Marko Annalan Kuutio

pe 9.10.2020

Tarkkaavainen lukija huomasi, että eilinen kuvani itsestäni killumassa köydessä teollisuuskontin päädyn ovessa, kun aviomieheni palaa illalla työmaalta, oli kömpelö yritelmä kuvata - no öhh just sitä, miltä tuntuu. Juuri sillä hetkellä tuntui pahalta. Sietämättömältä.

Onko niin, että sietämättömät hetket on otettava vastaan lyhentämättömänä ja sensuroimattomana? Puuduttamatta. Antaa sydämen takoa ja luottaa siihen, että aivoaneurysma päässä ei rikkoudu. Tai edes toivoa, että ei tulisi aivoverenvuotoa.

En tosiaankaan halua satuttaa itseäni. Minua on satutettu ihan tarpeeksi. Rikottu. Nyt saatana saa riittää. Kirjoittamalla hillitsen haluani satuttaa aviomiestäni. Kun kirjoitan, miltä tuntuu juuri pahimmalla hetkellä, en toivoakseni käy käsiksi mieheeni.

Jostain syystä en oikeasti haluakaan käydä häneen käsiksi. Kumma juttu. Olen potkinut alas OBY:n hansikaslokeron luukun. Episodi päättyi siihen, kun aviomieheni piteli minua tukasta noin kymmenen kilometrin ajan melkein satasta mutkaisella tiellä etenevässä autossa. Pyysin häntä pysäyttämään auton, jotta olisin voinut paeta pahaa oloani pyhäntäläiselle pellolle, mutta avioimieheni ei päästänyt minua. Sanojani alleviivatakseni potkaisin pakun hanskalokeron luukun lattialle.

Aviomieheni suuttui oikeasti. Se ei enää ollut näyteltyä. Joskus nimittäin mietin, miten paljon aviomiehessäni edelleen on näyteltyä täysin feikkiä ja miten paljon esille tulee aitoja tunteita. Hanskalokeron rikkomisesta aiheutui ihan oikea suuttumus. Pointsit siitä Matille.

Olen rikkonut Hattiwatti-muumimukin (se oli pahinta, haluan löytää uuden tilalle, se oli lempimuumimukini.). Ja mitä vielä? Olen silpunnut Matin minulle ostamia lahjakirjoja. Syksyllä 2017:kin sain häneltä synttärilahjan. Ja sitten minä falskiksti kirjoittelin 4.11. tyhjiä sanoja Marina Svetajevan (oikeasti, hävettää, olin unohtanut t-kirjaimen) ja Boris Pasternakin kirjallisesta suhteesta. Hyvä, kun en sen enempää horissut Rainer Maria Rilkestä.

Enkä edes muista, kenelle aloitettu kirje on. Arveluja kyllä on. Toimin silloin tympeän oikeutuksen tunnelukon vallassa passiivis-aggressiivisesti. Ugh, näin on. Osaan minäkin passiivis-aggressiivin imperatiivina, vaikka useimmiten olen suoraan aggressiivinen.

Itse asiassa tarkkaavainen lukija, joka on ehtinyt lukea Marko Annalan Kuution, huomasi, että teollisuuskonttiin hirttäytyminen oli myös plagiaationtapainen. Marko Annala kirjoittaa kuin mies. Johtuu varmaan siitä, että on mies. Useimmiten hän on tyrmäävän tyly.

Romaanissa on myös lyyrisiä, hänelle tai ylipäätänsä mieskirjoittajalle, epätyypillisiä lyyrisiä jaksoja, kuten sivulla 268, tämä on aivan huimaa:

"Kun kukaan muu ei ole näkemssä, Aatun maatessa tulikuumana sylissäni myrskyn riepotteleman huoneen raunioilla tai juuri ennen nukahtamistaan, kun hän hymyilee hiljaa itselleen rauhoittaakseen mielensä unille: silloin hänen haavoittuvaisuutensa saa minut havahtumaan ja ymmärtämään, kuinka pieni hän vielä on, kuinka kesken maailmalle, ja kuinka suuri on minun vastuuni siitä, että hän jonain päivänä olisi valmis. Silloin tajuan, kuinka heikko olen hänen edessään, ja kuinka suuresti toivoisin olevani vahvempi, ja juuri silloin rakastan häntä eniten."

Isä kirjoittaa pojastaan. Voi kunpa osaisin kirjoittaa samalla tavalla tyttäristäni. Romaanin kertojaminällä on kyllä realistinen kuva lapsestaan. Aatoksella on aina ollut avaruudellista hahmotuskykyä. Hän oppi tulkitsemaan karttaa hyvin varhain eikä hän ole koskaan eksynyt. Matematiikassa hän on hyvä, mutta ei poikkeuksellinen. Aatos jäi luokalleen, mutta niin on jäänyt hänen paras kaverinsa Laurikin. Lauri on paras ystävä ja ainoa. Aatoksella ei riipaisevasti ole kavereita, sillä hänellä palavat nopeasti hihat eikä hän ole kiinnostunut siitä, kumpi voittaa jossain fyysisessä kisassa, Ville vai Kalle vai onko sittenkin Jani-Petteri nopeampi.

Tunnustan, että nautin Annalan nopeista leikkauksista. Kirjan minäkertoja on eronnut ihanasta Virpistä. Poikaan liittyvässä erityisopettajapalaverissa mies katsoo vaimoaan, joka täräyttää koululla, että pariskunta on eronnut. Minäkertoja ei ole kertonut sitä kellekään, koska hämää itseään sillä, että ovat asumuserossa.

Asumuserosta on lyhyt matka Virpin tulla takaisin. Virpi ei aio tulla takaisin, vaikka ei seurustelekaan hevoshormoneja popsivan kävelevän autotallin kanssa.

Koulupalaverissa minäkertoja katselee vaimonsa kireiden farkkujen peittämiä farkkuja: "Minulla on ikävä niiden väliin." (Marko Annala Kuutio s. 45) Kun vaimo päästää suustaan, että he ovat eronneet, vaimo muuttaa muotoaan. Vaimo näytti kaikista rypyistään ja sotkuisista meikeistään huolimatta ensin kauniilta, mutta erosta puhumisen jälkeen vaimo onkin kuin vanha transu, johon minäkertoja ei haluaisi koskea pitkällä tikullakaan.

Se on se varjokuva, joka joskus hiipii puolison kasvokuvan päälle. Irstas hymy. Ilkeä naama. Pahuutta heijastavat silmät. Tajusin, että aviomieheni silmistä heijastui tynnyrinaisen silkka pahuus. Ai niin. Minä en synnynnäiseen pahuuteen uskonut. Ei sellaista olekaan. On vain enemmän tai vähemmän vauroituneita ihmisiä. Tynnyrinainen on aika pahasti vaurioitunut.

Käytän muotitermiä, joka on menettänyt voimansa. Narsistisesti häiriintynyt ihminen. Riidankylväjä, sanoi muudan järjestötoimija tästä. Siunaa ja varjele yhdistystoimintaa, ettei tällaisia enempää pesiytyisi mihinkään yhdistykseen. Edes poliittisen vastustajan järjestöön. En soisi sellaista millekään tai kenellekään. Olen niin jalo. (Tai no kepua voisi harkita, että saisivat tällaisen lahjan.)

Koulupalaveri oli juuri niin teennäinen kuin vain koulupalaverit voivat olla. Minäkertoja tulee itsensä kanssa sopimukseen, että ei tapa ympärillä olevia noita-akkoja (opettajaa, erityisopettajaa ja muita oppilashuollon kireäjakkuisia tätejä). Ainakaan vielä tänään.

Minäkertoja ei haluaisi, että hänen poikansa jää luokalleen, sillä poika on syntynyt alkuvuodesta ja hänellä kasvaisi munakarvat jo siinä vaiheessa, kun muut luokan pojat vielä tonkisivat matoja muovilapioilla.

Minäkertoja ratkeaa avioerossa myös tupakoimaan. Jotta poika ei isävuorollaan erottaisi tupakanhajua iskän paidasta, tämä koettaa ostaa kirpparilta itselleen ponchoa. Ponchon hän pukisi ylleen parveketupakointihetkissään.

Kirpparin hajuja Marko Annala kuvaa hyvin. Perkele, minä en saa millään esimerkiksi tähän blogiin muita aistihavaintoja kuin värejä. Kirpparilla oli vaikka mitä hajusekoitusta, mutta tunsin terävän viillon alavatsassani - veitsenä ei edelleenkään ole meidän leipäveitsemme, jolla ei saisi edes petturiaviomiestä hengiltä, tomaattien leikkaamisesta puhumattakaan -, kun Annala kirjoitti, että osa hajukokonaisuudesta on peräisin keski-ikäisten naisten tenojen ohi karkaavasta virtsasta.

Uh, minähän rakastan ilmaisua nauraa tenat kusessa. Siitäs sain. Voin näin kuitenkin kirjoittaa jatkossakin, sillä olen keski-ikäinen, jopa sen ylittänyt, nainen, joka tarvitsisi tenoja. Mitäs kamalaa kirjoittaisin vanhenevista miehistä - vaikka vanhenevista miehistä ja nötkötistä.

Kirjoitin minä muitakin asioita Kuution kansilehdille, mutta nyt puikahdan suihkuun. Jenni Haukiolla on aivan ihana runokirja Paitasi pujahti päälleni. Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai eilen amerikkalainen aika vanha nainen, Louise Umlaut-Gluck. Kuulema kirjoittaa omakohtaisia runoja ja esseitä. Hannele eilen päivällä lähetti kysymyksen, kuka helvetin Umlaut-Gluck. Minä en yhtään ollut kartalla, kunnes katsoimme Matin kanssa iltauutiset Matin survoessa puolukoita ja ottaessaan esille täysin hirvittävän kielikuvan puolukasurvimesta.

Minä vedin pöydälle kampelan ja muistin, että venäjäksi minua on aina viehättänyt ilmaus dohlaja ryiba. Minusta kampela näytti vuokraläävänsä ovella dohlaja ryibalta. Jännä juttu muuten. Olen aina pitänyt dohlaja ryibaa itseäni vanhempana. Kirjoitin hänestä viisikymmentävuotiaana itkevänä ikineitsyenä, kun hän oli vasta neljäkymmentä.

Riitamme oli eilen illalla hyvin pohjustettu, mutta saimme sitten vähän myöhemmin sovun aikaan tutulla tavalla.

Louise Umlaut-Gluckiltä toivon nopeasti omakohtaisten esseiden kääntämistä. Anni Sumarin kääntämissä runoissa on kuulema aiheena himo ja tuska ja ne ovat kuulema helposti lähestyttäviä. Ihanata! Voisikos tässä vaikka runokirjasen ostaa välillä.

Nyt tajuan, mikä viehättää Jenni Haukion runoissa. Ne ovat helposti lähestyttävissä ja niissä rakkaan ihmisen paidat vaivihkaa pujahtelevat päälle. Meri välkkyy hopeaa eivätkä dohlaja ryibat haise tunkkaiselle ja likaiselle vuokralääväromulle.

MItäs ilkeää keksisin vanhan naisen liukasteista? Hm. Jään miettimään.