Turun piispa

pe 5.12.2020

Mari Leppänen on valittu Turun luterilaisen hiippakunnan piispaksi. Meidän perheessä piispanvaalia seurattiin erityisellä mielenkiinnolla. Huomasin vaaliasian Kotimaa-lehdestä, jota olen nyt tilaillut taasen.

Turun piispa on restaurointiliikkeemme asiakas ja hyvä sellainen. Maksoi laskut viivyttelemättä ja rettelöimättä.

Hankin Annalle Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittaman Maijan tarinan. Kirja kertoo lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yksilön ja yhteisön traumana. Ostin Annalle myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Minusta olisi tärkeää, että Anna tietäisi asioista tarkemmin. No, tyttö seurasi Kaikkien syntien ensimmäistä tuotantokautta. Tosin Johannes Holopaisen tähden. Hyvä, että edes siksi.

Pitää lähettää Annalle viesti, onko huomannut, mistä yhteisöstä on valittu Turun hiippakuntaan naispiispa. Olen jotenkin hirmu ylpeä valinnasta. Vielä kun ortodoksit hyväksyisivät naispappeuden, niin johan olisi maailma mallilaan. Naispappeuden voisi aloittaa tyylikkäästi ja vaivihkaa vihkimällä naisia diakoneiksi. Diakonit kuuluvat ortodokseilla papistoon ja muudan naisteologi kerran muinoin vuonna kuokka ja kivi Uudessa Valamossa kertoi alustuksessaan, että alkukirkossa oli naisdiakoneja!

Nyt kun vielä muistaisi naisteologin nimen. Hän oli tyylikäs vanheneva nainen ja käytti huimia piikkikorkoja. Ei mikään ruskeakenkäinen ja ruskeahameinen täti-ihminen, vaan säkenöivä ja upea. Ortodoksisten piikkikorkonaisten huikaisevaa sarjaa kuin Hellevi Matilhalti, ollos iäti muistettu, kirjailija Hellevi Salminen! Hellevi Matihaltilla oli punaiset piikkikorot, kun kokosin ortodoksiset päätoimittajat ja toimittajat Kuopioon kirkollishallitukseen palaveroimaan. Niin. Kokoonnuimme minun aloitteestani! Repikää siitä jotain. Vaikka huumoria.

Samassa ammoisessa ortodoksisessa teologisessa seminaarissa kuulin ensimmäistä kertaa livenä nunna Kristodulia. Hän kertoi hauskasti ja mukaansatempaavasti siitä, kuinka Kreikassa primitiiviseltä tuntuvat kansantavat ovat iloisesti sekoittuneet ortodoksiseen perinteeseen.

Juurikaan mitään noista ajoista ei enää ollut jäljellä, kun olin Solean tai Aamun Koiton päätoimittaja. Kirkko tuntui vajonneen tympeään konservatiiviseen pysähtyneisyyden tilaan, jossa korkeasti koulutetut teologinaiset värjöttelivät ja värjöttelevät edelleen toisarvoisissa tehtävissä ja pelkäävät avata suunsa, sillä pian sekin pesti on mennyttä ja päät pudonneet. Sen sijaan että papiksi valittaisiin päteviä, teräviä ja koulutettuja naisia, eteenpäin Suomen ortodoksisen kirkon hierarkiassa pääsevät joko juoppouden veltostamat ja tylsistämät tai muuten umpityhmät miehet.

Ugh. Olen puhunut.

En eilen valmistunut työnohjaajaksi, vaikka koko päivän kiersin Rautavaaran kunnantalolla kertomassa, etten lähde pois paikkakunnalta ennen kuin olen valmistunut tai no, ennen kuin oppimispäiväkirja on valmis. Kirjoittaminen alkoi illan pimetessä takkuilla eikä ajatus enää joussut. Onneksi kuitenkin maltoin mieleni ja aloin plarata muiden työnohjaajaopiskelijoiden lopputöitä, kuten olin itselleni luvannut.

Lupasin itselleni ja sparraajalleni, että poimin jokaisesta lopputyöstä jotain omaan oppimispäiväkirjaani. Aavistelin, että en ollut ammentanut tarpeeksi lopputöiden käsittelyvaiheessa, sillä olin aika lytyssä omasta rankasta lopputyökirjoitusprosessistani. Lopputyöni otsikko kertonee, mistä siinä oli kyse ja miksi kirjoittaminen oli rankkaa:

 "Avioliitto, uusioperhe, rakennusliike ja muut varauksin antautuneet minät. Työnohjauksen työkalut mikroyrityksen johtamisessa keskellä karaoikekapitalismia."

Lisäksi edellisenä päivänä ennen kuin oli tulevien työnohjaajien lopputöiden käsittely aviomieheni pahoinpiteli minut. Kyse voi olla tulkinnasta. Omasta mielestään hän ei pahoinpidellyt, kuten omasta mielestään hän ei varmaankaan pettänytkään minua tässä avioliitossa, en tiedä, mutta joka tapauksessa tiistaina, kun lopputöiden käsittely alkoi teamsissa, työnohjaajaopiskelijakollegani Ina Virkki-Ugledhe otti isosiskoasenteen ja itsepintaisesti komensi minut koneen ääreen.

Olen tästä ikuisesti Inalle kiitollinen!

Olin kyllä osin mukana lopputöiden käsittelyssä, mutta välillä tosi pihalla. Niinpä joitain asioita oli mennyt ohitse korvieni. Onneksi istuin eilen Rautavaaran kunnantoimistolla kuin tatti, ei mykkä tatti, vaan sittenkin kuin ylikierroksilla käyvä ja puliseva kantarelli tai suppilovahvero.

Tanja Roinisen ja Annakaisa Ruonalan yhteinen lopputyö häikäisi jo loppukesästä ja ensisilmäyksellä graafisella ulkoasullaan, mutta työparin otsikko ei hurmannut: "Eräs prosessi ja sen konsultaatioprosessi, prosessikonsultaatio työnohjauksellisin keinoin varhaiskasvatuksen työyhteisössä." Ensimmäisellä lukukerralla olin ihan, että voi vidu, boooooooring, mutta eilen illalla olin valmis perumaan kaikki pahat ajatukseni. Roinisen ja Ruonalan lopputyössä on palasteltu hienosti työnohjauksen prosessi ensimmäisestä yhteydenotosta jopa siihen asti, kunnes ohjaus on saavuttanut pohjimmaisten perusolettamusten tason.

Prosessikonsultaation kaavaa käytän, kun teen ensimmäisen tarjoukseni työnohjaajana. Tarjoukseni on työyhteisösovitteluun liittyvä. Olen innoissani ja kauhuissani.

Eilen illalla meinasi aivo revetä, kun luin kouluttajapsykoanalyytikko ja psykodramaatikko Mikko Räsäsen alustuskalvoista siteerauksen Vygotskin (minä varmaan luin ensin, että Vysotskin ja sitten ohitin koko slaidin) ajatusta lähikehityksen vyöhykkeestä:

Lähikehityksen vyöhyke ohjauksessa tarkoittaa sitä, että nykyinen kehitystaso on sellainen, jonka yksilö saavuttaa yksin ilman ulkoista apua. Työnohjauksessa yksilö luo vuorovaikutuksessa rakentuvan tuen avulla jotain sellaista, mikä ei olisi hänelle yksin mahdollista. Lisäksi lähikeityksen vyöhykkeellä ilmenee "ohjaajan ja ohjattavan" yhteisen kehityksen mahdollisuus.

Tämä on oikeasti ihan tajunnanräjäyttävä juttu! Miksen tajunnut sitä jo tammikuussa 2019, kun Mikko Räsänen meille alustuksen piti?

 Tämmöisen viestin lähetin aamulla bestikselle, nyt pitää kiirehtää Pielavedelle:

Huomenta, oon ihan tokkurassa. Alkuyöstä kirjoitin päässäni oppimispäiväkirjan loppulukua ja sitten näin omituisia unia. Pieni laiha vauva oli muun muassa imenyt rintani kuiviin ja ajattelin unessa, että pitää komentaa Matti hakemaan äidinmaidonvastiketta, muuten vauva kuolee. Sen jälkeen katsoin unessa kokovartalopeiliin ja mietin lähinnä kiinnostuneena, en yhtään ahdistuneena, millaista olisi elämä, jos olisikin rintalihakset eikä tissejä.

Olisiko tämä nyt sitten äitinä olon loppu-uni? Marian kanssa puhuttiin eilen pitkään puhelimessa ja lopputulos neljännen puhelun jälkeen oli hyvä. Varmaan nyt uskaltaisin lukea Anni Kytömäen Margaritankin.

Heräsin kello viisi enkä ole kuin vähän torkahtanut sen jälkeen.

Mun piti lähteä Matin kyydissä Pielavedelle ja eilen illalla oli vielä ajatus, että teen oppimispäiväkirjan loppusanat tänä aamuna. Nyt on pää niin täynnään hiekkaa, että

Joel Haahtelan Hengittämisen taito? Ai! Ajattelin sitä sulle joululahjaksi. Hih, herraskainen posmeltaminen. Mulle kävi Antto Terraksen Huorintekijän ABC:n kanssa samalla tavalla. Kuuntelin kyllä seuraavana päivänä lopun uudestaan, vaikkei kyllä olisi kannattanut. Kirja oli yhden ajatuksen jankutuskirja. Vähempikin olisi riittänyt. Kolumnin verran asiaa ja se oli siinä.

Jee! Onko Hengittämisen taito äänikirjana? Siispä nyt tiedän, mitä kuuntelen Taistelevien metsojen jälkeen. Antti Holman elämäkerran ehkä haluan tekstinä, printtinä.

Mulla on tänään psykofysioterapia-työnohjaus Pielavedellä. Pitää sitä ennen viedä kuittikansio tilitoimistoon. Yksi lasku lähtevien postilaatikkoon ja toinen suoraan asiakkaan laatikkoon.

Tämä oli ihana, kiitos: "On sulla melkoinen matka sinne Rautavaaralle, mutta ajamisen voi sitten käyttää ajatteluun. Hyvä pakohuone! Alat opetella itsenäisyyttä sen avulla."

Pia