Jouni Tossavainen ja lopulta Taistelevista metsoistakin

su 13.12.2020

En kuitenkaan hakannut käsiäni ranteista poikki, vaikka suorastaan syöksyin perjantaina aamupäivällä Matkuksen läpi ostaakseni Suomalaisesta kirjakaupasta Johanna Holmströmin Märta Tikkas -elämäkerran. Tässä merkinnässäni lupaan kirjoittaa Märta Tikkasen nimen ilman h-kirjainta ja nyt kun tuli puheeksi, menen edellisiin merkintöihini napsaisemaan delete-näpyttimellä ylimääräiset h-kirjaimet ihailemani kirjailijan nimestä pois.

Voisin vaikka vannoa, että kun olen joulun 1986 jälkeen lukenut isoveli Touko Sorjoselta joululahjaksi saamani Märta Tikkasen Punahilkan, kirjailjan etunimessä h-kirjain vielä oli. Oli, oli, kylläpä oli. Olipas!

Äsken luin Antti Hurskaisen merkinnän elämäkerrasta enkä löytänyt siitä minkäänlaista happamuutta siitä, että Johanna Holmström - miten se Jouni Tossavaisen merkintä nyt kirjasta, jonka ruotsinkielinen nimi Borde hålla käft on toden totta parempi kuin suomennosversion lepertely - menikään? - ei "arkaile kirjoittaa omista kivuistaan".

Kuvan ja Sanan merkintä menee sanatarkasti näin: "Kirjailija Antti Hurskaisen mielestä elämäkerrassaan ´Holmström (s. 1981) on haastatellut ja lukenut paljon eikä arkaile kirjoittaa omista kivuistaan´. Kuten muutamissa muissakin aikamme tietokirjoissa, arkailukipujen varjosta nousee kysymys, kumpi on teoksen päähenkilö Johanna vai Märta Eleonora."

Jälkimmäinen lause on Tossavaiselta itseltään. Minusta lause tursuaa etikkaista happamuutta. Ehkä pitää palata lauseeseen, kun Tossavainen vihdoin on Holmströmin Tikkas-elämäkerran lukenut. Olen tällä hetkellä sivulla 222 ja edelleenkin Märta Tikkanen itse on elämäkertansa päähenkilö. Ei päähenkilö ole Henrik Tikkanenkaan, vaikka ennen Märta Tikkasen haastatteluita Johanna Holmström vannoi itselleen ja kustantajalle, että Henrik Tikkanen voi saada kirjassa korkeintaan yhden luvun ja toisin kävi; Märta Tikkanen päätyi aina puheissaan aviomieheensä. Silti tarkennus ja zoomaus elämäkerrassa ovat tiukasti Märta Tikkasessa.

Mielenkiintoista on, että Märta Tikkanen tuki ja kannusti kirjailija Sanna Tahvanaista, kunnes Sanna Tahvainainen Märta Tikkas-dokumentissa sanoi Henrik Tikkasta "siaksi". Sika-keisi on sekä Märta Tikkasen kirjekirjassa Pakko yrittää kir... ja nyt elämäkerrassa. Sillä on merkitystä.

Mietin tätä omista lähtökohdistani. Matti on muusani, mutta minusta joku kyllä saisi sanoa häntä siaksi, oikein hirveäksi röhkiväksi ja läski... eikun laskiämpäriminotauroksia tonkivaksi öllökarjuksi, mutta miten on Leonidin laita? Vaikka Leonid kohteli minua fyysisesti kaltoin pari kertaa todella pahasti - pelkäsin, että hengen lähtö on lähellä - Leonidia kukaan ei saa sanoa "siaksi". Onko Leonid kaiken arvostelun ulkopuolella?

Ei ulkopuolella, mutta hänen epävakautensa oli ymmärrettävää. Leonid oli selviytynyt hengissä Krestystä ja Omskista zonalta. Hänen biologisen poikansa äiti oli kuollut hänen syliinsä ja minäkin olin vähällä kuolla Marian syntymisen yhteydessä Linnanpellon kaksiomme keittiön lattialle sisäiseen verenvuotoon. Jos pannaan harpin terä Varpaisjärven kirkonkylälle, Matti on pyörinyt koko elämänsä 70 kilometrin säteellä siitä eikä hänelle oikeastaan ole tapahtunut mitään kovin surullista, traagista tai opettavaista.

Hurskainen lainaa Holmströmin Tikkas-tekstin kohtaa, jonka itsekin panin ylös huutomerkkien kera merkiksi siitä, että asiaan pitää palata: "Väkivaltaisessa avioliitossa kärsinyt Holmström ilmoittaa: ´Vihaan Henrikin kaltaisia miehiä, ja se on minulle sallittua.´Viha ei sokaise, jos hahmottaa ristiriidat. Holmström näyttää Henrik Tikkasen kauheuden sovinismeineen ja narsismeineen mutta ei vaikene tämän charmista ja taiteellisesta suvereniteetista. Elämäkerta ymmärtää Märtaa, jolle Henrik oli despootti ja aurinko, tuho ja toivo, kaikki ja seinä kaiken edessä. Kiusallinen yhtälö pakenee helppoja lopputulemia."

Leonid oli despootti. Vahva kuin itse piru ja melkein kuolematon. Matti on aurinkoni, tuhoni, toivoni, kaikki ja seinä kaiken edessä. Kiusallinen yhtälö kertakaikkiaan. Ehkä asian on näin: Minun Henrik Tikkaseni on Leonid-Matti, Matti-Leonid. Olenko minä itse mitään? Pääsenkö miesteni varjosta koskaan?

....

Juuri se, että Holmström ei todellakaan arkaile kirjoittaa omista kivuistaan, on ihanata. Perjantaina aloin lukea kirjaa enkä millään päästäisi sitä pois käsistäni edes kirjoittaakseni siitä tai Tossavaisen Taistelevista metsoista. Aloin itkeä jo luvussa Kymmenen päivää jäljellä, joka päättyy lauseisiin: "Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin." (Märta Tikkanen Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta ja Johanna Holmström Märta Tikkanen - tyttö joka halusi juosta vetten päällä s. 14)

Ehkä itse olen syyllistynyt epäjohdonmukaisuuksiin suhteessani tietokirjoihin, autofiktioihin ja elämäkertoihin sekä juuri Tossavais-poloon. Kun kirjailija Tossavainen esitelmöi keväällä 2017 helatorstain tienoilla Nurmeksessa - kun aviomieheni oli suunnittelemassa, rasvaamassa ja tekemässä Lapiinsalmi-tanssilavatalkoita monta monituista päivää - Matti Pulkkisesta osana omaelämäkerrallista runsaudensarveaan Kuoharit I - III, taisin kirjoittaa blogissani, että kuulimme esitelmän Minä Juoni Tossavainen ja Matti Pulkkisestakin vähän. Kuoharit on ensimmäisiltä osiltaan Tossavaisen kirjallisten isien kirja ja jälkikäteen mietimme sitä, kuinka Pulkkisen sotaverihurmesukulaiset olivat aivan pöyristyneitä siitä, että Pulkkinen on sanonut nuorelle kirjailijanalulle Tossavaiselle olleensa hänkin sivari.

Ei mutta sehän ei yhtään haittaa, nyt sanon sen näin, anteeksi, että vasta nyt, että esitelmä oli Minä ja Matti Pulkkisestakin vähäsen. Jouni Tossavainen onnistui itsensä kautta paljastamaan Matti Pulkkisesta jotain hyvin yllättävää.

Pulkkinen oli varioinut pikkuruisen omaa historiaansa miellyttääkseen nuorta ihailevaa kirjailijanalkua. Sukulaiset menivät Tossavaisen alustuskohdasta aivan tolaltaan; Matti Pulkkinenko sivari? Nurmeksen kirjaston pikku luokka kohahteli. Kävi ilmi, että kirjailija Matti Pulkkinen oli saanut jonkin varvasjutun takia vapautuksen palveluksesta. En näitä armeijakuvioita ymmärrä. Kait hänen varpaissaan oli jotain ratkaisevaa vikaa sitten ollut. Sellainen selitys kelpasi sotaintosukulaisille ja he rauhoittuivat, kahahtelu ja sähköinen värähtely hiipui vähitellen ja kiukkuinen kuiske: "Mutta että sivari? Ei tule kuuloonkaan...." vaimeni lopulta.

Silloin jo tulin ajatelleeksi, että en halua yhdistyksiin, joissa olen mukana tai joita olen perustanut, ketään sisäpiirin ulkopuolisia. Hallitus, ja se on jatkossa minä, bestis ja Asta, päättää, ketä mukaan huolitaan ja päätöksenteko on pidettävä tiukasti omissa käsissä. Kyllä ihmiset ja yhdistysten rivijäsenet ovat sitten rasittavia.

(MOT. Meillä oli Kino Sirén, joka toimi mainiosti kuin SMP, Sirkka, minä ja Pekka, Kino Sirén olimme minä, Matti ja Pentti. Heti kun päästimme mukaan ulkopuolisia, kävi ulkopuolinen, se saatanan Satiainen, elokuvakonehuoneessa kiinni aviomieheni muniin. Kyllä tässä on historia opettanut, että pitää olla varovainen suhteessa ulkopuolisiin!)

Nurmeksen kirjastolla keväällä 2017 oli melkeinpä liikaa jännitteitä. Pelästyin ja melkein menetin kuuloni ja järkeni, kun tajusin, että yhdessä nurkassa istui isona ja henkisesti dominoivana kirjailija Matti Mäkelä, josta Gerry Birgit Ilvesheimon ystävä Markku Eskelinen oli sanonut Raukoissa rajoissaan sivulla 536, että tämän kirja Rakkausromaani on pikku perverssi. Minä siitä heti loukkaantumaan: Iso Perverssinkö sen olisi pitänyt olla? Rakkausromaanin hankin Huutonetistä oitis. Se oli pastissi ja joo-o, sellaisenaan uuvuttava. Jaksoin kirjaa pari luvun verran. Silti! Sympatiani oli Matti Mäkelän puolella.

Markku Eskeliseltä tuntuivat kokonaan mennen ohi Mäkelän romaanin tasot. Rakkausromaani selittyy biografistisen kirjallisuustutkimuksen avulla ja biografistista kirjallisuudentutkimusta vihaavat etupäässä nuoret arrogantit akateemiskirjallisuusmiehet, jotka eivät ole ehtineet elää sen enempää pikku perverssiä kuin oikein isoa perverssiä elämääkään. 

Ah, miten mielelläni muistelen näitä! Ristivetoa Nurmeksen kirjastolla, jossa olivat koolla niin kirjailijat Jouni Tossavainen, Gerry Birgit Ilvesheimo, Matti Mäkelä ja Simo Hämäläinen. Sata kertaa mieluummin siellä kuin jossain tuhnuisessa työväentalossa nuuskuttelemassa vanhojen pierujen suolikaasuja.

Ja mitäpä aviomieheni nyt muistelee? Sitä, kuinka hän koetti väistellä Minotauroksen eritteitä tämän kammottavassa tiililuolassa. Äsken piti ihan piirtää paperille, miten kaikki oli fysiologisesti mahdollista. Oliko se näin? Ihan oikeasti!? Et voi olla tosissasi? Näinkö se vasta onnistui!? Oi Kiesus sentään, miesparkani, mihin hän joutui!

Härän kolmanteen silmään ja syvälle.

Pidän mieluummin omat muistoni. Ja onneksi kohta pääsen täältä.

Niin. Tähän kohtaan ujutan Johanna Holmströmin kirjoittaman Märta Tikkasen elämäkerran ruotsinkielisen nimen: Borde hålla käft. Se on suomeksi Pitäisi olla hiljaa! Aloitin keväällä ja luin nyt hiljattain loppuun Märta Tikkasen itsensä toimittaman kirjekirjan Pakko yrittää kir... Minä kirjoitan selviytyäkseni hengissä. Niin teki Märta Tikkanenkin. (Johanna Holmström Märta Tikkanen - tyttö joka halusi juosta vetten päällä s. 222)

Ja kerron teille nyt yhden asian. Vastaan näistä asioista puhelimeen ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedän soittajan olevan selvin päin. Itkuiset kännipuhelut voi soittaja soittaa Minotaurokselle. Minotauros on raportoinut kyseisen känni-itku-potku-raivari-miehen kännäyksestä miehelleni vuosien varrella. Semmoinen Minotauros on. Riidankylväjä. Lipoo edessä päin ja on ihan toista selän takana. Voi kuinka herkullista olisi julkistaa Minotauroksen aviomieheni puhelimeen lähettämät tekstarit syksyltä 2017 eräästä täkäläisestä järjestöstä. Ihan sormeni syyhyävät.

...

Kuuntelin perjantaina pitkin Pohjois-Savoa ajellessani Jouni Tossavaisen Taistelevien metsojen loppuluvun toiseen kertaan ja edestakaisin kelaten. Varmaankin luku tuli kuunneltua yhteensä noin viiteen kertaan. Hannele kertoi lukeneensa loppuluvun jo ammoin, viime talvena, kirjailijan erikoislähetyksenä ja että se oli upea. Nyt muistankin Hannelen jotain maininneen, mutta ydin taisi mennä minulta silloin ohitse.

Loppuluku oli rauhallinen taide-essee, jossa taidehistorioitsija Tossavainen kuljetteli lukijaa palkovenhossa pitkin järveä ja lahtia ja salmiakin varmaan sekä kiipeilytytti vuorellekin. Vasta loppuluvussa asiat - eivät kuitenkaan kaikki - loksahtivat paikoilleen.

Taistelevat metsot on ihmetystä sen äärellä, kuten muotihokema kuuluu, miksi Kuopiossa on patsas jopa venäläiselle runoilijalle Aleksandr Sergejevitš Puškinille, mutta ei von Wrightien taiteilijaveljeksille. Leonid muuten ammuttiin kaksintaistelussa Puškinina syksyllä 1999 Puškinin patsaan performancessa ja lausui samana iltana Puškinin runoja teatteriserkkuni, dramaturgi-ohjaaja ja mitä kaikkea Johanna Sorjosen kanssa Kuopion Ruplan salissa.

(Miten jumalauta olen ikinä eksynyt tälle viheliäiselle paikkakunnalle ja joutunut tekemisiin todella kammottavien ihmisten kanssa, sairaiden, vaurioituneiden? Argh, vituttaisivat niin nämä hukkaan menneet vuodet, ellei yläkerran jääkaappi olisi täynnään ihanan lapinlahtelaisihmisen poimimia puolukoita, pakastimen päällä Mehtosen Reetan tuomia naistenlehtiä ja ellei olisi äitien Istukkaryhmää! Niin ja onhan sitä ollut taideryhmä Rämä valokuvaaja-Petreineen ja klovni-runoilijoineen, tästä kuviosta on vähän tuskallista puhua, sillä en saa enää pitää yhteyttä klovni-runoilijaan. Mietin, onko tämä kauniiden välien jäädyttämisen arvoista.

Koetin kiskoa aviomiestäni pois saastasta, mutta hän vajosi aina vain takaisin. Sitten lakkasin yrittämästä ja etsin omat ystäväni. Nämä valokuvaajat, klovnirunoilijat, Ylä-Savon subcomandantet. Loppu on historiaa, josta ei saa puhua, hys, hys, aviomieheni jäi koukkuun sikolätteihinsä.)

....

Kuopiossa on muistolaattoja ja pystejä vaikka kenelle kirjailijalle, mutta von Wrightien taiteilijaveljeksille ei sitten yhtään mitään. Oikeasti. Tosi outoa, vaikka Ferdinand von Wrightiltäkin on Ateneumista ostamassani taidekorttipakassa kolme taulua: Taistelevat metsot tietenkin, Haminalahden puutarha sekä Kukkia ja lintuja puutarhan nurkassa.

Olisi pitänyt muistaa Hannelen viesti luvusta, jonka hän sai lukeakseen ennen kirjan julkaisemista ja aloittaa Taistelevat metsot Jälkisanoista. Kirjan loppuluvun alussa Jouni Tossavainen tuo esille mystisen saarensa: "Saaressa Haminavuori sai levätä silmieni alla vuosia, ennen kuin käsitin, mikä ihme siintää horisontissa."

Tossavaisella on saari. Kuohareissa hän kirjoittaa Eino Säisän saaresta ja ilmeisesti omastaan niin, että minä ohitin luvun Aika saaressa hajamielisesti. En ymmärtänyt, milloin on kyseessä Eino Säisä ja milloin Jouni Tossavainen. Minua Eino Säisä ei ole koskaan kiinnostanut sen vuoksi, että Kukkivan roudan maat tuo mieleeni Unto Koistisen maalauksen Kuhilaspelto ja todella pelkään, että aviomieheni sielunmaisema on yhtä kuin Unto Koistisen maalaus.

Mutta saariaika on Tossavaiselta hyvin ilmaistu ja kuvattu. Koska hän on nauttinut saariaikaa lähes kymmenen vuotta, hän saattaa vuoropuhella kirjan verran Ferdinand von Wrightin kanssa. "Saaressahan aika elää, viruu ja venyy, kävelee jopa taakse päin", kuten Tossavainen kertoo romaanissa Kuoharit I - III.  Tossavaisenpirulainen siteeraa Taistelevien metsojen Jälkisanoissa itseään Kuohareissa I - III. Hyvä juttu, että siteeraa, sillä Kuohareissa kyseinen kohta on livahtanut ohitseni. Minulla oli niin kova kiire kesän 1979 päiväkirjamerkintöihin, jotka alkavat takaperoisesti 30. lokakuuta ja päättyvät edelliseen toukokuuhun. Blogiaikakäsityskö tässä oli?

Mitähän muuta vilahti tajuntani ohitse Kuohareissa? Esimerkiksi jakso Gottlunista oli hirmu kiinnostava ja sitä savon kielen vihamielessänihän en ensimmäisellä lukemalla tajunnut. Vihamieleni johtuu siitä, että Minotauros puhuu kammottavinta savoa, mitä tiedän. Minotauroksessa kilpistyy koko maakunnan mölliys. Tiedän, tiedän, olen epäreilu, mutta kyllä minä vielä Gottlundista kiinnostun. Hän on kerännyt eroottisia runojakin. Niistähän siveä Tossavainen voisi kirjoittaa seuraavaksi ja ylipäätänsä suhteestaan Gottlundiin sekä myös kieleen.

Miksi tuntuu siltä, että Tossavainen haluaa enemmän hämätä ja kätkeä kuin auttaa lukijaa ymmärtämään?

...

Kirjailija lipuu palkoveneessään pitkin Kallavettä ja mainitsee Neulaniemen ja Laivonsaaren. Olen kartalla, hihkuin, kun kuuntelin kohdan toistamiseen. Tossavaisella on takanaan romaanin verran kuvitelmaa siitä, millaista elämä on saattanut olla heinäkuun viimeisenä päivänä 1884. Päivämäärä 31.7. on Ferdinand von Wrightin kuolinpäivä, mutta oikeasti taiteilija kuoli vasta vuonna 1906.

Mitä vittua?, huudan, sillä Taistelevien metsojen lopussa taiteilija ikään kuin kuolee, mutta onko häntä sittenkin vain halvannut? Jälkisanoissa Tossavainen siteeraa filosofi Georg von Wrightin elämäkertaa Elämäni niin kuin sen muistan ja filosofi viittaa Wilhelm ja Ferdinand von Wrightin halvauskohtauksiin sukunsa "erikoisina luonteenpiirteinä". Siinä kohtaa Jälkisanoja heräsin toden teolla. Eikö Ferdi kuollutkaan kirjan lopussa? Ei, sen kirjalija Tossavainen kertoo kyllä vähän aiemmin Jälkisanoissa, sillä kuulema Taistelevat metsot on maalattu kaksi vuotta slaagi jälkeen. Nyt selaan Ateneumin taidekorttipakkaa ja siellä on Taistelevien metsojen maalaamisen vuosi merkittynä. Voilá! Se on 1886.

Taistelevat metsot -romaani kertoo vuodesta 1884 ja koska slaagi on ollut kaksi vuotta metsotaulun maalaamista aiemmin, oli kirjan lopussa ennen Jälkisanoja slaagi. Oikeasti! Vittuileeko kirjailija taidehistoriaa tuntemattomalle lukijalle? Ehdotankin, että Taistelevien metsojen seuraavat painokset kirjailija Tossavainen varustaa synopsiksella. Synopsista voisi edeltää kaavio siitä, kuka on kuka ja kenen poika tai väitetty poika ja aikajana siitä, mitä tapahtui milloinkin.

Revin Jälkisanojen kanssa hiuksiani, vaikka huikea taide-esseehän se toden totta oli, ja päätin siltä autonistuimelta, että meidän on koronan jälkeen kesällä kello 18 kokoonnuttava vaikka Café Konkelossa Rautavaaralla ja pidettävä Jouni Tossavainen -symposium, jossa me Matti Pulkkisseurana vahvistettuna Kaisa Korhosella, pitäähän tilaisuuksissamme olla edes yksi, joka ei kuulu Matti Pulkkisen seuran hallitukseen, miksi muuten Kaisa Korhonen lukunaisena ei kuulu?, saamme kysyä kaikki kohdat, joita emme ymmärrä hänen Taistelevissa metsoissaan tai Kuohareissaan.

Saisipa symposiumissa kysyä vaikka Eskimobaaristakin. Luin sen Männistön torin laidassa autossa istuen loppuun, kun olin menossa kirjailija Tossavaista haastattelemaan. Vuosi oli kuokka ja kivi enkä muista lehteä. Taisi olla Viikkosavo.

Kirjailija Tossavainen kuvaa Virosta ostettua norjalaiskajakkiaan. Se on keltainen merilintu, Seabird, ja kirjailija heittää joukkoon Juhani Ahon. Tää kokeili kanoottia ensimmäisten joukossa Kallavedellä. Mitä pirua Juhani Aho nyt tähän kohtaan tunkee? Mokoma vaimon pikku siskoa pökkinyt mulkunderi! Juhani Ahon aikaan Tossavainen kertoo kanoottia kutsutun palkoveneeksi, mikä on minusta sangen kekseliäs nimi.

Jopa Ferdin oppipoika Matti Karppanen on saanut muistolaatan rakentamaansa kivisaareen. Se on Haminalahden metsästysseuran sponsoroima. Matti Karppastakin on arveltu Ferdin aviottomaksi pojaksi, vihjaa Tossavainen, kuten on arveltu renki Wille Huttusen olevan Ferdin poika. Haminalahden metsästysseuran majan, joka on ihan kyllä herrain huvila, salin nurkkakaapin yläpeilissä on Karppasen maalaama latvametso. Se pitää päästä livenä näkemään heti, kun Kuopio alkaa järjestää vene- ja patikkaretkiä lintumaalareiden jalan- ja melanjäljillä!

Onhan Kuopiossa ollut kulttuurikävelyitäkin. Miksei pidempiäkin retkiä Etelä-Kuopioon?

Tässä kohtaa Jälkisanoja Tossavainen ottaa esille Ferdin ajatuksia metsästyksestä. Ferdin mielestä köyhät ja nälkäiset talonpojat saavat metsästää nälkäänsä.

Jossain kohtaa Taistelevia metsoja oli vihjaus siitä, että Ferdi on ollut miehimys, kun hänellä ei ollut kiinnostusta naisiin eikä hän käynytkään naimisissa. Siitä huolimatta Wille on ehkä Ferdin poika. Kun olin kuuntelemassa kohtaa, ihmettelin samalla Onkiveden rannan sadevesivalumien keruualtaita Puustellin omakotialueen laidassa ja asia meni ohitse. Tämä se on perkelettä äänikirjoissa!

Pitäisi ottaa ylös kohdan tunti- ja minuutti- sekä sekuntikoordinaatit ja jälkikäteen jaksaa selata kyseiseen kohtaan. Äänikirjan selaaminen saa puhelimeni puhkumaan ja lopulta kiljumaan kauhusta.

Taistelevien metsojen kutkuttavimmat osuudet olivat ajatukset, pelot, valhe ja kauhistus Minna Canthin vierailusta. Kirjoitan siitä joskus tänä vuonna. Luulin, että saan tyhjennettyä kaiken Taistelevista metsoista tähän, mutta jäin liikaa kiinni Märta Tikkaseen sekä omaan traumaattiseen Lapinlahti-menneisyyteeni, ettei merkintä edennyt sitä tahtia kuin olisin toivonut. Hannele ei varmasti jaksa lukea tänne asti. Olkoon, nyt tämä meni vai näin.

'On pakko kävellä vähän raittiissa ilmassa ennen iltauutisia.

Ensi viikko on tiukka firmaviikko. On laskutusta, koulutusta ja hallituksen kokousta, tilinpäätösasiaa ja vaikka sun mitä suatanata. Kiellän itseltäni kirjallisuuden. Tai no vähän voin kurkistaa Märta Tikkasen elämäkertaan. Ihan vähän, mutten saa kirjoittaa siitä mitään ennen kuin Taistelevat metsot on käsitelty.