Äänestän Savonia-palkituksi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirrettyä maata

la 21.11.2020

En ole ehtinyt lukea yhtäkään Savonia-kirjallisuuspalkintokirjaa. Antti Heikkisen Einari-elämäkerta ei kiinnosta. Kari Hotakaisen Tarinan lienee taas pitkitetty tendenssipläjäys. Jouni Toissavaisen Taistelevat metsot arvelen toimivan parhaiten äänikirjana ja kirjailijan omalla äänellä luettuna.

Kun meni etsimään Tastelevia metsoja Storyteliin, mikä oli melkoinen ponnistus, sillä tunnukset olivat Marialla, tyttärelläni, entisellä pienellä keskosella, joka syntyi viikoilla 26 + 5, 895 gramman painoisena ja jonka paino kävi 700 grammassa, sillä pikku keskosten paino laskee syntymän jälkeen radikaalisti. Muistaakseni nestettä poistuu vauvan elimistöstä.

Entinen pikku keskonen vastasi happamasti märinääni siitä, että tunnukset ovat hänellä ja koko systeemi on ihan jumissa: "Olen ne jo kertaalleen sinulle lähettänyt." Eikä suostunut lähettämään niitä uudestaan. Oli nieltävä harmitus ja selattava tytön tekstareita puoli vuotta taaksepäin.

Siellä ne olivat. Menin Storyteliin ja löysin venäläiset kirjailijat. Ensin venäjäksi tuli kaikkea paskaa, mutta sitten keksin käyttää hakua. Storytelistä nousi hauilla (haku sanan monikko adessiivissa) sekä Mihail Šiškinin teoksia että Jelena Tšižovan Muistista piirretty kaupunki.

Kuuntelin tuntisotalla ensin Mihail Bulgakovin Saatanaa, joka saapuu Moskovaan. Putosin Bulgakovin Pontius Pilatus -satiirista kärryiltä. Tai no, ihan kuin olisin pudonnut Dostojevski Karamazovin veljesten Inkvisiittori-tekstiin.

Sen jälkeen sukelsin Šiškinin Письмовникiin, Sinun kirjeisiisi. Kuuntelin lukunäytteen Tšižovan esikoisromaanista. Sen jälkeen yöllä aivoni kelasivat venäjän kieltä takaisin. Heräsin siihen, että puhuin unissani ääneen venäjää. Seuraavana päivänä hahmotushäiriöni lävähti satakertaisena naamaan.

En erottanut numeroa kolme numerosta kuusi ja kakkonen sulautui myös ympyröihin ja palloihin. Yksi numerosarja paistoi sinisenä, toinen oli musta ja jossain oli vähän punaistakin. Maksoin palkat, vaikka tuntui siltä, että pää hajoaa.

Olin myös autuaasti unohtanut koko Jouni Tossavaisen.

Eilen istuin puisella keittiötasolla vahtimassa miestäni, että luvatut työt tulevat hoidetuiksi ja asiakkaamme pääsevät viikonlopun viettoon, kuten mekin. Oli kiva päivä, vaikka terapiani peruuntui. Aamulla kävimme Kuopion museolla savutuvan kasausta katsomassa ja päätin, että nyt manageroin, vaikka mikä olisi.

Tällä kertaa ei ollut kyse mikromanageroinnista, vaan strategin täsmäohjauksesta. Minä olen strategi. Toivottavasti meni nyt oikein. Olen selaamassa ensi tiistain oppimateriaalia etukäteen. En malta olla lukematta slaideja jo nyt.

Rakastan näitä sanoja: strategia, swot ja leadership. Minulla on tällainen perversio menossa. Tai on ollut jo vuodesta 2006, jolloin aloitin ensimmäisen johtamiskoulutukseni Ysaolla. Ysaon opeillani aviomieheni pyyhki muun muassa Satiaisen ja Tynnyrinaisen perseseutua, mutta mitä siitä, vituttaa kyllä näin jälkikäteen ja rankasti. Kuuntelin Storytelistä Antto Terraksen Huorintekijän ABC:n ja ihan kuin olisi mieheni virolaissyntyisen satiirikon yhden asian kirjan lukenut.

Kuopion reissun jälkeen kävimme toisella työmaalla ja Iisalmessa Ysaolla, työväentalolla ja lentokentällä. Vaatteenvaihdon jälkeen menimme työmaalle ja minä koetin saada mieheni päähän jotain järjestystä.

Ojentelin hänelle kattopaneeleita ja selasin Facebookia sekä luin Savon Sanomistakin jutun Ruokolahden kunnanjohtajajupakkaan. Rautalammin kunnanjohtaja Anu Sepposella on kesäpaikka Ruokolahdella ja hänet valittiin syksyllä Ruokolahden kunnanjohtajaksi ohi Kimmo Tiilikaisen, joka kuitenkin jäi valtiosihteeriksi. Ilmeisesti Sepposen valinta oli demaripeliä.

Nyt Ruokolahdelle on valittu Puumalan Matias Hilden. Jos Matias Hilden lähtee Ruokolahdelle, voisi Anu Sepponen tulla valituksi Puumalaan. Hänellä kun on kesäpaikka Ruokolahdella. Sehän on lähellä.

Ajatelkaa. Asuisi Puumalassa ja kävisi kesämökillä Ruokolahdella. Meillä kotona vanhemmat sanoivat aina, kun kimputin, emmekö voisi lähteä joskus lomalle ulkomaille, kova oli kytöni jo silloin, että lähdetään ulkomaille Ruokolahelle. Voitte arvata, että se ei ollut minusta yhtään hauskaa. Isompi vitsi se olisi ollut, jos olisimme asuneet Puumalassa, vanhempieni kotipitäjässä, mutta asuimme viheliäisellä sisäänpäinlämpiävällä paikkakunnalla Kärkölässä, joka on sittenkin antanut minulle ihan mahtavat eväät elämässä.

Kirjoitan joskus Minun Kärköläni -merkinnän. Joskus minulla on sinne niin ikävä, että otan esille Etelä-Kärkölän maamiesseuran historiikin vuosilta 1958 - 2008. Ostin sen Liinanmäki-reissulla 6. elokuuta 2011, kun olimme yötä Kärkölän Marttilassa ja läksimme lauantaina kohti Linnanmäkeä, matkalla pysähtyimme Mäntsälässä tuottajatorilla.

Silloin olin armollisesti päättänyt palata avioliittooni enkä ollut vielä hylännyt umpisuolentulehtunutta miestäni Kysin kirurgiselle osastolle. Tein niin vasta kuukauden päästä - 2. syyskuuta, kun Lapinlahdella oli Aikataika ja minä vastasin Vasemmistonaisten Ilotalo-kiertueesta.

Luulin, että meidän perheessä mikään ei saa mennä poliittisen toiminnan editse. Mies joutukoon ambulanssilla sairaalaan, puolueen uskollinen soturi tekee eduskuntavaalien eteen mitä tahansa. Ei vruu, ptruu! Se oli vuotta aiemmin.

Vuosi ennen Etelä-Kärkölän maamiesseuran vuosien 1958 - 2008 historiikin ostamista, 3. syyskuuta 2010 olin hylännyt aviomieheni Kysin kirurgiselle osastolle, koska tein omaakin vaalityötäni Vasemmistonaisten Ilotalossa. Rakensimme Hannulan Ullan kanssa Ilotalon Lapinlahden Myllylle muun muassa syntisen punaisen pitsiverhon avulla.

Jätin pitsiverhon vintin taideluokan porrasaukkoon, sillä ne olivat minusta viehkot. En tiedä, kuka, taideryhmäläinen vaiko myllyllä työskennellyt yrittäjätär, oli saanut moraalipaatoskohtauksen ja repinut erottikkaverhot portaikosta alas.

Syksyllä 2011 eduskuntavaalit olivat ohitse ja me matkustimme Linnanmäelle. Matkalla sukelsin omaan historiaani ja melkein aloin itkeä, kun näin, että muudan anopeistani oli ostanut torkkupeittoarpoja poikakaverini pikku veljelle Simo Väkiparralle 28.10.1975.

Kun myöhemmin kuulin, että poikakaverini, Leo, ei mennytkään tekniseen korkeakouluun, vaikka oli matikkanero, alkoi taas itkettää. Hänelle oli alkanut siunaantua perhettä ja oli mentävä töihin. Entinen anoppini oli selättänyt jos mitä vakavia sairauksia, minkä saattoi arvatakin, sillä oli rautainen nainen, häntä ihailin. Jostain syystä tätä anoppia en pelännyt, vaikka hän hirmuinen olikin. Ilmeisesti anopistani olisi ollut mukava saada kolmella pojalla kaltaiseni "tytär".

Näin ainakin tunsin ja sulauduin joukkoon Väkipartojen elävässä talossa, jossa oli koiria ja kissoja ja muita kotieläimiä. Samanlainen kokemus minulla oli alaluokilta, kun pääsin yökylään Viitasen Tuulan kotitilalle. Tuulan perheellä oli hevonen! Ja koirat saivat nukkua sängyssä. Se oli ihanata!

Meillä koirat elivät tarhassa ja talonväen, Multamäkien, puolella koirahuoneessa, joka kesäisin oli lasteri, lasten huone. Lasteri-nimityksen opin Multamäiltä. Jo ennen isän astmaa, oli niin, että koirat elivät omissa tiloissaan.

Matti kurkkasi tuvan ovelta. Et näköjään kerkii välipalloo syödä. Heeei, mitä meillä on ruoaksi? Perunoita, lohta ja salaattia. Onko turkkilaista jogurttikastiketta? O-on.

Niin. Luin asiakkaan keittiötason päällä jalkojani heilutellen ja mieheni lauseille hajamielisesti hymähdellen Anu Sepposen valintajupakasta Savon Sanomista. Olin seurannut dramaattiseksi käyvää kunnanjohtajavalintaa Etelä-Saimaasta ja jännittänyt sitä, menettääkö Puumala hyvän Hildenin ja sitten keksin, että Anu Sepponenhan voi hakea Puumalaan. Sitten selasin Facebookia ja löysin Jouni Tossavaisen päivityksen siitä, että Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on Savonia-ehdokkaana.

Ensimmäisenä googlauksena Petra Rautiaisesta osui Hesarin haastattelu, jossa toimittaja oli kirjoittanut, että Petra Rautiainen on kotoisin Pohjois-Savosta. Vittu joo, sehän kertoo paljon. Jätin Hesarin jutun lukemisen siihen paikkaan. Pohjois-Savosta, vittuuuh, riittävä tarkkuus Hesarille, tosin en tiedä, tulevatko jutussa myöhemmin tarkemmat koordinaatit, sillä en malttanut lukea yhtään eteenpäin.

Nimi Petra Rautiainen kuitenkin vaivasi ja googlasin uudestaan. Nyt löytyi Anna-lehden juttu. Petra Rautiainen on Lapinlahdelta, syntynyt vuonna 1988 ja saanut 15-vuotiaana Matti ja Liisa -lehden päätoimittajalta rohkaisua jatkaa eteenpäin kirjoittajana. Poks. 1988 + 15 on vuosi 2003.

Minä olen ollut silloin Matti ja Liisa -lehdessä, mutten muuta kuin kesäpäätoimittajana. Päätoimittajana oli Heikki Valkonen, jonka kanssa en siis mennyt naimisiin, vaikka koko kylä niin luuli, Satiaista lukuun ottamatta, joka oli varsin tietoinen siitä, että olin vienyt sekä hänen työpaikkansa, sosiaalisen statusodotuksensa ja miehen ja leivän ja aseman ja elämän ja rikkonut hänen maailmansa.

Myöhemmin tämä nainen luikerteli kuin ankerias takaisin, mutta se on jo toinen juttu.

Kun luin Petra Rautiaisen haastattelun Annasta, teki mieleni taas alkaa itkeä. Tämä on ihanata:

https://anna.fi/ihmiset/kirjailija-petra-rautiainen-sai-aina-kuulla-ettei-osaa-kirjoittaa-toteutti-silti-unelmansa-enaa-en-hapea-lukihairiotani