Voiko uskottomuudesta toipua?

to 8.10.2020 klo 15.51, merkintään liittyy päivällä kirjoittamani teksti

Enhän minä ehtinyt äsken saada kuittikansiota järjestykseen viedäkseni kansion tilitoimistoon. Jätän asian huomiseen. Ilkka Pernun Long Play -juttua Menneisyyden vangit en ole ihan kokonaan ehtinyt lukea loppuun. Erinomainen juttu se on, mutta problematisoisin hieman jutussa esiintyneen professorin tokaisua, että avioero ei ole traumaattinen tapahtuma. Avioero on eri asia kuin kidutus.

Kyllä varmaan on, mutta onko nyt niin, että osalla tämän ajan ihmisistä on kokemusvalikoimassaan niin vähän kaikkea, että avioero saattaa olla trauma. Aivan kuten Tiina Kaarela joskus Mikkelissä, mikä kulttuurikarkelo siellä nyt olikaan, nuoriso-opistolla, alusti aiheesta naisten synnytyskertomukset - Kaarelan mukaan nykynaisten synnytyskertomukset ovat verrattavissa sodan kokeneiden miesten kertomuksiin.

Suuri juttu ja joskus jopa ainutkertainen tapahtuma nykynaisen elämässä. Aiemmin historiassa kun lapsi- ja imeväisyyskuolleisuus oli suuri, oli ehkä suurempi toleranssikin kriiseille. Ainakaan Leonidia en saanut ymmärtämään, mikä musertava pelko liittyi Marian pikkukeskosuuteen ja siihen, että Maria jäi vastasyntyneiden teho-osastolle kolmen ja puolen kuukauden ajaksi kiireellisen sektion jälkeen.

Leonid oli jo siihen mennessä nähnyt paljon kuolemia. Ljovan äiti oli kuollut hänen syliinsä. Miten minä saatoin mennä kappaleiksi sellaisessa tilanteessa, hän vaikutti ajattelevan ja ärtyvän.

(Vai muistanko väärin, että Tiina Kaarela olisi alustanut - kuulinko synnytystutkimuskertomuksista jonkin seminaarin vapaamuotoisen keskustelun yhteydessä.)

Avioero on kuormittavaa ihmisen elämässä. Niin. Onhan tuota kaikenlaista kuormitusta elämässä ollut. Sanoisin kuitenkin aviomiehen uskottomuuden paljastumista traumaattiseksi kriisiksi. Kirjassa Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua? on siteeraus kriisitutkija ja psykoterapeutti Johan Cullbergilta: "Muita traumaattisia kriisejä ovat muun muassa läheisen kuolema ja työpaikan menettäminen. Traumaattiset kriisit poikkeavat normaaliin elämään kuuluvista kehityskriiseistä, kuten lapsen syntymästä ja eläkkeelle jäämisestä."

Lasteni isä oli avoimen väkivaltainen. Hän pahoinpiteli minut pahasti pari kertaa. Pahoinpitely ei ollut jatkuvaa, mutta jouduin kokemusteni jälkeen elämään kokoaikaisessa pelossa. Lasteni isä kuitenkin teki mitä teki - avoimesti. Tein johtopäätökseni. Näin ei voi jatkua, pilaan lastenikin elämän, se oli pahinta, ja aloin systemaattisesti etsiä ulospääsyä tilanteesta.

Matti oli ulospääsyni. Hänen olemuksensa puhui siitä, että myös hänellä on samanlainen hanke. Hän etsi ulospääsyä omasta pettämiskierteisestä avioliitostaan. Meillä oli molemmilla sama ajatus. Paranemme yhdessä.

Kun kaikki alkoi meillä mennä pieleen, minä petin, mutta avoimesti ja kerroin, että tarkoitukseni on jättää hänet. Jotenkin. Minulla ei ollut muuta keinoa siihen kuin ennen kokemani. Piti etsimän uusi mies. Nyt tajuan, että en missään nimessä olisi halunnut jättää Mattia, vaan paska parisuhde, johon ei keskenmenojen jälkeenkään tullut läheisyyttä tai henkistä yhteyttä.

Nyt kun aviomieheni vuosia kestänyt pettämisvyyhti on paljastunut, koen uudelleen ja uudelleen tunteen, mikä on tavoittanut minut aika ajoin jopa avioliiton alusta lähtien. Olen ansassa. En pääse pakenemaan. Keiseissä on ero. Pahoinpitely on selkeä juttu. Saatoin päättää, että tätä en kestä.

Pettäjä ei anna siihen mahdollisuutta. Se vasta julmuutta on. Matti petti minua ja vakuuttaa, että hänen tarkoituksenaan ei ole missään vaiheessa ollut jättää minua. Tätä ristiriitaa ei voi ratkaista. Se on vain hyväksyttävä. Aika näyttää, onko hyvä asia se, että Matti ei halunnut jättää minua missään vaiheessa.

Ymmärsin sen kyllä ja vakuudeksi halusin nähdä kahelianaisen silmästä silmään sikäli mikäli sellainen on mahdollista. Kävimme soittamassa hänen ovikelloaan ja hetken leikittelin ajatuksella, että jätän aviomieheni siihen paikkaan. Oven avasi kolho otus. Mietin, että hän näyttää oikeastaan kalalta.

Kalalta, jonka liha on kuivaa ja elottoman harmaata. Ruotoja on paljon, joten syöminen ei ole ilo. Ehkä kampela, jolla vatsa on useimmiten vasemmalla kyljellä ja selkä (silmät) oikealla kyljellä. Jotenkin epäsuhtainen.

Ansassa olemisen olo tuli siitä, että aistin kyllä aviomieheni hyytävän kylmyyden ja hänen kivikasvoisuutensa ja ajatuksissani hälytti koko ajan niin, että sydän takoi; aviomieheni nimittäin kehui suhteemme ihan alkuaikoina, kun olimme vielä salarakkaita, kuinka hän on hyvä hämäämään omaa vaimoaan. Aviovaimon, jota pitää pettää, huomio kiinnitetään väärään naiseen ja sen jälkeen voikin sitten kaikessa rauhassa pettää jossain toisessa suunnassa. Aika kammottavaa.

Toinen pysäyttävä hetki oli avioliittomme alussa. Tähän tupaan tupsutteli nainen, jonka kanssa aviomiehelläni oli ollut salasuhde ennen minua. Ihan kylmän viileästi nainen itsekin esiintyi ja tuvan pöydän äärelle oli hänen oma aviomiehensä levitellyt Matin laskentaa varten rakennussuunnitelmia.

Silloin päätin, että tällaisen ihmisen kanssa en halua elää loppuelämääni. Oli kuitenkin katsottava jokainen alkanut raskaus loppuun ja sen jälkeen .... mitä ihmettä jäin odottamaan? Jäin odottamaan sitä, että kilpikonnan kuoren alta haluaa tulla ulos pieni, vahvasti oikeudentajuinen poika, jonka joku oli rikkonut tai ehkä jopa jotkut olivat rikkoneet jo ennen minua.

Totta kait minä rikoin jo rikottua. Ja Matti rikkoi minua.

...

Miksei ole perinnettä, joka sallisi petetyn aviovaimon pitää suruhuntua? Tai miksei ole sallittua ääneen itku. Oikein rääkyminen. Eilen huusin saatanaa ja vittua pihalla ja taoin teollisuuskontin metalliovea. Siitä kirjoitin enemmän aiemmin päivällä. Yksi väkivaltainen mielikuva on se, että vedän itseni kiikkuun teollisuuskontin päätyoveen ja kun aviomieheni tulee iltapimeällä työmaalta, auton valot paljastavat näyn: roikun hirressä sininen kieli ulkona ja kasvot turvonneina.

En halua missään nimessä vahingoittaa itseäni. Haluan vahingoittaa miestäni, petturia. Haluan jäädä hänen verkkokalvolleen yhtä traumaattisena näkynä kuin se hirveä irstas ja ilkeä naama tynnyrillisnaiselleen lähettämässä kuvassa oli. Silloin tällöin kuva siirtyy ikään kuin varjona päälle, kun katson aviomieheni kasvoja.

Tosin. Kuvan kammottava, irstas ja ilkeä hymyhän ei ole minulle tarkoitettu. Joissain minua haavoittavissa asioissa aviomieheni on nyt tiedostanut halunsa haavoittaa tynnyrinaista. Suhde on omalla tavallaan ollut väkivaltainen. Kaikkein irvokkainta on, että aviomieheni on ottanut tynnyrinaiselta rahaa.

Mieshuora siis ja melko epätoivoinen nainen.

Jotta voisi unohtaa, on tiedettävä, mitä unohtaa. Ja jotta voisi antaa anteeksi, on tiedettävä, mitä antaa anteeksi.

...

Sanoin kesällä muudaalle nuorelle leskelle, että oikeastaan olisin toivonut aviomieheni kuolleen ennemmin kuin paljastuneen pettäjäksi, vuosia minua pettäneeksi ihmiseksi. Jos Matti olisi kuollut, voisin minä surra aikani ja sitten ajatella, että semmoinen mies se oli. Minua olisi kohdeltu lempeästi. Olet nyt leski, on varmaan surullista, milloin lesken sänky tulee maatuksi, miten nyt tästä eteenpäin.

Tynnyrinainen loukkaantui syvästi ja raportoi loukkaantumisestaan aviomiehelleni, kun kirjoitin, että olen leski. Läs... ei kun leski on Hän. Nimen Omaan Hän, Suuruudessaan.

Petetty on rasittava. Eivät ihmiset halua kuulla. Se on aivan liian kamalaa. Häpeällistä. Jos petetty puhuu asiasta, sitä ei haluta kuulla, sillä ihmiset haluavat pitää kiinni kluvastaan, joka heillä on pettäjästä. Sehän on niiiiiiiiiin hyvä mies. Varmaan on vaimon oma vika, että mies petti. Niinhän sen täytyy olla. Petetyn täytyy päästä eteenpäin. Eihän pettäjän elämä voi kulua niin, että hän koko ajan makselee ikään kuin velkaa. Ei semmoinen käy. Suorastaan miesparka! Menisi nyt blogistikin eteenpäin. Kirjoittaisi jo muusta.

Tämän vuoksi oli aivan ihanata kuunnella Ylen Areenalta Riikka Suomisen sarjaa Vallattomia parisuhteita. Etenkin jakso Syrjähyppy on ihanaa! oli yliveto. Kun asialta riisutaan tabulountoisuus, voidaan alkaa puhua oikeasti asioista niiden oikeilla nimillä.