Kaikista synneistä - pah, tulikin terapiasta

ja siitä, miksi en voi lukea Apu-lehteä, no ei oo tätä tässä merkinnässä

to 29.10.2020

Kulkuriveli mainitsi sarjan Kaikki synnit. En ollut siitä kuullutkaan, vaikka sarjan ensimmäinen tuotantokausi on Ylellä esitetty jo syksyllä 2019. Ehkä Anna on jotain sarjasta sanonut, sillä ensimmäisten erien pääosissa ovat Johannes Holopainen ja Maria Sid. Anna pitää molemmista näyttelijöistä kovasti ja luotan hänen asiantuntemukseensa sarja- ja elokuvamaailmassa.

Anna osaa analysoida näkemäänsä ja eritellä, miksi joku näyttelijä tai jokin sarja tai elokuva on hyvä. Annan takia katsoin Sorjostakin, vaikka kyllä se oli minulle ihan liian raaka. Kiinnostavaa Sorjosessa oli päähahmon tytär, joka oli tullut Lappeenrantaan pääkaupunkiseudulta perheensä mukana, ja tyttären suhde lappeenrantalaiseen poikaan.

Mietityttää vieläkin, miksi tyttö pani pojan julmaan psykodraamaan. Tyttö näytti lukevan psykologisia opuksia ja oliko niin, että hän tavoitteli psykodraama-asettelullaan puhdistavaa psykologista kokemusta, katarsista. Tyttö ikään kuin repi pojan suojauksia kerros kerrokselta, kunnes pojan mukava julkisivu petti ja poika kävi tyttöön käsiksi. Mielestäni tätä kohtaa olisi voinut selittää enemmän myös jälkikäteen sarjassa.

Tunnistin tytön ja pojan asetelmasta - ylläri, bylläri - minun ja Matin suhdetta. Niin kuin Sorjossarjan pojan mukavassa julkisivussa kuin mieheni julkisivussa on kaikki aivan totta. Totta on, että Matti on mukava mies, oikeastikin. Mutkaton ja hänen kanssaan on helppoa.

Matin Talvivaaran kipsisakka-altaan kumipohjan alla on muutakin. Se tulee esille käsittämättöminä tekoina. Tiedätte kyllä millaisina. Jotain tuhoavan pimeää, tiedostamatonta ja samalla äärimmäisen passiivis-aggressiivista.

Nyt kun tarkastelen meitä jälkikäteen, olen järjestänyt aviomiehelleni samanlaisia varmaan uuvuttavia, jollei henkisesti väkivaltaisiakin psykodraamahetkiä keittiön pöydän äärellä. Jos olisimme avanneet sälekaihtimet, näytelmää olisi voinut seurata Linnansalmentieltä livetilassa. Itse asiassa - miksi ei?

Eihän tämä sen kummempaa ole. Näitä asioita, pettämisiä ja pettymyksiä, käsitellään joka toisessa perheessä. Olenko täällä jo kuinka monta kertaa kirjoittanut ihastuksesta Riikka Ilkantytär Suomisen, Vihreän Langan entisen päätoimittajan, vallan mainioon radio-ohjelmaan Vallattomia suhteita.

Kuuntelin sarjan ohjelmat kesällä putkeen kaikki. Etenkin jakso Syrjähyppy on ihanaa, käänsi aivoni ihan nurin. Jos pettämisestä riisutaan edes vähänkin siihen liittyvää petetyn häpeää ja pettäjän kurjuutta, asiasta voitaisiin edes puhua:

https://areena.yle.fi/audio/1-50577812

Minä olin Matille jonkin aikaa toinen (kolmas, neljäs, viides tai kuudes laskutavasta riippuen ja räystäältä tippuen, tiedän, tiedän, mistään ei riiputa, mutten nyt keksi tähän parempaakaan sanontaa) nainen keväällä 2004. Käytyäni Keuruulla hyvästelemässä Suunnitelma A:ni, ilmaisin Matille selkeästi, että se on nyt sitten hänen valittava minut tai se on tässä. (Totta kait tunsin itseni. Jos Matti olisi jäänyt avioliittoonsa, olisin peruuttanut tyynesti takaisin Suunnitelma A:han, joka harvinaista kyllä, olisi juuri sopivasti siinä kohti elämäänsä ollut vapaa. Enkä olisi jäänyt kyselemään, sopiiko hänelle seurustelu. Pakko sopia nyt, kun asiaa olin odottanut vuodesta 1975 tai about.)

Kun Matin pettäminen oli hippeimmillään, olisin kyllä toivonut, että hän olisi ottanut puheeksi avoimen suhteen. Tästä olemme huutaneet viimeksi tiistai-iltana naama punaisena ennen nukkumaan menoa. Matti sanoo, että ei ottanut puheeksi avointa suhdetta, sillä silloin minä olisin lähtenyt. Niinhän se on. En minä olisi loputtomiiin valkannut väylämiestä, joka johdattaisi minut ulos tästä aika sairaaksi käyneestä avioliitosta.

Olisi tullut joku, jonka avulla olisin uskaltanut Matista eroon. Yksin en olisi siihen kyennyt. Sen verran itseäni tunnen edelleen. Pitää olla pelinappuloita (anteeksi, anteeksi pelinappula, olit minulle tärkeä!) ja väylämiehiä. Mattikin oli eräänlainen väylämies minulle eroon Leonidista. Ja minä Matille eroon sairaaksi käyneestä avioliitosta, jossa ei luottamus ollut vallinnut ehkä koskaan. Toisaalta mitä sellaista on väliä, jotkut ristiriidat on vain pakko jättää ratkaisematta, kun on tärkeämpiäkin asioita. Esimerkiksi lapset. Matin biologiset lapset saivat elää perheessä, jossa oli biologiset isä ja äiti.

Tässä linkki Vallattomien suhteiden jaksoon Avoin suhde:

https://areena.yle.fi/audio/1-50519199

Niin kyllähän minä tykkäsin avoimessa suhteessa elää ensimmäisen aviomieheni kanssa. En vain kertonut hänelle sitä, että tämä nyt on tätä feminististä avointa suhdetta. Ihan vilpittömästi haluaisin pyytää anteeksi ja olen pyytänytkin. Tekisin sen vielä kerran. Tai teen, tässä ja nyt. Anteeksi.

Minäkin olen ollut terapiassa

Olin iloinen, kun bestis oli pannut Facebookiin uudet kehykset profiilikuvalleen: "Minäkin olen ollut terapiassa!" Myös mystisellä tietäjänaisella, joka tulee vastaan nyt vähän joka käänteessä Carl Jungeineen ja muine kiinnostavine tietämyksineen, oli samat kehykset. Aivan vastaansanomaton oli myös saamani kommenttipuuskahdus: "Minä olen ELÄTTÄNYT aika monta terapian ammattilaista!"

Ei ole häpeä, että on käynyt terapiassa. Ei ole häpeä, että on tarvinnut apua, hakenut sitä ja saanut. Minäkin otin Facebookiin samanlaiset kehykset. Tahdon murskata tabun, joka mielenterveyskipuihin liittyy. Sen vuoksi oli ihanata, että kallonkutistaja, tohtori Loimulohi jo ennen Vastaamon keisin julkituloa julkisti Facessa tiedon omasta väsymisestään.

Koska olen melko varmasti ainakin bipolaari ja epävakaa, mikään terapia- tai mielenterveysapu ei ehdi siihen kohtaan, kun ydinkipuni puskee pintaan. Se tulee niin äkkiä eikä siinä auta muu kuin turvallisen miehen käsivarret ympärillä pitelemässä, että en lähde ajamaan Vitostien Mäntylahden jälkeisiin kallionleikkauksiin.

Jännä juttu tässä kammottavassa, mutta yhtä aikaa myös puhdistavassa, jaksossa tätä avioliittoa, on ollut tuki todella erikoiselta taholta. Kiitos siitä. Kiitos, kiitos, kiitos. Ei tarvita paljoa sanoja: "No mikä nyt iski? Kaunis perjantai. Nyt ee anneta periksi."

Lähimmäisenä oloon riittää, kun ottaa vastaan toisen tuskan eikä pompauta sitä takaisin kärsivän naamalle. Pitää olla kanttia, ettei pelästy sitä, mitä toinen sanoo. Ja aina pitää muistaa se, että jos lähimmäinen kuitenkin päätyy samaan kuin Primo Levi tai Sergei Psenyitšin, sille kukaan ei voi mitään.

Primo Levi ei jätä minua rauhaan. Jotenkin tiedostan sen, että ydinkipu voi iskeä äkkiarvaamatta vaikka oman kotitalon porraskäytävässä. Minun sisälläni on valtavia, jättiläismäisiä, melkein musertavia suruja ja niitä peittelen olemalla ylpeä ja ylimielinen. Kompensoin (Kimmo Takala tunnelukkokirjat ja Päästä irti). Matin sisällä on aggressio ja viha.

Sen vuoksi hän taivutti minut kuin kevättulppaanin eräässä keittiöpsykodraamassamme. Näin vain hänen vihasta vääristyneet kasvonsa ja kuulin sihinänä: "Nöyrry, nöyrry!"

Terapian tarpeessa edelleen

En ole ollut pitkässä psykoterapiassa koskaan, sillä minulla ei ole ollut siihen sen enempää varaa kuin muutenkaan mahdollisuutta. Kun kävin ylikierroksilla ja nukkuminen oli vaikeaa, varasin ajan Iisalmen työterveysaseman työterveyspsykologilta. Hän näytti minulle unikäyrän ja sanoi, että kun kuitenkin jonkin verran nukun  joka yö, ei se kuolemaksi ole.

Se oli aivan valtava helpotus. Olinhan minä siihen mennessä jo elänyt elämäni niin, että jos en tänä yönä nuku, nukun seuraavana. Ja jos en nuku seuraavanakaan yönä, nukahdan taatusti iltapäivällä vaikka tietokoneen ääreen istualleni.

Olen ehkä alitajuisesti järjestänyt elämäni niin, että olen voinut nukkua ilman uni- tai nukahtamislääkkeitä silloin, kun uni tulee. Noh, sehän on tarkoittanut sitä, että minulla ei ole eläkekertymää. Se, että minulla ei ole eläkekertymää, tekee minusta hyvin yritteliään. Yrittäjänä pitää olla kuolemaan asti ja oikeasti! Ei haittaa. Jospa työelämä vihdoin tunnustaisi sen, että minunkin panostani tarvitaan.

Haluan olla maailman tappiin asti TYÖNANTAJA! En ole juuri koskaan elämässäni ollut palkansaaja, joten haluan antaa toisille sitä, mitä itse en ole saanut. Työtä. Hih, tämähän on hilpeää! Kenenkään muun palveluksessa kuin itseni tai Matin, en voi kuvitella olevani.

Perustan vielä sellaisen .... naisten rakennusliikkeen. Ugh, nyt se on sanottu tähän. Salama minut halkaiskoon kohta, kun menen pihalle ja lähdemme Pielaveden työmaalle.

Kun työterveyspsykologi, joka oli vähän uneliaan oloinen ja sameahko vanheneva mies, joka ei nopeudellaan päässyt vastaanottoa häiritsemään, sanoi, että tämänkaltainen unettomuus ei ole kuolemaksi, se riitti. Tulin lopulta unettomuudesta todella terveeksi, kun maksoin Iisalmen Työterveysaseman laskun. Eikä se edes ollut mitään siihen verrattuna, mitä Mehiläisen osaseksi muuttunut Iisalmen työterveysasema laskuttaa!

Toki suurimman osan työnantaja saa Kelalta takaisin, mutta rahoja saa odottaa noin vuoden. Se on pienyrittäjälle kova paikka, vaikka työterveyden kelakorvaukset tulevat tavallisesti kuin joululahjaraha yrityksen tilille. Niinpä me olemme ostaneet henkilöstöllemme muun muassa Jarmo HIltusen oppikirjaa Uudistunut perinteinen hirrenveisto -kirjaa.

Oisikohan sitä vielä jostain saatavilla, sillä meillä on nyt melkein koko henkilöstö uudistunut? Pitää tutkia netistä. Jarmo Hiltunen on kyllä melkoinen mestari ja monitaituri. Hänen oppikirjansa käsittelee tuoreiden hirsien veistoa, mutta kyllä me Jarmon teksteillä ratsastamme härskisti. Jarmo on saanut restaurointioppinsa meidän firmasta ja on vielä minun rekryni tähän.

Jarmo Hiltusen työhaastattelun hoidin Kuopiossa Sokoksen ruokaosastolla eduskuntavaalitalvena 2011, kun pakkasta Pohjois-Savossa oli -30 astetta.  Paavo Arhinmäki (vas.) oli laskeutunut helsingeistään Savon eduskuntavaaliehdokkaiden tavattavaksi. Minäkin olin ehdokkaana, mutta en osannut sanoa Paavo The Suurelle mitään. En vain osannut, sillä ajatukseni olivat jo työntekijän työhaastattelussa ja siinä, pääsemmekö takaisin Lapinlahdelle GBA-Saabilla, joka oli kyllä lähtenyt pihasta käyntiin, mutta pelkäsin, että Kuopion torin alta ei lähde. Matti oli Talvivaaran kaivoksessa huoltoasennuksissa ja pelasti taas sillä kertaa rakennusliikkeen.

Terapian tarpeestahan minun piti. Myöhemmin kävin vuosina 2016 - 2019 harvakseltaan kallonkutistaja-Päivillä. Samaan aikaan tein ensin kirjallisuustieteen perusopinnot Kuopion Snellman-instituuttiin ja kirjoittamisen perusteet. Luulin ensimmäiseen kurssiin asti, että olin ilmoittautunut luovan kirjoittamisen perusteisiin, mutta ihan perus, peruskirjoittamista se oli. Nauratti, kun tajusin. Olin ollut ammattikirjoittaja 17-vuotiaasta lähtien.

Pakko oli tunnistaa ja tunnustaa oma manerisoituminen. Prkl, ja taas muuten olen manerisoitunut. Vähän eri tavalla, mutta yhtä kaikki.

Vastaamokeisi

Nyt käyn psykofyysisessä työnohjauksessa, se on sekoitus trauman purkua ja pienyrittäjän toiselle antamaa pienyrittäjän johtamisvalmennusta, ja kohta kirjoitan työnohjausopintojeni oppimispäiväkirjan. Aloitan huomenna. Pakko valmistua joskus MIF:stä. Juu!

Savon Sanomien Sami Vainion kakkossivun yliöartikkeli Vastaamo-keisistä otsikolla Ennen olivat rosvotkin parempia, oli hauska - etenkin siinä, kun Vainio visioi entisajan tietomurtoa. Kymmenen tuhatta potilaskansiota kainaloon ja sitten torille myymään potilaskeisejä.

https://www.savonsanomat.fi/paakirjoitus-mielipide/3145433

Mutta tämä - tästä olen eri mieltä: "Onko esimerkiksi hammaslääkärini aivan pakko tietää masennuksestani – jos sallitte kuvitteellisen esimerkin." Hammaslääkärin ei ole pakko tietää masennuksesta, mutta jos tietää, onko se niin kamalaa.

Tartun myös kohtaan "Jos sallitte kuvitteellisen esimerkin". Niin Sami Vainiohan taitaa olla työpaikassa, josta saa fudut, jos on jotain mentaalijutskia. Ennen toimittajat ja kirjailijat kilvan toistelivat kolumneissaan ja kirjailijat haastatteluissaan sitä, että eivät ole vasemmistolaisia (vaan ovat vihreitä, eivät oikealla eikä vasemmalla, vaan huutavan hukassa, joo).

Nyt varmaankin toimittajien täytyy korostaa sitä, että eivät sairasta masennusta. Eivät varmaan paljolti sairastakaan. Minä esimerkiksi toimittajana olin maanikko. Vetelin sellaisilla kierroksilla, että ihme ja kumma, aivoaneurysmani ei revennyt jo 1990-luvulla.

Eeva ja Papu ei kun Apu

Luin uusimman Eevan..... prkl, prkl, Matti tuli pihaan. Pitää mennä. Jatkan tästä. Joskus. Kaikki synnitkin jäi käsittelemättä loppuun.