Hengissä ja Näkemiin Neuvostoliitto, Miehiä näkyvissä, Kaikki isäni naisetkin

la 23.1.2021

Olen hengissä. Hyvin hengissä. On oikeastaan mukavaa tämä elo. En tosin saa ajatella kovin tarkkaan sitä, että vähän aikaa sitten päätin itseni kanssa, en enää tee rivitoimittajan juttuja, olen kiinnostunut johtamisesta ja haluan olla etupäässä työnantaja, ja sitten löysin itseni tekemästä rivitoimittajan töitä pienenä tekijänä valtaisan organisaation ravintoketjun vihonviimeisessä alapäässä.

Tulkoon tämä ihmetys tähän vielä kerran ja vastaisuudessa varmaan monta kertaa.

Absurdia, mutta menköön nyt näin. Antti Sarvela on toinen ihminen maailmankaikkeudessa, jonka päätoimittajadirektion alaiseksi suostun. Ensimmäinen on Seppo Roth. Muut eivät kelpaa. Ehkä ei kelpaisi enää Eija Ailasmaakaan, vaikka hänet työnohjausopinnoissani jollain kerralla nimesin esimiesesikuvakseni. Voihan Ailasmaa olla esinaisesikuvani, mutta niin. Enkö suostu enää siihen, että päätoimittajana on joku muu nainen kuin minä itse?

Eija Ailasmaa oli 1990-luvun vaihteessa Kodin Kuvalehden päätoimittaja ja sen jälkeen eteni Sanoma Aikakauslehdissä korkealle, kunnes johti  Sanoma-yhtiön suurinta liiketoimintaryhmää Sanoma Magazinesia. Se julkaisi yli 300:a lehteä 13 maassa.

Löysin Eija Ailasmaan haastattelun netistä. Heti alkuun hän sanoo ohjelmassaan Ylen Areenalla: "Kaikki eivät synny johtajaksi. Mä varmaan synnyin."

Wow, tämä pitää kuunnella. Olen ollut yhden Suomen vaikutusvaltaisimman naisen alaisena. Joka tapauksessa Eija Ailasmaa on omaa sukuaan Ollikainen ja syntynyt Rovaniemellä sekä kasvanut Pelkosenniemellä. Jotain sellaista lappilaista perusmutkattomuutta hänessä aina olikin. Ollikainen viittaa Itä-Suomeen. Ei hän mikään lappilainen simpukka ollut.

Minä tosin en voisi omaa radio-ohjelmaani aloittaa noin. Sanoisin: "Kaikki eivät synny johtajaksi. Minäkään en syntynyt. Synnyin vanhojen vanhempien iltatähdeksi ja käsitykseni muista ihmisistä oli se, että heidät on tehty minua palvelemaan."

Vanhemmiten johtaminen on alkanut ihan oikeasti kiinnostaa. Yöllä kun en saanut unta ja Matti kornosti kuumeisena, selasin puhelintani. Vuonna 2013, kun aviomieheni ja Satiaisen, firman entisen rakennusmestarin kanssa, love story oli hippeimmillään, olimme firman uuden rakennusmestarin kanssa Talenomin johtamiskoulutuksessa.

(Firman entinen rakennusmestari, joka oli irtisanottu mielenterveysongelmien vuoksi siinä vaiheessa, kun minä tulin tähän kuvioon, kirjoitti minulle, että hän ja hänen entinen työnantajansa eli aviomieheni olivat aina (vuosina 2013 -) toistensa kimpussa kuin se oli mahdollista, kröhöm.)

Olin innoissani johtamiskurssista. Se oli mielestäni innostava. Aviomies-yrittäjäkumppanini istui Lapinlahden tekonologiatalolla naama norsun vitulla (ja neljä viisi vuotta myöhemmin nors... ei kun puoluetoverinsa valtavassa vitussa).

Kurssi oli hänen mielestään teoreettinen eikä siitä ollut mitään hyötyä. Näin me näemme asiat hyvin eri tavoin.

Mistään opiskelemastani mieheni mukaan ei ole ollut mitään hyötyä ja siitä ainakaan ei olisi ollut mitään hyötyä, että olisin jatkanut teologian opintojani. Mielenkiintoista on, että kirjeenvaihtotoverini, jonka mielestä olen paha, pillu ja kaiken lisäksi vielä ihan pylly, oli kertakaikkisen tuohuksissaan siitä, että mollaan, ivaan ja pilkkaan miestäni.

Minäkö? Ei kai? Enhän nyt minä.

Meillä Matin kanssa on arvelumme siitä, kuka kirjeen kirjoitti. Ainakin Matin irtisanomalla kahelilla olisi ollut siihen motiivi. Häntä on varmaankin vuosien varrella vituttanut lukea blogista innostustani asemassani, jonka Hän oli tainnut ajatella itselleen. Erityisesti kirjeenkirjoittajalle oli tärkeää paheksua sitä, että olen opiskellut sitä, tätä ja tuota - herrajumala, hyvä, että olen opiskellut. Minulla on ollut oma elämäni samaan aikaan, kun aviomieheni on toteuttanut itseään.

Minotauros ei kirjettä ole yksin saanut puserrettua. Hänen verbaaliset kykynsä ovat sangen rajoitetut. Voi olla, että kirje on yhteistuotantoa ja taustalla on isokin joukko naisia, joille aviomieheni on tuottanut pettymyksen.

Kirje vaivaa minua aika ajoin. Aika ajoin se naurattaa Pierupyllypillu-tasollaan. Taso olisi taattua Minotaurosta, mutta kirjoitusvirheettömyys viittaa kirjoittaja-avustajaan. Isolla kirjoitettu Rautavaaralaiset oli ehkä hämäystä, se viittaisi Satiaiseen.

Viime yönä Matti heräsi puhelimen selaukseeni, olin vuodessa 2013 omaa blogiani, ja komensi. Pitää säilyttää fokus tässä hetkessä ja mennä eteenpäin. Rauhoituin muistellessani siinä kohtaa lausetta, jonka mieheni sanoi minulle, kun kysyin, mitä hän ajatteli silloin, kun kesällä 2018 kuvasin puhelimellani pikkuruista taloa Kärkölän Järvelässä Vuokkoharjun koulun lähettyvillä. Unelmoin sen ostamisesta. Suunnittelin, että kun Anna tulee käymään perheensä kanssa, majoitan hänet pihamökkiin ja Maria saa nukkua talosen tuvassa ja minä yläkerran kömmäkössä.

En ajatellutkaan, että Matti lähtisi mukanani Järvelään. Hän kuitenkin sanoi nyt, että olisi kyllä tarjoutunut mukaan, jos olisin talon ostanut. Ihanata, olisinhan minä hänet tietenkin mukaani ottanut. Kesällä 2018 olisi miehelleni ollut todella iso helpotus päästä täältä pois. Satiainen oli aktivoitumassa taasen ja Minotauros kiristi muun muassa sillä, että kutsui minut luokseen lounaalle ja vannotti minulla, etten kirjoita enää mitään pahaa Lapinlahden Vasemmisto ry:stä.

Vatsalaukkuni kääntyy edelleenkin ympäri, kun ajattelen itseäni istumassa Minotauroksen keittiössä ja Minotaurosta hokemassa: "En oo XX:n elläessä pettänä tätä, en oo ...." Ajattelin, pitäisikö mummojärkäleen höperehtimisestä ottaa johonkin yhteyttä. Ei hän ihan täyspäiseltä vaikuttanut. Ja minä onneton näin mummojärkäleen yksinäisenä vanhenevana naisena. Tunsin jopa hieman myötätuntoa häntä kohtaan.

Varmaankin mummojärkäle sai pöydän ääressä sata pientä orgasmia. Arvelen, että tuotin hänelle sadistista iloa. Että tuo kun tietäisi, hihihii, mitä tässä talossa on tapahtunut. Uh, mihin loukkoon olin joutunut ja millaiseen loukkoon aviomieheni. Varsinkin.

Kuuntelin eilen loppuun Pasi Pekkolan Kaikki isäni naiset. Kirja yllätti minut täysin. Kirja oli kyllä me too -tendenssiromaani, mutta niin hienosti paketoituna, että vasta loppupuolella saattoi erottaa tarinan sisältä ytimen: Aku Louhimiehen julkisen viestintätoimistoharjoitteisen televisioanteeksipyynnön.

Romaani oli rakennettu niin, että äänessä olivat huippututkija Tapani Luodon läheiset sekä Hesarin Kuukausiliitteen artikkelin kautta naiset, joita Tapani Luoto oli noh bylsinyt tai joille hän oli tehnyt ehdotuksia. Tapani Luoto ei pääse ääneen kirjassa juuri ollenkaan ja hyvä niin! Ei tarvitsekaan. Kuva hahmottuu tarkasti muutenkin.

Vihreä politiikko, jonka kanssa Tapani Luoto oli naimisissa vuoden verran, kirjoittaa Kuukausiliitteen jutussa näin:

"Avioliittomme oli yksi kokemus muiden joukossa enkä minä ole sitä koskaan katunut. .... En oikein tiedä, miten ajatella tästä uusimmasta käänteestä. Poliitikkona minun on tietenkin sanottava, että tällaisiin asioihin on puututtava ankarasti. Kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan seksuaalista häirintää työpaikalla eikä missään muuallakaan. Mutta samalla olen suhtautunut koko keskusteluun hieman huvittuneesti. Olen urani aikana kohdannut kaikenlaisia miehiä, myös kähmijöitä ja lääppijöitä. Mutta olen nähnyt naistenkin tekevän sitä samaa. En usko, että kyse on sukupuolesta, vaan vallasta. Valta tarjoaa tilaisuuden ja tekee ihmisestä himokkaan paskiaisen." (Pasi Pekkola Kaikki isäni naiset luku 19)

Satiainen on kähmijä-lääppijä. Minotauros sadistinen vallankäyttäjä.

Matkan varrella on ollut muita tapauksia, joista olen saanut vihiä ja joihin olen puuttunut. Kesän 2016 alun keisin vuoksi Satiainen pani oman pikku piparinsa kiinni ja syksyllä 2019 minä panin yhden työhön liittyvän sopimuksen katkolle. Hieman kuulin mieheni suunnasta vikinää, mutta ajattelin, että vähän aikaa vielä katson.

Kun maksoin kaamoksesta masentuneen mieheni Roomaan joulun 2019 alla, oliko mieheni eleestäni iloinen? Tuliko hän paremmalle mielelle? En tiedä. Oli lähettänyt jo-jo-... jou-... ei kun joluvideon Minotaurokselle. Huhtikuussa Minotauros lähetti kaiken audiovisuaaliaineiston meille takaisin ja pims, puhelin sippasi. Oli niin hirveän painavia tiedostoja.

Torstaina 16. tammikuuta 2020 palasin Helsingistä Marian luota ja työnohjausopintojeni jaksolta. Olin valmis ajamaan Lapinlahden rautatieaseman ohitse. En jaksanut enää katsoa mitään. Minulle oli aivan samantekevää, oliko Lapinlahtea edes olemassa.

Olin aivan kurkkuani myöten täynnä. Mitä muuten? En vielä tiennyt sitäkään, millainen kuhina oli aviomieheni aikataulussa - voitte kuvitella hurjistuneet Helsingin rautatieaseman junanlähtökyltit: läps, läps, maanantai Salavamäentie, Satiainen, tiistai Louhitie, Minotaurus, keskiviikko, kiirettä, painetta, painetta, pitää joutua sinne, tänne ja tuonne, läps, läps, läpssssssss ... käynyt sen jälkeen, kun oli minut Helsingin junaan maanantaina saattanut. Hyvä, kun oli edes kuittikansion ehtinyt tilitoimistoon viedä, kun piti päästä Satiaiseen sykkimään.

Voi kunpa jaksaisin ottaa tämän avioliiton kuin Tapani Luodon yksivuotinen aviovaimo: Avioliittomme on ollut yksi kokemus muiden joukossa. Olen minä tätä katunut monta kertaa, toisin kuin romaanihenkilövaimo. Joskus vielä tulee päivä, jolloin tapahtunut ei jomota yhtään kertaa sydänalassa. Tai no, on sellaisia päiviä ollut, mutta sanotaan nyt, että joskus tulee viikkokin enkä mikään muistuta Satiaisen ja Minotauroksen olemassaolosta. Aviomieheni on heidät kyllä unohtanut, sen ymmärrän, aktiivisesti.

Kaikkein hienoiten Pasi Pekkola kuvasi Tapani Luodon lasten biologista äitiä. Lindasta piti tulla kuvataiteilija ja kun lapset syntyivät, ei Linda halunnutkaan enää muuta kuin olla kotiäiti. Hän ei kyennyt maalaamaan, mutta ei sen väliä: Aleksi ja Alma olivat tärkeämmät.

Maria ja Anna ovat sata kertaa tärkeämmät kuin mikään muu tässä maailmassa. Ongelma on, että tytöt eivät ole Matin. Työnsin tänään päivällä puukon syvälle mieheni vatsaan, kun sanoin, että avioparilla, jolla on yhteisiä lapsia, tällaiset syrjähyppelyt voivat siirtyä kokemukseksi kokemusten joukkoon, mutta miten meillä, kun yhteisiä lapsia ei ole?

Se oli julmaa puhetta, mutta julmaa on ollut Matin käytöskin.

Savon Sanomissa oli juttu Marja Kankaasta, teatteri-ilmaisun opettajasta, jonka cick lit -kirjaa Miestä näkyvissä on Storytelissä kuunneltu jutun mukaan yli kymmenen tuhatta kertaa.

Kun ajoin eilen HoXGha-Saabia pois Pielavedeltä, repesin nauramaan ääneen heti kirjan alussa ja hohotin kirjan edetessä koko loppumatkan. Kotona oli vielä mentävä hakemaan postilaatikosta Maaseudun Tulevaisuus ja kuunneltava kirjaa vielä ja vielä ja vielä.

Näin haluan tulevan aviorikosromaanini aloittaa, viiltävästi, vaivihkaisesti ja aivan muina naisina, lakonisesti:

"Mä en rakasta sua enää. Vedän Jalon lantiota lähemmäs. Haistan hänen hikensä, tunnen, miten Jalon äsken vielä jäykkä elin muuttuu etanaksi. Ei Jalolla mikään metrinen mela ole, mutta reilusti normaalimitoissa ja suhteellisen suora. Olen tyytyväinen aviomiehen strategisiin mittoihin. Ainakin silloin kun hänellä seisoo. Sellainen hyvä, luotettava peruspenis." (Marja Kangas Miestä näkyvissä 2020)

Kirjan lukijan Minttu Mustakallion ääni on samettisen pehmeä, kehräävä. Jalo jättää minäkertojan kesken sukupuoliyhteyden. Jalo ryntää alakertaan vaatteet kainalossaan ja minäkertoja riipii mieheltään kalsarit  käsistä ja heiluttaa niitä kuin voitonlippua. Jalo tunkee farkut jalkaansa ilman kalsareita, paiskaa oven kiinni, pam, eikä minäkertojalla ole enää aviomiestä.

Eilen en tahtonut saada unta, koska aivoni menivät ylikierrokselle Lauri Randlan Näkemiin Neuvostoliitto -elokuvasta. Sen saattoi vuokrata 48 tunniksi Youtubesta 3,99 eurolla. Elokuva itketti ja nauratti. Olen elänyt kaikki ne asiat. Kaikki ne neuvostoajan opiskelija-asuntoloiden hirmuiset bileet, kaikki absurdit jutut - Toisaalta, kaikkea voi sattua, kuten venäläisten nykynovellikokoelman nimi kuuluu.

Eniten kierroksia tuli virolaisen Villu Tammen punk-biisistä Tere perestroika. Kuuntelin Villu Tammen J.M.K.E:n albumia Kylymäle maale kesällä 1990 ennen kuin läksin Moskovaan opiskelemaan. Albumin sisällä oli singlelevy Pieni mies, iso tuoppi.

En ole kuunnellut Matin kanssa aviossa ollessani musiikkiani juuri ollenkaan. Ikään kuin olisin amputoinut osan itsestäni aviomieheni kanssa pois.

Näkemiin Neuvostoliitossa -elokuvassa oli kohta, jossa televisiosta tuli Gorbatšovin syrjäyttämisestä. Oli alkusyksy 1991. Minä tulin seuraavana aamuna pyörällä töihin Kodin Kuvalehden toimitukseen ja ET-lehden perustaja Iisalmen Pörsänmäeltä, joka oli tyytyväinen Sanoma Aikakauslehtien vahtimestari, kertoi uutisen, minä olin varmasti notkunut jossain kapakassa aamuyöhön enkä tiennyt mitään: "Gorbatšov on syrjäytetty!"

Sen jälkeen tapahtumat alkoivat vyöryä. Viro julistautui itsenäiseksi ja minä sain juuri ja juuri käydä kämpilläni Taka-Töölössä pakkaamassa passini ja hammasharjani. Viisuminkin sain pikavauhtia. Minut lähetettiin viikoksi vastaitsenäistyneeseen Viroon reportaasin tekoon. Valokuvaaja Jüri Vendelin oli oppaani ja tulkkini.

Haastattelin Viron vihreiden puheenjohtajaa Tõnu Ojaa, matkustimme kirjailija Viivi Luikin luo, rakastuin vähäsen virolaiseen vapaan teatteriryhmän näyttelijään, joka koikkelehti puujaloilla Piritan auditorion estradilla. Nyt tulee Villu Tammen ja J.M.K.E:n biisi Berija. Olen jounut viiniä valokuvaaja Aleksander Fedorenkon kanssa Moskovassa luostarissa, jossa Berija itse teloitettiin.

Kieltämättä Matin kanssa aika ajoin olen tuntenut olevani nalkissa. Jumissa. Sivussa, vanki, jossain hirvittävässä painajaisessa. Niin kauan kuin Leonid oli elossa, oli Venäjä luonani. Jos olisin heti Leonidin kuoleman jälkeen, ajoissa, älynnyt kerätä penskani ja lähtenyt vittuun täältä...