Antti Heikkisen Maaseudun Tulevaisuuden sivuosassa Lapinlahden vasemmisto ry

Merkintä sisältää fiktiota, merkinnän kaunokirjallisella osuudella ei ole todellisuuspohjaa, kaunokirjallinen osuus on osoitettu tekstissä

su 3.1.2021

Antti Heikkisen Maaseudun tulevaisuuden sivulla 98 repesin ja nauroin kirjan loppuun saakka. Monijuonteisessa ja runsaassa romaanissa tuli vastaan kohta, joka on suoraan Lapinlahden vasemmisto ry:n tiukasta ikuisuusväännöstä  - lienee ollut kirjailija kärpäsenä katossa täkäläisen työviksen kokouksessa:

"... Päälliköt tappeli, miehistä tappeli ja se on huono sota semmonen, jossa ei tapella yksin vihollista, vaan myös toveriloita vastaan. Olisitte työ nuoremmat nyt viisaampia ja koittasija sopia porukalla, Antikainen oli sanonut kokouksessa, jossa keskustelu oli rotiintunut riidoiksi siitä, myytäsiinkö työväenyhdistyksen pilkkikilpailujen puhvetissa makkaraa vai räiskäleitä." (Antti Heikkinen Maaseudun tulevaisuus s. 98).

...

Seuraavassa fiktio-osuus, tiedän, että Tikkisen Hannele inhoaa tätä, Hannele, hyppää ylitse yhdeksän seuraavaa kappaletta:

Voi, hän muistaa kokoukset - eivätkä ne todellakaan tuntuneet tähtihetkiltä - kun töppösormensa kahvipannun kahvaan saneerauslaastilla liimannut grand old mama istui keittiötiskin edessä tuolilla. Hän johti puhetta ja oli, jalo ihminen kun oli, kutsunut kokouksiin myös varajäseniksi pudottamansa entisen kahvinkeitto-, puuronhämmennys- ja mykyrokkavastaavan.

Hän oli joukossa uusi ja ulkopuolinen - oli onnistunut viemään joitakuita vuosia aiemmin naisen sydämen valitun, joka tosin oli kuksinut naisen saman kaliiberin tytärtä - nainen vihasi uutta puheenjohtajaa vatsansa pohjasta. Se, että nainen vihasi, ei ollut mikään ihme, sillä hän ei ollut pitänyt naisen ilkeän-tyhmästä olemuksesta ensikohtaamisessa talolla, mutta naisen ja tämän oman tyttären välistä suhdetta ei oikeasti kaikkitietävä kertojakaan voi ymmärtää.

Kaikkitietävän kertojan pitää lukea varmaan vielä muutama kaunokirja äidin tyttäreensä kohdistamasta vihamielisyydestä ennen kuin asia avautuu kaikessa vastenmielisyydessään. Eikö äidin tahtia hillinnyt mikään? Eikö tytär, eikö edes vielä elossa oleva mies?

Ei hillinnyt.

Tässä sitä ollaan, ajattelee kaikkitietävä kertoja. Perverssin äärellä ihmettelemässä, voiko tällaista olla? Tällaisesta kumpuavat sanat, joita vihreä Fatim Diarra lausui maalaisista: "...metsässä on anketa, ainoa syy sinne jäämiseen on insesti ja se että kukaan ei kuule kun vaimo huutaa apua."

Hän oli nostanut kahvinkeittovastaavaksi oman oikean kätensä, jonka tiesi olevan itselleen lojaali loppuun asti. Puheenjohtajan oikea käsi ei kuitenkaan koskaan päässyt keittämään kahvia, sillä nainen miehitti aina keittiötiskin, kahvipannun ja kupiston sancho panzoineen.

Nainen vyöryi yli tuolinlaitojen siporexharkkomaiset jalkaterät pehmeisiin aikuisten Reima-saappaisiin työnnettyinä, ne olivat vaaleanvioletit, reidet harallaan, haaroja kiristi ruskeanvioletista venyvästä materiaalista varmaankin mittatilaustyönä ommellut huosut, muuta mahdollisuutta ei ole, ja valtava vatsa työntyi reisien väliin niin, että kallein aarre ei varsinaisesti ollut näkösällä, vaikka puheenjohtaja sen lopulta tiesi kurkottaneen perhettään kohti kuin köyhän kukkaro (John Cleland Fanny Hill s. 38). Puheenjohtaja ja hänen oikea kätensä uskalsivat joskus miettiä, tulisiko apurinaisparka pelastaa pahan ja ilkeän ystävättärensä vaikutuspiiristä.

Pelastustyö ei ehtinyt alkaa, sillä ei aikakaan, kun nainen oli kiusannut kummatkin ulos talolta - muun muassa pommittamalla puheenjohtajan miestä tekstarein ja - sitten kun miehelle ilmestyi älypuhelin - whatsapp-kuvin, lopulta kammottavin videonpätkin. Nainen syrjäytti seuraavankin puheenjohtajan ja nosti tilalle sydämensä valitun.

Naispuheenjohtaja oli koettanut vaikka mitä. Koska nainen oli valittanut loputtomista kahvinkeittämisistään, hän oli armahtanut naisen velvoitteestaan. Puheenjohtaja siirsi johtokunnan kokoukset kotiinsa, jotta nainen ei kehtaisi näyttää naamaansa kokouksissa. Voi olla, että jos nainen ei aina ymmärtänyt olla tunkematta puheenjohtajan kotiin, muisti armollisesti pyyhki naisen pois kuvasta.

Niinhän se meni. Kun sydämen valitun vaimo oli puheenjohtaja, nainen tunki kokouksiin naama norsun vitulla ja kun hänen sydämensä valittu oli puheenjohtaja, nainen oli sitä mieltä, että puheenjohtajan naama tulee olla norsun vitussa.

Tähän loppui kaunokirjallinen osuus.

...

Hannele Tikkinen, kriitikkoni, olen rikki, mutta joka kirjoituksella eheydyn! Tämän merkinnän jälkeen olen esimerkiksi henkisesti valmis lukemaan Antti Heikkisen Mummon. Antti Heikkisen mummo on lähtöisin Rautavaaran Riitamäestä. Tieto, jonka olin unohtanut, löytyi Heikkisen kirjoittamasta ja Laura Malmivaaran kuvittamasta Imagen Rautavaara-repparista. Repparissa Heikkinen kertoo, että Riitamäen mummoa enemmän häneen ovat vaikuttaneet vain lapset (monikossa!) ja lasten biologinen äiti, joka on (vuonna 2019) kirjailijan nykyinen vaimo. Jospa edelleen.

Koetan kestää sen, että Mummon markkinointilause kepuvoittoisen lukijakunnan houkutukseksi on: "Mummo pelkäsi Jumalaa ja vihasi kommunisteja!" Kyllä tällä koukkuuntuu kelpo kirjan ostajakunta ja hyvä niin. Pari persumummoakin varmaan ostajaksi kommunistikortilla löytyy!

...

Aloitin eilen Maaseudun tulevaisuutta - vähän vain huvikseni ajattelin sitä selata. Luin kirjan kerralla loppuun. Lenkilläkään en malttanut kerätä kuin vajaa kolme tuhatta askelta, vaikka Pyry mennä tipsutteli pitkin maasturien tekemää uraa sirosti balettitanssijan keveillä tassuillaan. Sudentappajakoirallani on niin herkät polkuanturat. Edellisen päivän lenkillä Pyryn jalkoihin oli kiinnittynyt kilosotalla nuoskalunta. Niitä koira lätsähti nuolemaan, järsimään ja sulattamaan joka kymmenen metrin välein.

Lopulta Matti juoksi Hallan ja Pimun kanssa hakemaan maasturia. Hän on Pyry-historiamme aikana joutunut kantamaan metsään kangistuneen vartiokoiran pari kertaa tielle eikä selkä enää sellaista kestä. Maasturissa on akku- tai laturiongelmia. Käynnistys piti tehdä vara-akun avulla ja minä ehdin filmata Pyrystä hauskoja lumipallotassuvideoita Facebookiin.

Elämämme on nyt paljolti kahdenkeskistä lystiä. Hauskoja koira- ja kissavideoita, jos ei sitten keittiöfilmejä. Mieheni on kohta vuoden ollut kuin eri ihminen. Helpottunut sekä hilpeä, askel on keveä. Itkuisuutta, levottomuutta ja ahdistuneisuutta ei ole enää lainkaan.

....

Antti Heikkisen kuvaus Maaseudun tulevaisuudessaan Kauko Parviaisesta ja Nasaretin työväenyhdistyksen viimeisestä kokouksesta oli oikeasti riipaiseva. Kauko Parviaisen ja tämän viimeisen paikallistoverin, Sarvion, hahmot vaikuttavat tempaistun Kari Väänäsen Taivaan tulista. Siinä viimeinen kommunisti uhmaa todellisuutta ja seisoo vappuviimassa lippuineen yksin.

Parviainen ja Sarvio, heitä oli sentään vielä kaksi. Meitä vapun 2008 marssilla Lapinlahdella aluksi kolme: minä, toveri Vanhempi Huoneenrakentaja ja Ylä-Savon subcomandante Marcos. Kirjoitutimme kunnallisvaalitoiveita Sisu-kuorma-automme kylkeen, ajoimme ne Lapinlahden viralliselta torilta kauppatorin (S-marketin parkkipaikka) sivuitse käsityöläisaukiolle ja valtasimme aukion. Samalla valtasimme vasemmistolle ajatustilaa.

Se ei tarvinnut sitä. Lapinlahden työväentalo on Suomen nuorin, mutta armollisinta sille olisi tujaus bensaa klassististyyliseen julkisivuun ja tulitikku. Sisältö puuttuu. Ja jos joku yrittää epätoivoissaan laulattaa työväenlauluja Lapinlahden työväentalon kinkkubingossa, väki marssii mielenosoituksellisesti ulos. MOT. Ei kun OTJ. On tutkittu jo. Karaokea se olla pitää, juu. Ja lavatansseja. Kaikkea poliittista on pitänyt varoa.

...

Missä on työväen sivistys? Missä ovat lukupiirit? Missä kantaa ottavien kuvaelmien näytelmäkerhot? Eivät ainakaan Lapinlahden työväentalolla. Jos jotain näytelmiä juhlissa on näytelty, joku pitää huolta siitä, että ainakin yksi pikku tuhma juttu tulee mukana olla. Saapilluoa (Luh, luh, luh, huhhuhuhih, ih,i, lt, lta, aaaaaah) tai näin. Savolaisethan sanovat näin: Saapi. Sillä savolainen tarkoittaa alunperin ruotsalaisvalmisteista henkilöautoa.

 ...

Antti Heikkisen Maaseudun tulevaisuus alkoi lupaavasti. Kai Hirvasnoro Kansan Uutisten kritiikissä luki kirjan Kivenpyörittäjän kylän (1976) toisintona. Heikki Turusella oli Jerusalem ja Antti Heikkisellä Nasaretti. Koska olen lahjoittanut kaikki Turuseni Esko Laitiselle, en voi tarkistaa, onko Kivenpyörittäjän kylän alkuluku kuinka identtinen Maaseudun tulevaisuuden kanssa. En ole sitä lukenut. Olen nähnyt vain elokuvan enkä siitäkään muista kuin Esko Nikkarin keskustelemassa kuoleman kanssa. Kuolemakohtaus on hieno, mutta saattaa kyllä olla jossain muussa Markku Pölösen elokuvassa. Kysyn tätä aviomieheltäni, joka taitaa populaarielokuvat paremmin kuin minä. Itse asiassa en olisi huomannut kohtauksen hienoutta itse, sillä Esko Nikkari ei kuulu lempparinäyttelijöihini eikä Markku Pölönen lemppariohjaajiini ennen kuin katsoin Emmauksen tiellä sekä Lieksan! kaksi kertaa. Aviomieheni kelasi kuolemakohtauksen ja alleviivasi: "Tämä on hieno, katso!"

Kaikki nämä katsoin aviomieheni kainalossa. (Tiedoksi vain! Voi pitäjän piparimestaripoloista! Kyllä hän on ihan turhaa puuteroinut pipareitaan.)

Minä olen enemmän perillä unettavista taide-elokuvista, joita jouduin kestämään lävitse jokaisessa Tampereen yliopisto-opiskelijoille suunnatuissa elokuvakerhossa 1980-luvun lopulla. Elin elämälle vieraan elokuvafriikin ja herkän runopoikuutensa täydellisesti peittäneen Rakkauden Julman Valtikan kanssa ja sopeuduin siihenkin.

Hyvä minä, sopeudun vaikka mihin, jos mies on kiinnostava tai isonenäinen, mutta nyt saatana riittää sopeutuminen. (Tässä kohtaa bestiksen kuuluu taputtaa käsiään, haloo....! Joo, olen saanut häneltä luvan lähteä tieheni heti, kun tuntuu siltä. En minä lähde, mutta se, että on lupa, on minulle tärkeää.)

Mieheni voi siten pitää vaikka kenen naisen kohtua makuupussinaan. Minä otan irti. Otan irti. Oton. Lähden vittu Rautavaaran toimistolle kirjoittamaan heti ensi tilassa. Ei tästä tule mitään. Likaiset astiat pitäisi ladata tiskikoneeseen ja pyykkiäkin on taas kasaantunut. Kissa oksensi joulumatolle enkä millään hennoisi panna joulukuusta ulos. Joulupöytäliina on silittämättä ja vihreässä uuden vuoden pöytäliinassa on törkeitä ryppyjä.

Koira huokailee. Kissa yökkäilee. Mies kolaa pihaa. Antakaa mun olla, antakaa mun kirjoittaa. En mitään pyydä elämässäni muuta. Antakaa kirjoittaa!

...

Maaseudun tulevaisuuden alkuluvussa Olipa kerran Heikkinen esittelee Nasaretin identiteetin muodostukselle tärkeän Jeesuksenkaltaisen hahmon, Laapotin. Laapotin saarnapuhe on huikea. En vieraskielisenä ja -heimoisena yleensä pidä savonkielisestä muttuuttamisesta ja diipadaapailusta, mutta tämä on ihanata: ".... Surua hän vain tuntee nähdessään, kun mukahurskaan kuoloon menevä polskii Lusifeeruksen lämmittämässä tulivesikorvossa, jossa syntisen karva kärventyy kuin liian kuumalla vedellä kaltatulta sialta. Silloin raaputtaa hän lumiharmaita korvakarvojaan ja tuumii, jotta voi kun minä sinuakin poloista kutsuin, vaan et kehannut naattikorva kuunnella. Näin on. Hyrräytettäänpä virttä."

Pitkä kaunopuheinen vuodatus ja piste. Näin on. Ja sitten virrenhyrräätys!

Laapotti niitti mainetta saarnamiehenä ja Nasaretin väki lakosi. Legendan mukaan itse Paavo Ruotsalainenkin kävi Laapotin puhetta kuuntelemassa ja antoi tälle hyväksyntänsä. Käsikirjoituksessa tulee käänne. Laapotti lähtee äkisti kuin Nuuskamuikkunen syksyisin muumilaaksosta. (Kuin-ilmaus, puraisin jo huultani, potkin nilkkaani, päässäni on kuhmu.)

Esiripun pitäisi laskeutua. Pitäisi kuulua aplodeerausta seisallaan. Mitä vielä? Sivun alalaidassa on käänne. Laapotin kortteeritalon piika Mari on paksuna. Ja lapsen ajateltiin itsestäänselvästi olevan pojan ja se oli ensin kylän puheissa siinnyt Pyhästä Hengestä, mutta sitten Iita supatteli eri suuntiin, että Laapotti se Marin aitassa oli kupsotellut.

Kylän väen intoa oli hieman himmentänyt, että lapsi oli tyttö. Tytölle annettiin nimeksi Liselotte. Myöhemmin Mari ja Liselotte muuttivat Iisalmeen ja kuolivat koleraan. Pätkä oli lainausta Jussi Taskisen kylätoimikunnan julkaisusta vuodelta 2005 otsikolla Kolmen kylän kertomuksia.

Maininta siitä, että Mari ja Liselotte muuttivat Iisalmeen ja kuolivat molemmat muutaman vuoden kuluttua koleraan, vei minut takaisin Kaskikuusen kansalaisopiston sukututkimuskurssille. Opimme kurssilla, kuinka kirkonkirjoja selataan. Tosin Matti ei mitään malttanut selata, mutta hänen suvustaan löytyi niin korkea-arvoisia Iisalmen ruhtinaskunnan pappeja, että ei tarvitse kuin pari kertaa googlata niin juuret ovat 1300-luvulla.

Oli äärimmäisen mielenkiintoista selvittää oman Mari-mummoni äpärätaustaa. Kirkonkirjojen selaus itsessään oli ihanata. Oli ihanata ryhtyä selvittämään jotain ihmistä eikä yhtään haitannut, vaikka johtolanka olisi ollut väärä. Pääasia, että sain selata kirkonkirjoja.

Minulle kävi sen kymmenen kertaa niin, että olin löytävinäni äpärämummoni äidin Sofian syntymän. Ryhdyin ensin selvittämään, löytyykö lapsi saman pitäjän rippikirjoista noin 15 vuotta syntymän jälkeen. Jos ei löytynyt, selasin kuolleet. Tavallisesti muut sopivat Sofia Haloset olivat kuolleet lapsina.

Paitsi yksi Tohmajärvellä 14.3.1849 syntynyt Sofia Halonen, mutta hänestä kerron lisää tässä:

 

Siirsin tekstiä seuraavan päivän merkintääni otsikolla Siunatut Heikkiset.

Joka tapauksessa pitkien latikoiden jälkeen tulin siihen tulokseen, että Mari-mummoni äidin alkuperäinen sukunimi on ollut Halinen, mutta pappi on Sulkavalla alkanut kirjoittaa sitä väärin Halosena.

Halinen olisi mieleinen ja mahdollinen sukunimi itsellenikin, sillä Elsa Heporaudan Ursula Keivaarassa esiintyy pigmentitön alkuperäisväestöön kuuluva ukko Halinen historiallisessa käännekohdassa. Kohta löytyy myös Maija Hirvosen Heporaudan bysanttilaissävytteisesti ylisanailemasta elämäkerrasta Eräs elämänkaari. Sivulta 50. Harmi, että elämäkerta on niin löperöä lipruilua, kun Heporaudan oma teksti Ursula Keivaarassa on tarkkanäköistä ja terävää.

Mutta kun. En voi ottaa Halinen sukunimeä. Olen seurustellut Puumalan-vuosinani Huuhkaalan naapurinpojan Jaakko Halisen kanssa. Eijjjummalaut´. Onko Jaakko kaukainen serkkuni? Ja minähän olin Puumalassa juuri niin eksoottinen sen vuoksi, että tulin Etelä-Suomesta, muualta ja puhuin mä- ja säkieltä. Kirjoitan tämän monta kertaa vielä jatkossakin blogiini, jos vaikka yhdyskuntasuunnitteluinsinööri, maanrakennusfirmassa töissä oleva Jaakko Halinen googlaisi itsensä.

Jaakko Halinen Puumalasta, googlaa ittes, oltiinko me serkkuja, saatana???

...

Myöhemmin, kun Antti Heikkinen nitoo erilaiset juonenpätkät vähän vaivalloisesti yhteen, käy ilmi, että Nasaretin identiteetti on perustunut Jussi Taskisen laiskuuteen. Kun Jussi Taskinen on vuonna 2005 koonnut kylälegendoja, hän ei ole vaivautunut ottamaan selvää, kuka Laapotti oikeasti oli. Kylän identiteetin perustasta ei faktisesti jää jäljelle mitään, mutta silti se on kylän identiteetin perusta, se oli mielestäni tarinan opetus.

Meinasi tarinan opetus hautautua liiallisen runsauden alle. Ehkä joskus vanhempana, elämän koulimana, Antti Heikkinen oppii syventämään. Nyt mentiin taas pikakiitoa löyhin yhteksin, kuten Matkamies maassa. Ikään kuin Antti Heikkinen olisi Maaseudun tulevaisuudessa tarjonnut jokaiselle jotakin. Jos vanhusten asema kiinnostaa, oli kirjaan ympätty kyläkoulunopettajapariskunta, vaimo dementoitunut ja luulee miehekseen milloin Lasse Vireniä, milloin Idi Aminia. En itse asiassa tiedä yhtään itäsuomalaista kylää, jossa naapuri asuisi niin lähellä, että kuulee, jos viereisessä talossa huudetaan illalla ulkorappusilta Idi Aminia.

Parissa muussakin kohtaa Antti Heikkinen on mielestäni ottanut liian suuria kaunokirjallisia loikkia. Miksi piti olla niin päin, että nuori Niko kertoi isänsä nyxälle, Minealle, biologisen äitinsä kohtalosta tarkasti dialogia myöten? Niko oli hetkellä, josta Minealle kertoi, kolmivuotias. Antti Heikkinen olisi voinut tempaista Nikon olalle vaikka arabialaisen Jinnin. Turkkilaistaustainen menestyskirjailija Elif Şhafak teki niin Kirotussa Istambulissa. (tai Kunniassa, en saa nyt nopeasti selvää omasta blogistani.) Olkapäällä istuva Jinni kertoi romaanihenkilölle asioita, joita romaanihenkilö ei voinut tietää.

"Jinni (Arab. جن) (lausuttuna "dzinni") on arabialaisessa tarustossa ja islaminuskossa esiintyvä henkiolento. Islamin mukaan Jumala teki jinnit savuttomasta tulesta, kun ihmiset luotiin maasta ja enkelit valosta." https://fi.wikipedia.org/wiki/Jinni

Antti Heikkinen olisi voinut rakentaa kohtauksen toisin. Niko tulee isänsä ja tämän nyxän, Minean, makuuhuoneeseen. Niinhän se on, että Minea on vain viisi vuotta Nikoa vanhempi. Vähän höm, höm, tällaista elämä nykyään on. Minä tietenkin ajattelin, että Niko viettelee äitipuolensa ja olisin siinä tapauksessa lopettanut kirjan lukemisen välittömästi.

Niko alkaa kertoa illasta, jolloin hänen biologinen äitinsä kuoli. Ovelaa on, että lukijalle ei ole paljastettu siihen mennessä, että Nikon isä Jarmo oli nuori leski. Jos Jinni-kertojan käyttäminen supermaalaisessa Nasaretin kylässä tuntuu näinä monikulttuuriaikoinakin liian kaukaa haetulta, olisi Niko voinut olla löytänyt vaikka äidin vanhat päiväkirjat ja sitten ymmärtänyt, mitä tapahtui, kun äiti lähti eikä tullut takaisin enää koskaan.

Kun Nikon luokse tulee Liperistä Markus Määttänen, maanviljelijäpoika hänkin, tulee sellainen olo, että ei tätä nyt enää samaan kylään. Televisiotuotteisessa maalaiskomediassa juonen käänne menisi ehkä - samalla tavalla sitä katsoo läpi sormien Kaikkien syntien lestadiolaismurhia läpi eri tuotantokausien. Tosin! Kaikissa synneissä toisella tuotantokaudella ei murhattukaan enää lestadiolaismiehiä. Siihen vain olivat ovelasti käsikirjoitetut Juha Sipilän it-alan yritykset.

Ehkä Maaseudun tulevaisuus toimisi paremmin televisiosarjan käsikirjoituksena. Siinähän on paljon, paljon asiaa. Liian paljon yhteen romaaniin. Liian paljon teemoja ja kuvioita. Televisiosarjassa voisi yksi jakso olla aina jotakuta pariskuntaa ja jättää jotain niin sopivaan kohtaan aina, että olisi melkein pakko katsoa aina seuraava osa.

Dementoituneen Tertun ja sotaveteraani-Sakarin lisäksi on uusiopari, Jarmo ja Minea, ystävykset Senjanen ja Däni, Däni on lottomiljonääri ja asuu Sisko-nimisen tätinsä kanssa sekä ison Päivänkämmenen tilan poika Esko ja tämän lapseton vaimo Kirsi sekä käärmemäisen kammottava anoppi Maire.

Maire on ehkä romaanin kaikista tyypeistä stereotyyppisin, yksipuolisin ja siten ohut. Olisin kaivannut häneen sävyjä. Kommunisti Kauko Parviainen oli toisiksi stereotyyppisin, mutta hänessä oli kuitenkin rippaus äärimmäisestä traagisuudesta, kun vei kanervia tovereiden haudalle. Camilla on romaanissa mielestäni livenä tarpeeton. Hän olisi voinut olla hahmona mukana kyllä, mutta ilman käsittämätöntä juonenkoukeroa. Hienovaraisemmin, mutta niin. En ole slapstick-komedioiden ystävä, en sitten yhtään. Camilla-koukero tuntui typerältä ja kun piti olla klassisen draaman kaaren tihentymä, ajattelin, että tämä oli nyt tässä. Olin jättää kirjan lukemisen siihen.

Lopulta päätin yrittää ja annoin itseni hypellä ylitse vieläkin kornimpien kohtien. Kun Sisko kompastuu Camillan takaa-ajokohtauksessa ja ampuu vahingossa Eskoa, tuli olo, joka tosiaan iskee välillä harrastajateatteriesityksissä: Vittuun täältä ja vähän äkkiä!

Jussi Taskinen, kirjailijan alter egokin, romaanissa vilahtelee. Nasaretiin oli muuttanut puolisonsa kanssa eteläsuomalainen kokeileva runoilija. Antti Heikkinen - Jussi Taskinen esiintyy sivulla 41 runoilijan silmin. Jussi Taskinen on maakuntasarjaa ja häntä palvotaan pitäjässä ansiotta kuin muinoin Laapottia.

Laapotti, Jussi Taskinen ja Antti Heikkinen -kolmiosta olisi Heikkinen voinut ammentaa enemmän. Ja syvemmin!

Päivänkämmenen nuori isäntä Esko ja hänen vaimonsa Kirsin vaiheista haluaisin tietää jatkossa. Kirsin monologi miehelleen siitä, kuinka hän on Eskon masentumisesta lähtien tehnyt työtä perse vaahdossa ja selvittänyt nynnymiehensä sotkemia raha-asioita sillä tavoin, että nyt jokainen sotku oli omana lankanaan, oli huima. Itkin ja nauroin, kun luin sitä. Olen itsekin huutanut Matille samaa, mutta en ole osannut käyttää näppärää termiä vikatikki. Vittu, kun olisin osannut pysyä Siilinjärven Pöljällä punaisessa talossani, jossa oli perunamaa, pieni laidun, paljon mustaherukkapensaita, kivat naapurit ja iso leivinuuni.

Olisin minä sinne saanut houkuteltua jonkun miehen, joka rakastaa kirjallisuutta, kirjoittaa minulle kirjeitä, runoja, viitsii rakentaa minulle kasvihuoneen ja osaa kasvattaa siinä tomaatteja. Ai niin! Minullahan oli sellainen, mutta se kuoli.

Eniten pidin kirjassa Jarmosta. Jarmo muistuttaa Varpaisjärven pääpersua Harri Väänästä. Harri Väänänen ei kuitenkaan ole homofoobikko, sillä presidentinvaalien 2012 toisella kierroksella Harri Väänänen meni Pekka Haaviston taustajoukkoihin ja Timo Soini (muistaako enää tätä persuheeboa kukaan?) repi pelikaulaliinansa lisäksi varmaan pelihousunsakin.

Jarmo oli osin oikeassa, että Päivänkämmenen ongelmat tulivat jossain määrin Eskon nahjusmaisuudesta. Päivänkämmenessä oli metsää ja mantua ja pääomaa ja silti pariskunta oli kusessa. Jarmo oli itse joutunut taistelemaan pikkuruisella kotitilallaan siitä lähtien, kun isä oli vammautunut. Aivan kuin Harri Väänänen, tämän muistan Matti ja Liisa -lehteen tekemästäni isänpäivähaastattelusta vuonna 2003.

Ajattelin silloin, että vautsi, mikä tyyppi. Täst´ mie piän. Myöhemmin olimme samassa Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin yhtymävaltuustossa ja vittumainen Viänänen katsoi minua jostain syystä pitkin nenänvarttaan vihaisen sonnimullikan tavoin. Ajattelin, että jahas, onpa kus´piä, mutta jospa siinä ei olekaan ihan kaikki.

Ei ollutkaan. Ja terävä vittumaisuus on piirre, jota kepuvaltaisissa kunnissa luottamushenkilöiltä tarvitaan. Sitä täkävassuissa on ainoastaan roistomaisessa Juha Halosessa. Sitä paitsi juuri pääpersu-Väänänen olisi ansainnut MTK:n vuoden yrittäjäpalkinnon eikä toinen samanniminen, joka on Vittumaiseen Väänäseen verrattuna syntynyt kultalusikka suussa.

Antti Heikkisen Maaseudun tulevaisuus kannatti kärsiä loppuun. Romaanin eri juonteiden loput olivat onnellisia. Hienostohuora-Marttakin sai Senjasen, joka ei ollut mikään kovin analyyttinen tai edes ruutinkeksijä, mutta ihan kelpo pikku paikkakunnan mies.