Näköala Haminalahdelta sisältää lammaspaistit

Puhetta punctumista

ma 21.12.2020

Nyt sitten olen seuraavat päivät sisällä Ferdinand von Wrightin tauluissa. Jouni Tossavaisen Taistelevat metsot niittasi Ferdin työt aivoihini. En meinannut saada eilen illalla unta, kun hihittelin lampaita Näköala Haminalahdelta -taulussa. (Näkymä korjattu näköalaksi ke 23.12.2020 klo 8.39)

Kuuntelin kohdan äänikirjasta, kun kiersin iltalenkillä Mykkäsen peltoa pimeässsä ja saappaat savessa. En voinut googlata kuvaa taulusta kesken kuuntelun, sillä puhelin oli taskussa ja napit korvissani. Lenkin jälkeen googlausaikeeni pääsi unohtumaan.

Tässä on juuri äänikirjan ongelma. Se, missä kuuntelee jää mieleen kuvantarkasti. Liian tarkasti toisin sanoen. Anna Larssonin Sylvi Kekkos -elämäkerta tulee aina mieleen, kun kävelen tuoreessa marraskuisessa pakkassäässä Lapinlahden lentokentällä ja maassa on kerros lunta. Kuvaan liittyvät oranssit ruokohelpit ja lumikiteissä kimaltava auringonpaiste. Sellainen keli oli vuosi sitten marraskuun puolivälissä.

Eilen vasta googlasin Näköalan Haminalahdelta. Anteeksi, ihmettelin, miksi Tossavainen jumi niin pitkäksi aikaa taulussa esiintyviin lampaisiin. Siltä tuntui peltosavessa tarpoessa. Kirjan jälkisanojen taide-esseessä kirjailija-esseisti sitten käy maisemassa konkreettisesti ja ihmettelee, missä on lampaiden ruoka. Lammaspoloiset kyyhöttävät melkein paljaalla kalliolla ja kysyn minäkin, syövätkö lampaat kanervia.

Voi itku, miksi Ferdinand von Wright on antanut periksi romantiikan vaatimuksille?

Suurensin äsken wikipedia-kuvaa taulusta nähdäkseni, ovatko lampaat nälkäisen oloisia ja kyyhöttävätkö ne oikeasti kallioisen kumpareen päällä. Eivät kyyhötä. Osa laumasta köllöttelee ja osa sukii itseään sekä näyttää siltä, että on juuri käyty kampaajalla. Valkeat lampaat ovat niin järisyttävän valkeita, että näyttävät raamatullisilta. Tai pikemminkin jostain vähän makeasta lasten kuvitetusta Raamattu-versiosta repäistyltä.

Sen sijaan minun henkilökohtaiseksi punctumikseni taulussa muodostui justiinsa äsken taustalla olevan talon savupiipun savu. Ja punctumin kaivoin muistilokeroistani valokuvauksen kurssilta Tampereen yliopistosta - punctum on piste, josta katsoja menee valokuvaan sisään. Näin sanoi joku guru, jonka nimeä en muista, mutta olen ajatusta miettinyt kaikki nämä vuodet. Yli kolmenkyymentä vuotta.

Punctum on määritetty myös näin - Punctum, poiesis -näyttelyn nettiesittelyn yhteydessä:

"Valokuvassa se (punctum) on asia, joka henkilökohtaisesti koskettaa eniten, jää kalvamaan mieltä, muodostuu merkitykselliseksi ja rikkoo valokuvan tietoisen jäsentyneisyyden." https://www.shop.hippolyte.fi/punctum-poiesis

Nyt lähdemme Kuopioon Piispantalon alakertaan asentamaan vitriinilaseja Matin kanssa. En ole tänään tiliasiain koulutuksessa Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston kurssilla. Mieheni tarvitsee minua tänään koko päivän. Ja jos suoraan sanotaan, teen mieluummin jotain konkreettista. Tiliasioita olen pyöritellyt neljätoista vuotta. Tottahan minä pyörittelen niitä edelleen, mutta päällimmäinen intohimo ja ylimääräinen mystiikka ovat tiliasiain käsittelystä karisseet.

Näkymän Haminalahdelta -taulun savun haju tuntuu edelleen sieraimissani.