Antti Heikkisen Einari

la 2.1.2021

Kysyit myös, mikä on Antti Heikkisen Einarin lajityyppi. En osaa sanoa, sillä en kaiken kohun vuoksi Einaria ole lukenut. Heikkisen Kallio-poika oli ilokseni hybridi. Se oli syvempi kuin Heikkisen Turjailija: Heikki Turusen elämäkerta.

Ehkä Turjailijan kirjoittamisen aikaan Heikkisellä oli päällimmäisenä elämässä lapsen syntymä ja Heikki Turunen jäi ohueksi sekä valjuksi. Luin Turjailijan hampsien ja annoin sen nopeasti Klovni-runoilijalle, jolle sen olin alunperin ostanutkin.

Kun etsin wikipediasta merkintää Heikkisen lapsesta tai lapsista, jotta olisin voinut ajoittaa äskeisen väitteeni, muistaakseni esikoisen syntymästä oli Turjailijassa, en löytänyt etsimääni, mutta löysin listan Heikkisen kirjoittamia elämäkertoja, joita en muistanut olevankaan. Jaakko Tepon ja Kari Tapion elämäkerrat esimerkiksi. Kumpikaan herroista ei kiinnosta minua. Olen sivuttanut heidän elämäkertansakin. Jaakko Tepon Pam, pam Pamelaa kuuntelin Antti Sarvelan vaalisuunnittelija-toteuttajan ominaisuudessa riittävän monta kertaa viime eduskuntavaalien yhteydessä, mutta ei siinä mitään. Mikä ei tapa, vahvistaa ja Jamppa Kääriäisestä kuoriutui paljon monimutkaisempi persoona Rokkaralleissa kuin olin hänestä koskaan vaivautunut ajattelemaan. Hirmu kiva tyyppi!

Jos nyt Pam, pam Pamela jää korvamadokseni, ammun itseni rengasvaraston taakse Meijerin pihaan.

Juice-kirjan ilmestymistä ei voinut olla huomaamatta, mutta en sitä lukenut, sillä en kykene erottamaan Juhani Leskisestä mitään muita tasoja kuin palvotun juopon, joka kirjoitti krapulaitkurunoutta. Varmaankin ovat samaistuttavia, en tosin inhoa mitään niin kuin juopon sentimentaalisuutta.

Katsoimme uuden vuoden aattona arkistopätkän Juicesta Ylen Areenalta Matin kanssa ja siinä Auli Valpola koetti haastatella - ja hyvin haastattelikin Juhani Leskistä, kun Juankoski omisti kokonaisen torin sankarilleen, mutta Juhani Leskisen ote oli vittuileva. En voi sietää vittuilevan pisteliäitä ihmisiä, joiden kanssa on epämukava olo.

Sain sellaisista ihan tarpeeksi toimittajan työssäni. Teki mieli ottaa raiveleista, ravistaa ja huutaa naamaan; tässä sinua haastattelee ihminen, mikset voi olla ihminen sinäkin! Pakko kertoa tähän kohtaan, vaikka merkinnän otsikko on Einari Vidgrén, että vuonna 1988 tein Lapin Kansaan juttua Inarijärven saaressa asuvasta kuvataiteilijasta, joka päätti esittää haastattelussani Timo K. Mukkaa. En olisi selviytynyt haastattelusta henkisesti elävänä, ellei meillä kotona olisi lojunut Viikko-, Apu- sekä Hymy-lehtiä ja ellen olisi kahdeksanvuotiaana kaikesta kiinnostuneena pikku vanhana pikku tyllerönä lukenut Hymystä Riiput jo ristillä Timo K. Mukka -jutun.

Kuinkahan monta kertaa olen kertonut, että Mökin akka alastonmallina Hymyssä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pikku tyttönä malli näytti kalkkunalta, mutta nyt kun näin jutun nettiin skannattuna, katson kuvien naista vanhenevan naisen silmin. Naisella on upeat punaiset hiukset, huiman syntiset! Ja aidon punatukan maidonvalkea iho. Hänen muodottomiin kumppareihin työntämät säärensä ovat pitkätsuikulat. Rintojen muotoa en muista, mutta ovat varmasti pyöreät eivätkä kärsineet imetyksistä. Nainen oli kaikkea muuta kuin akka.

Mieheni on näistä aivan kauhuissaan. Hän on sitä mieltä, että minut on lapsena altistettu pornolle. Olisi ollut hyvä, jos miestänikin olisi altistettu. Edes vähäsen. Ei olisi tarvinnut yli kuusikymppisenä hankkia äärimmäisyyskokemuksia. Ja miksi ihmeessä äärimmäisyyskokemukset piti ammentaa livenä? Netistä olisi kyllä löytynyt samat fibat vaikkapa hakusanalla seksiä sairalloisen lihavan kanssa. Ja onhan nettipornona grandmama-pornoa ja sen sellaista. Hm, kiinnostavaa, onkohan netissä pappapornoakin?

Juice on myös kuvaava Matin ja minun välisessä sukupolvierossa. Ymmärrän Juicen musiikista yhtä paljon kuin Matti ymmärtää punkin aggressiivisesta voimallisuudesta. Välissämme on kahdeksan vuotta ja se näkyy, mutta ei ole perustavaa laatua oleva ongelma.

Antti Heikkisen Pihkatappi on kummallisen kypsän nuoren ihmisen kirjoittama kirja. Se kestäisi toisenkin lukemisen. Matkamies maan vaikutti kokoelmalta irrallisia kertomuksia, jotka Heikkinen oli pusannut yhteen jonkinlaisen yhdistävän kehystarinan avulla. Matkamies maan oli lisäksi kirjoitettu huolimattomasti. Joka sivulta löytyi ainakin yksi kuin-ilmaus. Romaanin lukemisen jälkeen olen itse aina puraissut itseäni huulesta, potkaissut toisella jalalla nilkkaani ja hakannut lopuksi päätäni keittiön pöydän kulmaan, kun olen kirjoittanut, että jokin on kuin ja kuin. Näin sitä opettelee lukemalla kirjoittamaan.

Haluan eroon toimittajamaisista maneereistani, kuulitteko nyt kaikki? Haluan lähestyä tekstilläni, jos ei nyt ihan runoa, mutta jotain pinnanalaista. Appropos, Märta Tikkasta kirjallisuuskriitikot arvostelivat liian suorasta kirjoittamisesta. Hän kirjoitti tyhmille, taisi olla Pia Ingström, joka niin kirjoitti. Oivoi.

Tässä välissä selasin Matkamies maan -romaania. Tällaisia lauseita siinä oli ihan liikaa: "... syysaamu oli kuulaan yön jälkeen kuin Ossin iho..." (s. 14). Mummo sekä Maaseudun Tulevaisuus minulla on hankittuna Antti Heikkisen omistuskirjoituksin. Heikkinen ja Heikki Turunen olivat ennen joulua 2019 Iisalmen Suomalaisen kirjakaupan vieraana. Matin kanssa olimme samaan aikaan Kaskikuusen kansalaisopiston sukututkimuskurssilla ja ehdimme Iisalmeen vasta hatunjakoon. Antti Heikkinen ja Heikki Turunen olivat kirjakaupan portaiden tienoilla ulkona porisemassa, kun viistimme heidän ohitseen hakemaan sisältä omistuskirjoituksin varustettuja kirjoja.

Pentti Ryth sai metsäkurssilaisilta Heikki Turusen rakkausrunokokoelman ja Esko Laitinen joululahjaksi minulta.

Antti Heikkisen Mummoa en halua lukea, sillä olen toden totta tietoinen kepumummoista, jotka vihaavat kommunisteja. Minusta on sitä paitsi tulossa kommunistimummo itse kovaa kyytiä - ei, ei, ei kummpikaan tyttäreni ole vielä raskaana, mutta minun puolestani saisi olla niin kauan kuin minusta olisi mummona apua.

Antti Heikkinen on omistanut Maaseudun Tulevaisuuden Matti Mäkelän muistolle. Nyt avasin romaanin ensimmäisen sivun. Ihanata, täällä lukee Varpaisjärvi ja Nilsiä ja mainitaan Paavo Ruotsalainen. Roudannussima kylätie. Täst´ mie piän. Pikkuisen groteskit kansanilmaisut maustavat. Ja jossain huutaa jokin internationaalinen sektio-BDMDBÖÖÖÖÖ+queer plus, että pikku perverssiä. Pitäisi olla ruumiiden nussuttelua ja ihmislihan syöntiä.

Maaseudun Tulevaisuudessa ei kertaselauksella tullut kuin-ilmaisuja vastaan. Jos koskaan luen romaanin, otan käteeni punakynän ja merkkaan ne, ettei tarvitse blogimerkintääni varten niitä erikseen etsiä. Minulla on tänäänkin aikaa kello 11:een asti kirjoittaa tätä enkä nyt aio mennä Antti Heikkiseen syvemmin.

...

En ole lukenut Antti Heikkisen Einaria sen vuoksi, että Savon Sanomien juttu alkoi Ponsse-koiratarinalla. Olen kuullut tarinan alun toistasataa kertaa enkä enää jaksa sitä. Einari Vidgrénin ja Ponssen merkityksen koko Ylä-Savon työpaikkojen kannalta ymmärrän ja arvostan.

Tunsin jopa patrioottista ylpeyttä Ylä-Savosta, vaikka jos totta puhutaan seutu on mielestäni ankeuden tiivistymä, yksi kammottava Unto Koistisen Kuhilaspelto, kun Maaseudun Tulevaisuudessa oli koko etusivun suuruinen mainos Einari-kirjasta.

Meidän Einari se siinä! Sama ilmiö oli etsiessäni Tennilästä tietä Kärkölän Järvelän Nummenkulman peripohjukkaan, kun ajoin huhtikuussa 2019 hakemaan Mariaa Vuosaaresta pääsiäislomalle. Lahti-Riihimäki -tieltä käännyin vasemmalle ja ajoin, ajoin, ajoin, ajoin ja sotkeuduin metsätyötielle. Vasemmalle ei auennutkaan Haapasaaren mäntyvartepelto, tuleekohan vartteista koskaan tukkipuita, pitäisi joskus käydä tsekkaamassa äiskän ja iskän varjelemien vartteiden nykytila.

Jos minulla olisi paljon rahaa tai rakennusliike alkaisi yht´äkkiä tuottaa niin paljon voittoa, että saisimme vanhat tappiot katettua ja sen jälkeen voisimme piilottaa tuloja opintomatkoihin, voisin järjestää Kärkölään henkilöstömme opetusmatkan - mäntyvartteesta hirsitaloksi - vuokraisin mukavan linja-auton ja koska henkilöstöämme on tällä hetkellä sen verran, että mukaan mahtuisi myös koko Kaskikuusen kansalaisopiston metsäkurssi, vaikka sen vetäjän Pentti Rythin ego on niin suuri, että pelkälle egolle pitäisi vuokrata oma linja-autonsa.

Voisimme käydä sekä sammaltieteen professori Sulo Eemil Multamäen istuttamilla vartepelloilla katsomassa, onko vartteista mihinkään viiden-kuudenkymmenen vuoden kasvun jälkeen ja sitten vielä Koskisen Oy:n sahalla. Voisimme pyytää Markku Koskisen kertomaan Kärkölän pormestarimallista enkä epäröisi kysyä häneltä, millaista on kunnallispolitiikkaelo hullun Huldénin jälkeisenä aikana.

Metsäkurssilaiset ovat pelastaneet elämäni yhtä lailla kuin herrat A1, E ja A2, A3 ja A4 ja aikaisemmassa vaiheessa herra I. Ovat pitäneet minua henkisesti pystyssä kaikki nämä kalseat aviovuoteni. Haluaisin kiittää metsäkurssilaista jokaista. Rythin Penttiäkin, jota hieman syytän ankeista aviovuosistani. Hän sai kummallisella tavalla aviomieheni tanssimaan kummallista ripaskaa Lapinlahden vasemmisto ry:n taloudenhoitaja-Lampiinsalmi-järjestelijän edessä (takana ja päällä). Aviomiehenihän on puolueen uskollinen soturi ja taloudenhoitaja-tanssijärjestelijä uhkasi, että jättää kaikki järjestöhommat, jos sitä ja jos tätä eikä tapahdu just sitä. Ihan sairasta touhua, mutta näin se vain degeneroituvissa yhteisöissä menee.

Toivoisin, että tästä joskus joku järjestäisi keskustelutilaisuuden, mutta turha vaiva. Tämänkin kirjoituksen jälkeen saan varmasti taas itkuisen kännipuhelun, jossa minua painostetaan kirjoittamaan blogiini, että yhteistyö täkävassujen entisen puheenjohtajan kanssa on hyvää. Puhelua en tule saamaan Rythin Pentiltä, - hän on raitis, ihanata -, vaikka tosissaan toivoisin asian avointa käsittelyä.

...

Ajoin pitkin etelähämäläisen kuusikon reunustamaa mustanpuhuvaa tietä huhtikuussa 2019 ennen pääsiäisviikkoa. Oli ehkä lauantai. Sunnuntaina, kun oli vaalit, ajoimme Marian kanssa takaisin sen jälkeen, kun tyttö oli äänestänyt Vuosaaren koululla. Ostin äänestyspaikan myyjäisistä karjalanpiirakoita Vuorimaan tilan silloisille omistajille Erik Skutnabbille ja Brita Flanderille, joihin yhteys pääsi karjalanpiirakkalähetykseni jälkeen jälleen katkeamaan. Tulivat nämä omat aviovaikeudet esille ja Anna muutti pois kotoa.

En mennyt Iisalmeen kokoomuksen vaalivalvojaisiin.

Tie kuusimetsässä Hollolan ja Kärkölän rajalla kapeni ja huononi. Tennilä oli selkäni takana ja Haapasaari jossain edessä, mutta läpi tie ei kulkenut. Olin kääntynyt liian aikaisin. Hiki pusertui esiin. Kainaloideni kohdalle huppariin tulivat mustat läikät.

Kuusen katveessa oli yht´äkkiä jotain keltaista ja tuttua. Ponssen metsäkone telaketjuineen! Olin itkeä liikutuksesta ja postasin heti Antti Sarvela -ryhmään iloissani päivityskuvan keskeltä etelähämäläistä metsää.

...

Vast´ikään Seppo Hoffrénin rakennusalan esimieskoulutuksessa kouluttaja Heli Väliharju otti yritysimago- ja arvopohdintojen yhteydessä esille Ponssen. Olin ylpeä ihan kuin itsekin olisin Ponssella töissä. Ponssen arvostaminen on kuitenkin johtanut siihen, että edesmenneessä elinkeinoyhtiössä Ylä-Savon kehityksessä ei ymmärretty puurakentamista ja eko-omakotitalotehdassuunnitelmiamme.

Kehitysyhtiön toplokkaat tuijottivat meitä tyhjin silmin kuin ääliöt ja sanoivat, että meidän tulee itse soittaa sonkajärveläiseen Omataloon siitä, onko meidän tuotekehitysideassamme mitään uutta. Voi hyvää päivää sentään! Ylä-Savon kehityksen yrityskehittäjät ammensivat monituhantista eurokuukausipalkkaa ja tulos on tämä. Toivon todella, että Ylä-Savon metallialan yritykset ja Ponssen alihankkijat ovat saaneet Rautainen Savo -hankemiehiltä jotain muutakin kuin tervaista kahvia ja rinnuksille rapisevia kokousviinereitä.

...

Lisäksi en usko, että Einari Vidgrén on ihan niin kiva mies kuin jokainen hänen kanssaan tekemisissä ollut vakuuttaa. Miksi kaiken kansan Einari jätti vanhenevan vaimonsa? Eikös Vidgrénillä ollut lastensa äidin jälkeen joku misukka? Muistan, että Iisalmen Sanomien käytävillä kuului 2000-luvun alussa naureskelua siitä, kun Einarin silloinen nyxä kertoi olleensa markkinointialalla. Öhöm. Vai ymmärsinkö väärin, että Iisalmen Sanomien tuotannossa, ei toimituksessa, sillä eiväthän toimittajat näitä asioita tiedä, naureskeltiin Einarin vaimolle markkinointialasta?

(Minä tosin olin siinä vaiheessa, että häh, kuka Einari Vidgrén? Kuka uusi mussu? Vaimo? Mitäää vittuaaa? Olin yläsavolaisesta yritysgenrestä kuutamolla kuin lumiakka.)

En usko, että Antti Heikkinen on uskaltanut näitä asioita puida Einarissa. Kyllähän Antti Heikkinen sivuutti melko vinhaa vauhtia Heikki Turusen avioliiton ja mahdolliset avioliiton ulkopuoliset suhteet, en muista, että Turjailijassa oli mainintaakaan Turusen pojasta - Kuopiossako tämä nyt on? Hän, joka on puhunut minulle puhelimessa Turjailijan avioliiton ulkopuolisesta pojasta on jo kuollut, mutta uskon hänen tietäneen, mistä puhui.

Lisäksi ainakin yksi Einari Suuren poika on tehnyt massiivisen isänmurhan. Hän puratutti isänsä rakennuttaman kolossin Venakonniemellä Iisalmessa ja rakennutti tilalle nätin näppärän Huvila Parousian. Meidän firma oli mukana tarjoamassa huvilan rakentamista, mutta tarjouksemme oli auttamattomasti liian kallis niin köyhälle paralle kuin Einari Vidgrénin perijä.

...

Kuulkaas, joskus yrittäminen on persettä ja vittua. Ja jos ei saa kirjoittaa suoraan, että välillä v_i_t_u_t_t_a_a  kuin keskisuurta oravaa, niin olkoon. Sitä paitsi on sulka firman hattuun, jos yrityksemme palvelut eivät ole miljoonaperijän kukkaron mukaisia.

Kuten olen kirjoittanut useasti, on meillä ollut mukaviakin asiakkaita. On ollut hankalan mukavia ja mutkattoman mukavia. Toisten kanssa tulen toimeen minä ja toisia miellyttää Matin diplomaattis(vetäytyvä) tyyli.

Kello 11.20. Matti meni jo ulos puuhailemaan. On tarkoitus lähteä lenkille. Minulla on hampaat pesemättä, tukka letittämättä ja pari voileipää pitää syödä, ettei verensokeri laske vaarallisella tavalla. Minusta tulee ympäristölleni vaarallinen, jos minulla on nälkä.

...

Antti Heikkinen on tuottelias kuin Mika Waltari ja hänelle ilmeisesti kustantajat työntävät rahakkaita tilauksia poikineen. Hänen verotulonsa ovat sitä luokkaa, että jos haluaisi tehdä jotain pienen kunnan puolesta, hän vaihtaisi henkikirjansa mummopaikkakuntaansa Rautavaaralle. Rautavaarastahan Antti Heikkinen kirjoitti Imageen jutun, jonka kuvitti valokuvillaan Laura Malmivaara. Muistan vieläkin ruskeankeltaisen syyshorsmikon reunustaman tien Malmivaaran repparipääkuvassa. Pitää lukea juttu uudestaan. Siinä on lähtökohtana Rautavaaran kohtalonhetki. Kunnanjohtaja Unto Murto, josta sanon samaa kuin Kärkölän Huldénista edellä, on jäänyt eläkkeelle ja Murron tilalle on valittu varpaisjärveläislähtöinen Henri Ruotsalainen.

Henri Ruotsalainen on Rautavaaran kunnanjohtaja edelleen, vaikka kun valmistelin eduskuntavaaliehdokas Antti Sarvelan (kok.) rokkarallikäyntiä Rautavaaralla, luulin, että kunnanjohtaja on taas vaihtunut. Luulin, että kokoomuksen Jenna Hattunen on kunnanjohtaja, mutta hän olikin valittu juuri hallintojohtajaksi. Olinpas minä jotenkin huolimaton tässä.

Ja paljonpas on johtajia ihanaisessa kunnassa. Ihan mussukoita ovat nuoret johtajat siellä! Kävisivät solakoina vaikka Voguen malleiksi molemmat.

...

Kirjallisuustohtori Markku Soikkeli on kirjoittanut vuosia kulttuurialan ihmisten tulokurimuksesta. Esseisti-kääntäjä Antti Nylén kirjoitti asiasta kirjoituskokoelman Häviö. Soikkelin blogista Bittein saari sain tietää, että Koneen säätiö on myöntänyt Antti Nylénille 90 000 euron apurahan. Nylénin tarkoitus on apurahalla saada aikaan jotain elämää suurempaa:

"Kirjailija Antti Nylén kehittää hankkeessaan taideomakustantamisen rakennetta monitaiteisten pienjulkaisujen ammattimaiseen tuottamiseen ja levittämiseen (90 000 €). Nylén tahtoo luoda tilan, jossa itsenäiset, marginaaliset, syventymistä vaativat kirjalliset sisällöt, kuten taide-esseet ja pienet klassikkosuomennokset, kohtaavat uuden kuvataiteellisen käsityksen instituutioiden ulkopuolisesta julkaisutoiminnasta."

https://koneensaatio.fi/koneen-saatio-apurahamyonnot-2020/

Ihan huippujuttu tämä!

...

Hybridikirjoittamisen vei tappiin Mia Kankimäki. Luin hänen Asiat, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin lumoutuneena ja herpaantumatta. Kirja kuului kirjoittamisen perusopintojen tietokirjoittamisen kurssiin ja luin sen sekä hyödynsin omassa tietokirjoittamisen tehtävässäni, vaikka alunperin tarkoituksenani ei ollut tehdä juuri sitä tehtävää, jossa Mia Kankimäen kirja oli aineistona. Väänsin Kankimäen kirjan aineistoksi toiseen tehtävään, sillä olin jo Asiat, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin lukenut ja sitten vasta huomasin, että kappas, väärä tehtävä!

Asiat, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin kertoo Japanista ja tuhannen vuoden takaisesta hoviblogistista, hovinaisesta, Shei Sei Shōnagonista. Olin lukenut edellisenä kesänä Minna Eväsojan Melkein geishan, hybriditietokirjan Japanista, mutta Eväsojan tyyli ei vedonnut. Eväsoja oli kyllä esillä kirjassaan, mutta pidättyvästi ja rajaten.

Mia Kankimäki taas antoi vaikutelman avoimuudesta ja Naiset, joita ajattelen öisin avasi kirjoittajan persoonaa vielä enemmän. Onkohan kirjailija Jouni Tossavainen tutustunut Mia Kankimäen hybrideihin?