioterapian rentoutussessiossa en nähnyt värikkäitä ja henkeäsalpaavia kuvia. Näin maitomaisia ja hentoja, jopa vähän harmaita vedic art -siveltimen vetoja. Ne minun ehkä pitää maalata joskus.

Sitten kun mietin, että ajatukset saavat tulla ja mennä ja eihän minulla ole yhden yhtäkään ajatusta, tuli potkuna vatsaan: Autokatsastus! Piti eilen aamulla katsastamani auto, mutta vaikka heräsin Matin kanssa ennen kello viittä, en ehtinyt ennen Pielavedelle-lähtöäni. Luin aamulla loppuun Marko Annalan Kuution.

Annalan Kuutiossa kävi oivalluttavasti esille se, että jos eroa pitkittää ja koettaa tehdä mahdollisimman sivistyneen eron, ei se välttämättä ole niin hyvä sekään. Ero tuottaa jätetylle tuskaa joka tapauksessa. Kuution minäkertoja koettaa uskotella itselleen, että muistikuvien ihana Virpi-vaimo, joka tosin välillä muuttuu suttuisen transsun näköiseksi, tulee kyllä ajan myötä takaisin. Lopulta minäkertojan on vain pakko myöntää; avioeropaperit on syytä allekirjoittaa.

Usein aviopuolisoiden keskustelut eron jälkeen ovat kuitenkin sitä, että jätetty osapuoli haluaa ylläpitää toivoa paluusta yhteen. Ehkä minä en ole tehnytkään ihan kuolettavaa virhettä, kun erosin ensimmäisestä suomalaisesta aviomiehestäni jättämällä keittiön pöydälle lapun: "Menen junalla Kouvolaan. Tuon Kouvolasta Marinan tyttären Viktorian auton Kuopioon ja samalla lasteni tulevan biologisen isän Venäjän-junalta. Asetumme asumaan Virkin Emman kanssa Puijonkadulle."

Asia oli kertalinttuulla selvä. Julmaa, mutta ei ensimmäinen suomalainen aviomieheni siihen kuollut. Tuotapikaa hänellä oli kolme lasta ja minulla prkl vain kaksi.

Joskus vain on ihan pakko olla paska. Kuution minäkertoja ei paljoakaan kerro, mikä avioeroon johti. Muutamasta asiaa käsittelevästä kappaleesta käy ilmi vanhempien väsyminen. Poika on vaativa eivätkä vanhemmuuden vaikeudet yhdistä vanhempia. Mikä saatana tässä oikein on? Miten sellaisiin tilanteesiin saisi apua?

Vai onko mitään tehtävissä? Minulla ja Antilla ei oikeasti ollut kyse muusta kuin siitä, että emme saaneet yhdessä lapsia. Minä halusin lapsia aivan epätoivoisesti, vaikken sitä myöntänyt. Aina kyllä ajattelin, että Antti olisi maailman paras isä. Itse asiassa hän olisi ollut koti-isäainesta.

Jos meillä olisi ollut yhteisiä lapsia, olisinko tehnyt Virpit? Annala ei selitä. Jotain olisin halunnut kyllä lukea. Virpi jää melko etäiseksi, litteäksi hahmoksi. Kuutiossa pääosissa on isän ja pojan suhde, vaikka autofiktiiviseksi arvelemani - no tämä on arvelu - romaani on avioeroromaanikin.

Maaseudun Tulevaisuudessa oli juttu munataksiyrittäjästä Marko Välttilästä, joka on kirjoittanut kirjan Mikä meistä jää. Siinä on aviokriisistäkin. Maria Peura oli aamulla Ylen Anna Tuluston haastateltavana. Peuran haastattelusta kuulin sanan dissosiaatio. Nyt kuuntelin haastattelun kokonaan. Kyse on Peuran uusimmasta romaanista Kantajat.

Dissosiaatio on tärkeä termi Matin ja minun aviokriisissä. On olemassa kaksi todellisuutta. Matilla on selkeästi ollut elämässään useasti dissosiatiivista amnesiaa. Hänelle etenkin tynnyrinainen on aiheuttanut seuraavan ilmiön: "Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet."

On vielä selvittämättä, miksi aviomieheni on halunnut mennä tynnyrinaisen luokse tuntemaan pelkoa, kauhua ja hirvittävää häpeää. Mies itse puhuu viiltelystä. Hänen viiltelynsä on ollut vastaus minun toisessa todellisuudessa elämiseen, jota nyt käsittelen lukemalla Philip Teirin Neitsytpolkua. Siinä avioliiton ulkopuolinen suhde alkaa vaivihkaa juuri somen avulla.

Eilen ajattelin psykofysioterapiasta tullessani, että saan hankkia Neitsytpolun käsiini vasta, kun olen saanut Anne Tylerin Hengitysharjoituksia luettua. En pidä Hengitysharjoitusten päähenkilöstä, Maggiesta. Hän on liian hössö eikä tarpeeksi älykäs, jotta kiinnostuisin. Saa nähdä, jaksanko Hengitysharjoituksia edes siihen asti, kun pariskunta Maggie ja Ira käyvät aikuistuvan tyttären luona.

Vai onko sittenkin kyse Maggien ja Iran pojan pojan äidistä? Tähän mennessä on mainittu, että pariskunnalla on poika, Jesse. Tytärtä ei ole esitelty ja voi olla, että muistan väärin. Ehkä isovanhemmat vierailivat pojan pojan äidin luona. Pakko kait se on jaksaa kirjaa edes siihen asti, vaikka Maggie on tosi rasittavaa luettavaa.

Poika, Jesse, oli melko teininä tehnyt lapsen jonkun Fionan kanssa ja sitten Fiona oli jättänyt Jessen. lapsensa isän. Fiona on nyt menossa uusiin naimisiin ja Maggie kuulee radiohaastattelusta, kuinka Fiona hehkuttaa uudella liitollaan. Fiona oli sanonut radiossa, että hän oli joskus mennyt naimisiin suuresta rakkaudesta eikä siitä hyvää seurannut. Nyt olisi edessä järkiavioliitto.

...

Hihittelin psykofysioterapiaan mennessäni Istukkaryhmäviestille. Istukkaryhmästä sain tsemppiä siihen, että moni kuulema olisi heittänyt petturiaviomiehen pihan teollisuuskontin seinään ja jättänyt siihen koko touhun. Tai sitten kannattaisi suurentaa petturin kuva ja heitellä sitä mädillä tomaateilla tai hedelmillä ja sitten, kun ottaa oikein kovasti päähän, isommilla kiven murikoilla. Viereen kikkeliakkojen kuvat!

Nauroin lopulta niin, että meinasi pissa karata tenoihin.

Jostain syystä minun ei oikeasti tee mieleni käydä aviomieheeni käsiksi. Totta kait haluaisin hänenkin kärsivän samat kivut kuin minä nyt kärsin, mutta voihan se olla, että aviomieheni on ne kärsinytkin. Pitää ihan miettiä asiaa Neitsytpolun avulla ja sen avulla, että ennen sain viikonloppuisin voimaa kotitöihin, kuten pyykkäykseen, imurointiin, moppaukseen ja hiusten pesuun klovni-runoilijalta. Klovni-runoilija tekstaroi töistä, joita omaishoidettava äiti hänelle luetteli - luettelo piteni eksponentiaalisesti makuuhuoneesta keittiöön kävellessä.

Nyt olilsi valmis ripustettavaksi kolmas koneellinen pyykkiä. Kone piippasi jo, mutta vielä kirjoitan.

Aviomieheni on kuin teräsbetoniseinä. Luja, paikallaan pysyvä ja karkeapintainen. Jos häntä takoisi nyrkillä, saisi vain ruhjeita omiin rystysiin. Minä kasvan villiviininä häntä piktin. Olen välillä vihreä, välillä tummanpunainen, muutan olemustani. Välillä rapisen ja pian alan taas rehottaa. Tosin aviomiehelläni on myös teräsbetoniseinän tunne-elämä.

...

Seuraavassa Istukkaryhmän kokouksessa haluan alustaa aiheesta: "62 - 65-vuotiaan ikääntyvän naisen seksuaalisuus - vaihdevuosien kuohunta kaukana - riskinä joutua ostamaan seksiä: Miten säästää maksetun työmatkaprostituoidun aikaa - liukuvoiteet paikoilleen hyvissä ajoin ja muuta sellaista ajan säästöä."