Sanoiko 1880-luvun kuopiolainen torikansa Minna Canthia porvariakaksi?

ke 23.12.2020

Arvelin sunnuntaisessa merkinnässäni, että kansan kieliset eivät olisi sanoneet Minna Canthia porvariakaksi.

Jouni Tossavainen kuvasi Taistelevissa metsoissa Minna Canthia jännittävällä tavalla - porvariakka suodattuu lukijan tajuntaan romaanissa usean välikäden kautta. Kansannaiset olivat juorunneet kauppias-leskirouvasta. Juorut olivat tulleet todennäköisimmin palvelusväeltä Ferdinand von Wrightin siskoille ja siskoilta itse lintumaalarille ja sitä tietä Huttusille, joilta kirjan minäkertoja-Kipuna on ne kuullut.

Savon Sanomien jutussa Jouni Tossavainen lausuu, että hän haluaa pitää lukijan samanlaisen hämmennyksen ja puolitietojen varassa kuin lintumaalarin nuori renkipoikakin on. On hyvä, että luin jutun jo 14. elokuuta Varpaisjärven torilla syödessäni eväs-Reissumiestä, jonka ostin torin vastapäisestä S-marketista. En muistanut jutusta oikeastaan mitään, kun lopulta aloin raivata tietäni lävitse Taistelevien metsojen.

Sain mahdollisuuden kokea raivon, jota aiheuttaa aina se, että en tiedä, ja on vain joskus tyydyttävä siihen, että asiat avautuvat hitaasti. Hyvä, että mahahaavani ei revennyt vitutuksesta. Prkleen Tossavainen, ajattelin monta kertaa. Ilkka Taavitsaisen SS-lehden jutussa hän sanoikin, että ei hän voi ryhtyä tietämään itsekään yhtään sen enempää kuin Kipuna.

Vahvasti muuten veikkaisin, että Tossavainen itseään kirjassa on eniten Kipunassa. Näppärä ratkaisu. Ville Huttusen näkökulmasta kerrottuna olisi taas pitänyt tietää enemmän kuin nykyään Ferdinand von Wrightistä oikeasti tiedetään. Toisaalta jos kirjailija olisi ottanut Ville Huttusen hahmon, hän olisi voinut olla epäluotettava minäkertoja. Ville Huttunenhan olisi voinut pohdiskella, että kaikenlaista hänestä isännästä puhutaan, mutta kyllä hän on osoittanut liudan lapsia Marialleen tekemällä, että isäntä ei ole mikään lapsia hyväksikäyttävä miehimys.

Ja että siitäkin puhutaan, onko Ferdinand von Wright käynyt Ville Huttusen äidin aitassa. Salavuoteudesta Ville Huttusen äitiä kirkonkirjojen mukaan on nuhdeltu.

Toisaalta Kipuna-hahmon ottamalla kirjailija voi olla vieläkin utuisempi, etäisempi, saavuttamattomampi ja koskemattomampi kuin Ville Huttusena olisi ollut. Tarkastelen kertoja-asetelmia useassa merkinnässäni, sillä haluan itse myös oppia kirjoittamaan kaunokirjallisemmin. Komparatiivi oli tuossa harkittu. Haluan olla hybridikirjoittaja ja kiinnostavaa olisi tutustua kirjailija Elsa Heporautaan (os. Koponen), jota molemmat vanhempani syvästi inhosivat. Etenkin äiti sylkäisi kirjailijan nimen suustaan lusikallisena etikkaa.

Puumalan Sahalahdella on otettu Elsa Heporauta, sahanhoitajan tytär, matkailukäyttöön. Ensi kesänä, jos korona suo, Sahalahden teatteriin valmistuu näytelmä Palava Tahto – Elsa Heporaudan säkenöivä elämä. Kirjoittajana on Alajärvellä syntynyt Juhani Joensuu. Asuu näemmä Pieksämäellä.

Minusta matkailukäyttökirjailija olisi kiinnostavampi, jos otettaisiin esille jännite, joka syntyi parempiosaisten sahanhoitajien ja ympärisön alkuasukkaiden välillä. Muuten matkailukäytössä oleva kirjailija tai taiteilija kutistuu vääristyneeksi lätinäksi. Esimerkiksi Lapinlahden Luovan Puun Raija Weissenberg ansaitsisi tulla nähdyksi ristiriitaisenakin persoonana. Ihmisenä huimine elämänkokemuksineen eikä lässytykseen asti vaivaannuttavine ylistyksineen. Ikään kuin kuolleesta ihmisestä saisi puhua vain ylärekisterissä. Läpätiläpätilää.

Haluaisin, että joku kertoisi tarinan siitä, mitä Raija Weissenbergin palvonta tämän vielä eläessä aiheutti täkäläisille alkuperäistaiteilijoille. Minusta kottikärryllä taidemuseosta veistoksen kärrääminen protestina sille, että kunnan toplokkaat lipoivat ulkopuolista matkailunäyttävyystaiteilijaa mennen tullen. Draamaa ja jännitettä olisi teatteriesitykseksi asti, jos vain joku ryhtyisi.

Uusioperheasetelmia ja huoraksi haukkumisia sun muuta. Ah, mik´ elämänmaku!

....

Elsa Koponen syntyi Puumalassa vuonna 1883. Olen lukemassa hänen kirjaansa Ursula Keivaara, joka ilmeisesti kertoo melkoisella tarkkuudella Elsa Koposen omasta lapsuudesta. Minulla on Iisalmen kirjastosta lainassa Heporaudan elämäkerta, jonka aion nyt etsiä Huutonetistä ja samalla voisin tsekata, onko Huutonetissä Heporaudan sellaisia teoksia, joita minulla ei arkistossani vielä ole.

Lapsipsykologinen kuvaus on Ursula Keivaarassa ihailtavan tarkkaa. Äpärämummoni Maria Karoliina Halonen on syntynyt vuonna 1885 Sulkavalla ja päätynyt 1900-luvun alussa körttiläisen maallikkosaarnaajan Jaakko Tiusasen vaimoksi. Mari-mummon niskaan hengitti koko avioliiton ajan kamala anoppi Sofia Essman, joka onnistui kuolemaankin vasta vähän ennen miniäänsä, jatkosodan vuonna 1942.

Merkille pantavaa on se, että uskon äpärä Maria Karoliina Halosella olleen päätä opiskella samalla tavalla kuin Elsa Koposellakin. Yhteiskunnalliset asettelut olivat sellaiset, että Elsa Koponen valmistui Jyväskylän seminaarista vuonna 1905 ja äpärämummoni meni naimisiin loinen Jaakko Tiusasen kanssa 25.3.1905. Reilun vuoden päästä (sentään!) Marilla ja Jaakolla oli jo esikoispoika Yrjö, joka oli suojeluskunta-aktiivi ja kaatui ikääntyneenä vapaaehtoistaistelijana perääntymisvaiheen lopputaisteluissa.

Aivan turha kuolema ja aivan turha sotaintoilu. Yrjö Tiusasen ja Elma (yllätysyllätys) Halosen neljä lasta jäivät sotaorvoiksi. Heidän joukossaan kummini Matti Johannes Tiusanen, hän piti huolta länsimaisesta sivistyksestä ja tilasi minulle vuosien ajan Valittuja Paloja. Harmi, etten ole säästänyt lehtien vuosikertoja. Luin niistä innolla Kirjavalioita.

(Äpärämummoni Maria Karoliinan äiti, Sofia, on syntynyt Halisena Mikkelin maaseurakunnassa vuonna 1849, meidän Mar´-polo s. 1999 sai täyslaidallisen äitini Vienon puolen nimiä: Maria-Sofia Karoliina. Kirjoitin Mar´-mummo ja meidän Mar´-polo - äiti ei eteläsavolaisittain liudentanut niin paljon kuin täkäläiset savon kielen puhujat. Hän sanoi aina, että Mar´-mummo, ei Marj´-mummo!).

Nyt tsekkasin Huutonetistä orimattilalaisen Finlandia-kirjan valikoimia. Elsa Heporaudan tuotantoa löytyy Finlandia-kirjasta kosolti. Tällä erää tilasin itselleni Elsa Heporaudan elämäkerran (toim. Maija Hirvonen) ja Heporaudan romaanin Helena Saarlahti. Aion tulkita Helena Saarlahtea biografistisesti, sillä Kirjasammon aikalaisarvion (ilmestynyt talvisodan alla 1937) kirjassa on tällainen elementti: "Samoihin aikoihin Helena Saarlahdelle, kirjan päähenkilölle, selvenee vanhempiensa, ihaillun isän ja hiukan vierotun äidin, todellinen keskinäinen suhde."

Jo Ursula Keivaarassa suhde on näkyvissä, jos tarkkaan lukee. Ensin ihana isä vieroksuu nuorimmasta, tyttövauvaa, tulee niin kalliiksi koulutuskin, isä ajattelee. Perheen ihannoitu poika, Ursulan isoveli, hukkuu koulukaupungissa, Mikkelissä, ja isä tunnontuskissaan kiinnittyy yhä tiukemmin pikku Ursulaan. Äiti jää ikään kuin taustalle ankaraksi jementäjäksi.

Taistelevien metsojen Jouni Tossavainen on myös koukuttaja. Minua eivät olisi voineet vanheneva, huonohampainen ja kävelykeppiä käyttävä lintumaalari tai hänen pulskat ja epätodellisen näköiset lintukuvatuksensa vähempää kiinnostaa. Savon Sanomien jutusta kuitenkin muistin sen verran, että Minna Canthistakin oli kirjassa kyse ja asetelma on beckettiläinen Huomenna hän tulee. Tosin Taistelevissa metsoissa Minna Canthin piti tulla tänään.

Minna Canthin odotuksen avulla selviydyin kirjan loppuun. Toki tiesin, että kauppiasleskirouva ei saavu, mutta odotus oli kutkuttelevaa ja vähän traagistakin. Jäi monia kysymyksiä, kuten lukuisista romaania koskevista blogimerkinnöistäni voi päätellä.

Sivulla 21 Taistelevissa metsoissa naurattaa Tossavaisen luonnehdinta: Hovin kalpeat ruusut, Rosa ja Mina. Alunperin kirjailija olisi halunnut kirjoittaa Rosasta ja Minasta, sillä he pelastivat Haminalahden kartanon konkurssilta 1860-luvulla (s. 317), mutta sisaruksista ei löytynyt tarpeeksi tietoja romaaniksi asti. Kaunokirjailija on kuvittelija, mutta tässä kohtaa Jouni Tossavainen kertoi Savon Sanomien jutussa perääntyneensä; naisen pään sisälle hän ei sentään rohkene edes kirjailijana.

Haminalahden kartano on ollut vähällä mennä konkurssiin 1860-luvulla. Olivatko syynä nälkävuodet? Nälkävuodet paljastuivat minulle kaikessa kauheudessaan, kun 1990-luvulla listasin Hymy-lehteen Pohjois-Savon verokuninkaita. Otin selvää, miten kuopiolainen pääoma on kasautunut ja löysin selostuksia siitä, kuinka myllyliikemies Gustaf Ranin näki vielä kuolinvuoteellaankin painajaisia itsestään riistämässä Savon köyhiä viljaspekulaatioillaan.

Gustaf Ranin toi Pietarista viljaa, kun huomasi, että halla on vienyt paikallisten sadon. Hän odotti visusti, että saa tuontiviljastaan hyvän hinnan. Kiitos valtionvarainministeri J.V. Snellmanin, vanhan ällöttävän pukin; Snellmanilla oli sen ajan austerity-kurjistuspolitiikka-aatoksensa.

Kirjoitin, että J. V. Snellman on ällö pukki. Olen nähnyt Kuopion kaupunginteatterissa tai Kuopion kansallisteatterissa näytelmän J. V. Snellmanin Kuopion-elämästä. Snellman meni vuonna 1845 naimisiin kuopiolaisen apteekkarin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin (s. 1828) kanssa. Johanna Loviisa oli 17-vuotias ja sulho 39-vuotias, 22 vuotta nuorikkoaan vanhempi.

Snellman kuksi Johannalle viisi lasta nopeaan tahtiin ja Johanna kuoli, kun kuopus oli kaksivuotias.

Oijoi, kello on jo 11 enkä ole aloittanut joulusiivousta. Matti asentaa KUGiin lisävaloja huomisen Helsingin-keikkaa varten ja mutisee, tuleekohan meidän jouluvalmisteluista yhtään mitään. Minun piti kirjoittaa Minna Canthista varakkaana nousukkaana ja päädyin viriiliin Snellmaniin, jonka vaimo eli toistuvista synnytyksistä heikentyneenä vain 29-vuotiaaksi. Näytelmästä muistan sen, että Snellman teki koko ajan kuolemaa ja kuka loppujen lopuksi sitten kuoli? Johanna Loviisa.

Snellmanit saivat esikoisena Hannan, josta wikipedia ei kerro mitään. Hän vain syntyi vuosi häiden jälkeen ja häviää sen jälkeen historian hämärään. Hannasta wikipedia ei vaivaudu kertomaan edes kuolinvuotta eikä hänestä ole tehty lisälinkkiä. Snellmanin pojat ovat vaikka mitä helekutin neuvoksia ja mahtimiehiä.

Joka tapauksessa Haminalahden kartanon pelastivat siskot Mina ja Rosa von Wright. He lienevät olleet vähän kademielisiä Minna Canthin nousukkuudelle. Eikös mennyt niin, että Minna Canthin veli ei saanut isänsä isännöimää lanka- ja nappikauppaa menestyksekseen ja rouva C:n tuli jättää rakas Jyväskylä ja pelastaa tilanne, vaikka oli jäänyt aivan yksin lehtori Canthin kuoltua seitsemän lapsen kanssa?

Pidän Minna Canthista tämän vuoksi: "»Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä!» (Kirjeestä Lucina Hagmanille 26.4.1884.) Luin Minna Canthin kirjeistä kootun paksun kirjan vuonna 1994 ollessani nuori aviovaimo Kuopiossa. On myös syy, miksi en pidä Minna Canthista. Jos ajattelen, että Elisabeth Järnefelt (o.s. Clodt von Jürgensburg; 11. tammikuuta 1839 Pietari – 3. helmikuuta 1929 Helsinki) ei pitänyt Minna Canthista, koska leskirouva C oli vulgaari, en minäkään pidä leskirouva Canthista.

Samaistun tässä tapauksessa niin Elisabeth Järnefeltin (o.s. Clodt von Jürgensburg) kohtaloon kylmässä, tylsässä ja takapajuisessa Kuopiossa tympeän Aleksander Järnefeltin vaimona. Sen varjossa tuntuu ymmärrettävältä, että Elisabeth sortui Juhani Ahoon. Moni fiksu nainen nykyäänkin retkahtaa elostelevaan öllötykseen tai useampiin sellaisiin.

Mitä voi sanoa naisesta, joka rakastaa miestä, joka on elostellut vaimonsa pikku siskon kanssa tai on kuksinut sekä tytärtä että äitiä? En tässä yhteydessä puutu siihen, mitä ajattelen äidistä, joka iskee tyttärensä exän. Odottakaas, käyn oksentamassa.

No niin. Haminalahden kartano ei olekaan kuin ilmeisesti tavallinen vauras maatila. Kirjailija Jouni Tossavainen kirjoittaa, että varsinaisia säterikartanoita, jotka olivat vapautetut veronkannosta, oli näillä seuduin vain Runnilla.

Niin paljon kuin olen koettanut kaivaa esille asioita, jotka vaikuttivat siihen, että Elisabeth Järnefeltin (o.s. Clodt von Jürgensburg) ja Minna Canthin välit jäätyivät Kuopion vallasväen seurusteluissa, en ole loppuun asti tajunnut sitä, että pönäkkä leskirouva C on nousukas ja oikeat konkkanokkaiset von Wrightit kadehtivat tätä.

Ja mitä tulee porvarisakaksi sanomiseen, voi olla, että kansa niin Minna Canthista sanoi. Ääripietismi tuli Juha Siltalan Suomalaisen ahdistuksen mukaan Savoonkin hiilitsemään kansan raakuutta, himokkuutta ja suitsimaa rumaa puhetapaa. Ehkä kaikki työ ei ollut vielä tehty vuonna 1884, kun kansannaiset ja -miehet Kuopion torilla Minna Canthista jourusivat.

Ajattelin, että Juhani Ahon Rautatiestä (1884) löytyisi sopiva ilmaisu rouva Canthille: jotain mietoa tyyliin paremp´osainen tai muuta, mutta ei ehkä sittenkään. Markku Envall on kirjoittanut, että Juhani Aho tarkasteli kansaa teksteissään ikään kuin olisi ollut edelleenkin pappilan kuistilla, katsonut alaviistoon ja ajatellut, ovatpa kansanihmiset hupaisia kuin lemmikkieläimet.

Jos Juhani Aho olisi oikeasti kirjoittanut, kuinka kansa puhuu, olisi tullut isompi skandaali kuin Yksin-pienoisromaanista, jonka lopussa minäkertoja käy Pariisissa huorissa.