Iloa

to 8.10.2020

Nyt on ollut kaksi vedän ranteet auki -yötä peräkkäin. Pelkään vähäsen, että minulle käy niin kuin keskitysleiriltä hengissä selviytyneelle Primo Leville. Kun kaikki oli ohitse ja keskitysleirikokemuksista oli kulunut yli kolme vuosikymmentä, Primo Levi (1919-1987) hyppäsi kotikerrostalonsa porraskuiluun.

Tuosta noin vain. Plumpsista.

Primo Levi oli mukana Italian vastarintaliikkeessä ja joutui Auschwitzin keskitysleirille. Myös heroiinihelvetin kokenut taiteilija-ikonimaalari Sergei Пшеницыn hyppäsi parvekkeelta alas, kun oli ainakin kerran yltänyt kuiville. Sergein ensimmäinen Maria-ikoni on minulla. Leonid oli jo Suomessa, kun sain Sergeiltä epätoivoisia kirjeitä. En ole uskaltanut lukea niitä - huterasti luin silloinkin, kun sain ne.

Olisinko voinut tehdä jotain? Olisin varmasti, jos minulla ei olisi ollut yhtä vastaavaa tapausta Suomessa. Olisin voinut kutsua Sergein luokseni ja jatkaa sillä tavoin hänen elämäänsä. Eli en olisi voinut. Sergein pelastustyön oli saattanut hyvälle alulle göterborgilainen Maria Krohn. Maria järjesti Sergeille Göteborgissa näyttelyn ja vaikka mitä. En tiedä, miksi Sergei palasi Pietariin ja vajosi takaisin entisiin piireihinsä.

Minä en olisi päästänyt Sergeitä pois Ruotsista. Niin kuin en päästänyt Leonidiakaan. Eristin hänet entisestä elämästään. Leonidin jatkoaika oli 15 vuoden pituinen. Tytöt eivät ihan aikuisikään ehtineet, mutta eivät enää olleet ihan lapsiakaan, kun isänsä kuoli.

Long Playssa oli aivan erinomainen juttu traumoista. Ilkka Parnu oli käyttänyt pohjana Bessel van der Kolkin kirjaa Jäljet kehossa, joka oli lopulta työnohjausopiskelulopputyöni päälähdeteos. Kiitos Kristiinan, opiskelijakollegani, joka samanaikaisesti opiskeli Tommy Hellsténin poppoossa. Jäljet kehossa kuului Kristiinan oppiohjelmaan ja luin siitä otteita kesällä, kun olin etäpäivässä Kristiinan residenssissä.

Jutussa oli myös EMDR-terapiasta, jonka arvelen olevan minulle tarpeen. En kuitenkaan ehdi sitä tähän hätään saamaan, joten on selviydyttävä ilman. Long Playn jutun Menneisyyden vangit mukaan avioero on kuormittava asia, mutta traumatisoiva se ei ole.

Kirjoitus jää kesken. Syyskuun kuitit pitää viedä tilitoimistoon. Jatkan tästä joskus tulevaisuudessa.

Piti kirjoittaa ilosta. Tähän kopioin bestiksen minulle lähettämästä viestistä kappaleen, joka auttaa taas eteenpäin näiden vedänkö ranteet auki vai ripustanko itseni kiikkumaan teollisuuskontin päätyoveen, kun Matti tulee työmaalta illalla, auton valot pyyhkäisisivät ensimmäisenä mustansiniseksi turvonneita kasvojani -öiden jälkeen.

"Pitää vielä sanoa, että kyllä sinulla on tuota rakkautta aika paljon Mattia kohtaan, kun pystyt sietämään nuo jutut, menneetkin. Se kai on selitettävissä sillä, että sinä näet kaiken alta sen oikean Matin. Pystytkö unohtamaan, vai pomppaavatko jutut aina esiin ja jos pomppaavat niin miten paljon sua rasittaa, kun stressihormonit on koholla. Pitäisi olla jokin vasta-asia tälle. Mikä tekee sinut onnelliseksi ja tyytyväiseksi tässä päivässä? Pikkujuttukin kelpaa."

Jutut pomppaavat esiin tuon tuostakin. Kun Matti rassaa kännykkäänsä tai kuljemme vuokrarivitalojen ohitse, alan joskus kirkua. Iloa tuottavat minulle ystävät, jotka tuovat pihaan tuokollisen karpaloita tai sangollisen puolukoita tai mustia aronioita.

Eilen olin juuri aloittamassa takomaan päätäni teollisuuskontin päätyoveen - siihen, johon voisin epätoivoni hetkellä ripustautua. Kirosin saatanaa ja vittua. Karpaloystäväni eivät hätkähtäneet. Ymmärsivät. Sanoivat, että koeta vielä vaikka perkelettä.

Alkoi naurattaa. Olin vähän aiemmin sanonut puhelimessa, että antaa Antin pyöriä siinä ja sitten kiljuin puhelimeen, että vittuuuuuuuuu, olen ollut naimisissa Antinkin kanssa ja onneksi Matti ei ole kuulemassa tässä, että sanon häntä Antiksi, vittuuuuu, vittuuuu. Sillä hetkellä ikävä ensimmäistä suomalaista aviomiestäni kohtaan viilsi kuin leipäveitsi. Ei meidän leipäveitsi, sillä ne eivät viillä kiinteää tomaattiakaan kunnolla.

Nauroimme yhdessä tilanteelle puhelimessa. Onneksi on syntynyt ihmisiä, jotka ovat nähneet elämää ja jotka eivät hätkähdä.

Bestikselle vastasin pitkästi ja ilosta näin: "Mikä mulle tuottaa iloa päivässä? Esimerkiksi semmoiset kaksi kukikasta japanilaista kahvikuppia, jotka ostin tasseineen Kuopiosta Elävästä kaupasta, työttömien kirpparilta. Juon kahvia nyt erilaisista pienehköistä kahvikupeista. Joskus Paula-siskon Vuokon-talosta pelastamistani Kirsikka-sarjan kupeista ja joskus samalta vintiltä kaivamastani Arabian kupista ja nyt voin varioida japanilaiseen kukkakuppiin. Kukkakupissa on punaisia, oransseja ja keltaisia kukkia maalauksena ja kuppi maksoi 20 senttiä sekä tassi myös 20 senttiä. Ostokseni olivat yhteensä 80 senttiä niistä kuppitassiyhdistelmistä."