Korpi-kahvia

ke 11.11.2020

Tämän aamun toinen ilon aihe oli Korpi-nimisen Arabica-kahvin tuoksu. Kuulostan nyt varmaankin joltain life style -blogistilta ja äkkiä pitäisi keksiä tähän jotain täräyttävää. En keksi. Korpi-kahvipussukan löysin muistaakseni Mariaa Helsinkiin vientimatkalla Vuosaaren S-marketista.

Kahvi on paahdettu ja jauhettu Porvoossa ja se on valitettavasti suurfirma Pauligin. Korpi-nimellä Paulig on saanut kahvin kuulostamaan jonkin pienpaahtimon sympaattiselta kahvilta. Korpi-kahvin alkuperä on Brasilia, Kolumbia ja Kenia. Gustav Paulig näköjään on tullut Suomeen Saksasta. Vuosi oli 1876.

Joka tapauksessa kiitollisuuden aihe tänä aamuna oli Korpi-kahvin suklainen tuoksu. Valmistin itselleni huolella lisäkupillisen, kun Matti oli jo lähtenyt työmaalle ja keittänyt aamulla vähän turhan mietoa kahvia Juhla Mokastaan. En oikein herännyt siitä.

Kopistelin herkkukupilliseeni Korpi-pussin pohjat ja ärzyä suklaisesta kahvistani tuli. Osasin onneksi kaataa loppukannullisen viemäriin. Jännä juttu, miten tunnen tälläkin hetkellä kofeiinin huminan elimistössäni. Ei humise liikaa. Sydän ei tykytä. Humisee juuri sopivalla tavalla. Ihan kuin himppusen huonohkon yön hiekat huuhtoutuisivat aivoradoista kahvin avulla.

Onko tämä nyt kemiallista douppausta? Jonkin verran kahvia päivässä tekee kohulääkäri Antti Heikkilänkin mukaan elimistölle hyvää. Muistelen, että Heikkilä olisi ollut Lapinlahdella kansalaisopiston vieraana joskus vuonna 2002 tai 2003. Kahviterveellisyysasian nappasin sieltä.

Kirjoittelen blogissani niitä näitä kissanpäitä niin pitkään, että saan huolella prosessoitua työnohjausopintojeni oppimispäiväkirjan. Olin ryntäämässä sitä kirjoittamaan, mutta kohtalo tuli väliin. Piti etsiä Annalle Manta-koiran kuvia tietokoneelta ja muuta sellaista. Nyt otan itseäni kiinni ohjaksista ja sanon ptruu!

Mieli toimii taustalla. Jospa tällä kertaa kasaisin oppimispäiväkirjan siten, että en ajattele samalla kuin kirjoitan. Kyllä minä osaan sen. Ajattelen ensin muutaman viikon, kirjoitan osioita vanhojen kirjekuorten takapuoliiin ja lopuksi kokoan päiväkirjan. Näin, arvelen, että saan ylimääräisen sälän päästäni pyyhittyä niihin kirjekuoriin. Tekniikka toimi työnohjauksen lopputyössä. Säästelen siihen liittyviä lappusia. Ne ovat mielestäni kuin tilataideteos tai käsitetaideteos.

Hitaasti, rouva, hitaasti, näin puhun itselleni täällä puoliääneen, hitaasti sen oppimispäiväkirjan kanssa. Johdatus kirjallisuusanalyysiin ei katoa minnekään. Voin vaikka tilata kirjan Suomalaiseen kirjakauppaan. Niin teenkin, ettei minun tarvitse pelätä kirjaston kirjan tärvääntymistä. Haluan lukea koko kirjan. En vain kirjoittamisen aineopintoihin kuuluvaa osioita.

Monica Fagerholmin Diivan pelastin jostain kirjastosta kierrätyshyllystä ja voin siinäkin edetä hitaasti, hitaasti, hitaasti.

Tämän päivän tavoite on palkanlasku. Ymmärsin näin, että kykenen vain yhteen tylsään hommaan päivässä. Eilen olin aivan loppu, kun olin saanut pakerrettua laskun, johon sisällytin kaksi hyvityslaskua Starkilta omasta mielestäni hienosti, suorastaan loistavasti, ajateltuna. Sen jälkeen onneksi piti lähteä Pielaveden-työmaalle, koska mielenkiintoni talous-hallintoa kohtaan päättyi siltä erää.

Kävimme Matin kanssa lounaalla Pielaveden entisen Jokeri-kaupan rakennuksessa. Lounaspaikassa on konstailematonta kotiruokaa. Eilen kaalikääryleitä ja viime perjantaina kanaviillokkia, joka oli terästetty currylla. Lounasyrittäjät ovat olleet S-marketin kellaritilassa vuosia, vuosia sitten, sillä muistan yhden Venäjän ortodoksipyhäkkötaulun olleen lounaspaikan seinällä kauan, kauan sitten.

Tänään tunnun rakastavan toistoilmaisuja. Kauan, kauan, vuosia, vuosia, monia armorikkaita vuosia lounasyrittäjälle. En saa päähäni, mikä paikan nimi on, mutta Pielaveden kauppatorin reunalla se keikkuu. Välillä, kun on juhlatuuli, syömme Kala-Jounin lohiannoksen. Minä voisin syödä sellaisen vaikka joka päivä, mutta Matille pitää joskus sallia kaalikääryleitä.

Kuten tajunnanvirrasta voi päätellä, minua eivät voisi vähempää numerot kiinnostaa. Ja jos edes yksi palkanlasku onnistuisi ilman Jydacomin neuvontaan soittamista. Tänäänkään ei suju, sillä olen tehnyt yhden palkka-ajon jo ja sen perunut. Silti palkkajärjestelmässä pönöttävät ajon palkkatapahtumat. Sellaiset siis, kuten tylyt ja vuosilomat, joita en pane paikoilleen käsin. Voi vitun Katre, joka toi tällaista vitun, vitun, vitun paskaa meille pienyrittäjille.

Jouduimme investoimaan hätäisesti kokoon kyhättyyn palkanlaskentaohjelmaan emmekä pääse siitä eroon, sillä olemme panneet siihen jo paljon rahaa. Samalla rahalla olisimme ostaneet minun loppuikäni ajan palkanlaskua Lapinlahden Tili Oy:tä ja minä olisin voinut syljeskellä täällä konttorilla tyynesti kattoon tai kirjoittaa blogia 12 prosentin yleiskuluna.

Vituttaapi.

Eilen sain perverssiä tyydytystä siitä, että onnistuin osuttamaan jokusen numeroa kohdalleen - toivottavasti - lisäksi ymmärsin, mitä laskujen elinkaaressa oli käynyt. Posti oli tällä kertaa tyrinyt. En minä. Oikeasti, aikuisten oikeasti. Eilinen laskutuksen valtaapitävä, jolta asiaa puhelimella vihdoin kysyin, oli mukava, ystävällinen, auttavainen ja armollinen. Siitäkin olen kiitollinen.

Ensimmäinen ilon aiheeni aamulla oli Savon Sanomien Sami Vainion poliittinen kolumni Maskia hierotaan naamaan. Mainio-Vaino analysoi hyvin, miten Kokoomuksen älämölö maskeista läsähti naamalle. Mölö oli kosto Sipilä-hallituksen loppuvaiheen sotesodasta, kun Krista Kiuru (sdp) sosiaali- ja terveysvaliokunan puheenjohtajana sulki terveysfirmojen nenän edestä hunajapurkin.

Hesarin Teemu Muhonen ja Teija Sutinen kirjoittivat 19.3.2019 jutun siitä, miten sosiaali- ja terveysvaliokunnassa sotesodan takia meni kaikki mutkalle. Kuvateksti on ihan huippu, dramatiikkaa siitä ei puutu: "Kokoomuksen edustajat Jaana Laitinen-Pesola (vas.) ja Sari Srkomaa saapuivat sosiaali- ja terveysvaliokunnan kokoukseen 6. maaliskuuta, kun soteuudistus oli jo viimeistä armoniskua vaille kuollut.­"

Hiljattain Maaseudun Tulevaisuuden kakkossivun yliönä oli persujen Riikka Slunga-Poutsalon kolumni otsikolla Minustako maaherra? (26.10.2020) Luen aina Slunga-Poutsalon kirjoitukset, sillä ne ovat tavallisesti maalaisjärkiset, vaikka kirjoittaja onkin persu. Tai ehkä juuri siksi. Hän ei ehkä ole halla-aholainen kammotus, kotisivujen cv:ssä kyllä mainitsee, että EU-rajojen aukinaisuus ei voi olla hyvä asia.

Cv:n mukaan Slunga-Poutsalo on asunut ensimmäisen miehensä työn vuoksi Beirutissa, LIbanonissa. Hänellä on uusiperhe ja biologisten lasten lisäksi bonuslapsia. Kaksi lapsista on erityislapsia.

Lokakuun lopun yliössään Riikka Slunga-Poutsalo kirjoittaa soteuudistuksesta näin: "Näin se hallitusohjelmassa kevään 2015 auringon paisteessa sovittiin mutta sitten iski arki, syksy tuli ja syksyn pimenevissä illoissa iskivät niin ilta- kuin aamulypsyn aika ja koko uudistuksen kuningasidea katosi lehmänkauppoihin. Pahoittelut kolumnin tässä vaiheessa kaikille lehmätilallisille, ei ole tarkoitus mitenkään demonisoida teidän tekemisiänne vaan nämä termit vain ovat iskostuneet kuvaamaan tiettyjä poliittisia koukeroita eikä parempia ole keksitty.

Tuolloin hukkui sote-uudistuksen tarkoitus. Ja nyt tätä uutta esitystä lukiessani olen todennut, että ei se ole vielä löytynyt tässäkään. Tuntuu, että uudistusta tehdään koska on pakko. Koska tämä on tekemättä. Koska muut ei pystyneet, niin meidän tulee näyttää, että me pystymme. Ainoa mielestäni pätevä syy tehdä näin suuri uudistus on se, että halutaan parantaa meidän tavallisten ihmisten hoitoon pääsyä ja hoidon vaikuttavuutta. Piste."

Kyllähän tähän hallitukseen asti soteuudistuksen taustalla on pitkälti ollut se, että uusliberalistisen maailmanohjelman mukaan - lukekaa David Harveyn Uusliberalismin lyhyttä historiaa edes ensimmäisen sivun verran - on meilläkin haluttu paketoida sosiaali- ja terveyspalvelut näppäriin 20 000 asukkaan paketteihin ja huutokaupata ne veroparasiittiyrityksille.

...

Anni Kytömäestä piti toissapäivänä kirjoittamani vielä, mutta tuli lähtö Kuopioon museolle. Olen lukenut osan Kultarintaa. Kytömäen metsäkuvaukset olivat tenhoavia, mutta vaikka niin rakastan rakkaustarinoita ja ihmiskohtaloita, Kultarinnan rakkaustarina tuntui päälleliimatulta ja epäuskottavalta. Päälle liimattu se osin olikin. Elonkehän haastattelussaan kirjailija sanoo, että muudan iso kustantaja olisi halunnut kutistaa Kultarinnan pelkäksi rakkaustarinaksi ja pudottaa tekstistä puolet pois.

Minusta rakkaustarina olisi pitänyt pudottaa tekstistä pois ja antaa metsän puhua. Ehkä koetan nyt näillä tiedoin Kultarintaa uudestaan ja lupaan olla rakkaustarinaa kohtaan suopea. Kivitaskua etenin hieman alusta ja pidin tekstistä hirmuisesti. En enää muista, mikä tuli lukemisen väliin. Elämä, jokin kriisi. Ehkä myöhäsyksy 2018. Ehkä kevät 2019. En muista tarkkaan. Jotain muuta tapahtui elämässäni ja Kivitasku jäi kesken.

Harmittaa vähän. Nyt toivon todella, että Hannu Lintu valitsee Margaritan Finlandia-voittajaksi. Petyn, jos ei valitse. Kiellän kuitenkin itseäni nyt aloittamasta Kivitaskua. Ennen kuin kirjoittamisopintojen pakollinen kirjallisuustieteen kurssi on tehty, en Kivitaskua tai Kultarintaa jatka! Jos antaudun Kivitaskun maailmalle, pääni repeää, tulee aivomyrsky ja menen taas johonkin tilaan, jossa olin viime viikolla ja lopulta lauantainakin.

En päässyt ulko-ovesta ulos. Pihan siivous tympi niin. Tai ajatus siitä. Matti karkasi etsikkoajaksi tekemään lottoa ja vaihtamaan Rexin kirjakaapin hyllyjä ja mitäs lieneekään. Intoni siivota pihaa sammui, jos sitä nyt koskaan oli ollutkaan, ja sain koko lauantaina ainoastaan kaksi koneellista pyykkiä pestyä.

Lävitseni humahti kumma uupumus. Aivan kuin joku olisi minut noitunut. Vei energiani kertakaikkiaan. Kun sellainen iskee, pitää vain olla ja hengitellä hiljaa. Alan kohta uskoa magiaan. Joku imi energiaani. Varmaankin Satiainen ajoi Linnansalmentietä ylitsemme tai Tynnyrinainen pisteli nuppineuloja mollamaijaan, minua edustavaan nukkeen.

Pystyn kirjoittamaan näistä asioista ilman, että vaikerran työpöytäni alla sikiöasennossa. Tulee vielä viikko, jolloin en kertaakaan blogissani viittaa Satiaiseen tai Tynnyrinaiseen. Se on edessä, olen varma.

Eilen kävin lävitse lehtikasan. Pakkasin aikakauslehtiä kannellisiin muovirasioihin. Vielä näiden työnohjauskuvioiden tiimoilta teetän jollakulla aarrekartan ja tarvitsen niihin kuvalehtiä. Niinhän meillä kotona rakastamiani lehtiä kutsuttiin: kuvalehdiksi.

Löysin pari lukematonta Suomen Kuvalehteä. Huhtikuussa juuri kaikkein karmeimman asian paljastumisen aikaan en ollut jaksanut lukea Suomen Kuvalehteä, jossa kansijuttuna oli Pohjoiseen - Kaukana kaikesta. Ei muita viihdykkeitä kuin luonto. Ihmekös se, että Inarin väkiluku kasvaa (SK 15 - 16/9.4.2020).

Varhain aamulla luin jutun. Inari onkin muuttovoittokunta. Jutun taustalle oli haastateltu aluetutkija Timo Aroa, jota kävin kuuntelemassa Kuopion alueen kauppakamarin kokouksessa - taisi olla toukokuussa 2019. Timo Arokin oli huomannut, että maaseudun tyhjentymisen vastapainona on väestön vastavirtoja ja todella outoja tapauksia.

Esimerkiksi Puumala esiintyi vastavirtatapauksena Timo Aron kalvosulkeisissa. Puumala-lehden perusteella rakkaassa sukujeni pitäjässä on melkoinen draivi päällä. On pientä elokuvateatteria ja tietenkin Ville Haapasalon hatsapureja, joita voi käydä tavoittelemassa eikä sen väliä, saako yhtään hatsapuria syötyä. Riittää vallan hyvin, että pongaa Haapasalon jonottamassa kunnantalon edessä jätskitötteröä tai ostaa hauskan saippuakauppiaan pöydän tyhjäksi.

Puumala-lehden päätoimittaja Tiina Judén ei ole mikään henkilöhaastattelija. Edellinen päätoimittajaversio Kari Kauppinen oli, jään todella kaipaamaan Kauppisen odottamattomia juttuja, toivottavasti hän ei joutunut lähtemään paikaltaan juuri omintakeis-epätoimittajamaisen suorien henkilöhaastattelujen takia.

Sen sijaan Tiina Judén saa Puumala-lehteen juuri mainitsemani draivin. Kesätoimittajana Puumala-lehdessä oli kesällä 2020 Antti Kylmänen. Antti Kylmäsen äiti oli vinkannut tälle työpaikkaa. Antti Kylmäsen isän täytyy olla Erkki Kylmänen, Lapin Kansan toimittaja kesältä 1988, tyyppi näyttää aivan siltä.

Suomen Kuvalehden juttu Inariin muuttaneista kaupunkilaisista tuli mieleen, kun aamulla luin Korpi-kahvista ja Gustav Pauligista. Paulig tuli Saksasta ja nyt Inariin on muuttanut saksalais-sveitsiläinen pariskunta. Josephin Habermann, sosiaalipdeagogi, hankkii elantoa huskyineen talvella turismista ja kesällä sosiaaliprojekteista. Pariskunta tarjoaa huskyterapiaa sairaille lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Minä olen saanut olla osallisena Riitta Niemen varsin poikkipedagogista sosiaaliohjelmaa. Hänen psykofysioterapiansa on vähän niin kuin silmäliiketerapiaa tai kehonhahmotusta tai trauman purkua sekä yhdistettyä työnohjausta. Ylihuominen jännittää vähäsen. Saan kokeilla Kajon, meidän perheen hevosen, juoksutusta liinassa. Se on myös johtamisharjoitus.