Miksi Johanna Holmström sai kirjoittaa Märta Tikkasen elämäkerran?

To 31.12.2020 ja pe 1.1.2021

Kysymyksesi lienee ollut retorinen. Otan sen tosissani. Johanna Holmström kirjoitti Märta Tikkasen elämäkerran Tyttö, joka halusi juosta vetten päällä, koska kustantaja tarjosi työtä hänelle.

Tämä on luettavissa elämäkerran esipuheessa, joten et varmaan kysynyt tätä edes retorisesti. Ehkä tarkoitit sitä, miksi juuri Johanna Holmström sai työn. Arvelen, että hänelle työtä kustantaja suorastaan tyrkytti, koska Johanna Holmström on kirjoittanut fiktiivisen Itämaan, jossa on paljon aineksia kirjailijan omasta elämästä ja hyvin uskottavia henkilöhahmoja, hän on ruotsinkielinen ja Sielujen saaressa meni naispotilaiden pään sisään tuosta noin vain.

Kesti pitkän aikaa ennen kuin saimme Markku Suokonaution kirjallisuuspiirissä verkkokalvoiltamme poistettua kuvan, jossa äiti hukuttaa yhden lapsistaan jonkinlaisen psykoosin vallassa. Mies oli lähtenyt hankkeeseen muualle ja nuori äiti oli jäänyt nälkäisten pentujensa kanssa yksin hyhmäisen joen laidassa olevaan taloon. En muista, mikä vuodenaika romaanin alun hukutuskohdassa oli enkä voi tarkistaa, sillä kirja oli minulla lainassa kirjastosta, mutta Holmströmin tekstistä huokui mustuus, epätoivo, nukkumattomuus, hyytävä ja kostea kylmyys, kasvoihin hakkaava ruovikko.

Sielujen saari ei kuitenkaan ollut kylmä kirja. Eikä Johanna Holmström kylmä kirjailija. Hukutuskohtaus huokui myötätuntoa.

Muistan kirjallisuuspiiriläisten - suurin osa meistä oli naisia - hämmennyksen. Lapsen hukutuskohta oli kuvattu sillä tavoin, että jokainen lapsensa takia öitä valvonut nainen pystyi samaistumaan äidin tuskaan. Me elimme mukana. Joutuminen Seilin mielisairaalasaarelle oli helpotus. Myös Markku Suokonautio näytti järkyttyneeltä. Meidän kaikkien teki mieli kertoa, että olimme kirjaa lukiessamme itkeneet. Itkettäminen ei ollut manipulaatiota. Johanna Holmström todella jakoi ahtaalla olevan lapsenmurhaajaäidin tunnot.

Missään kohtaa Märta Tikkasen elämäkertaa Johanna Holmström ei ollut Jari Tervon kaltaisesti lukijan tiellä. Tosin en ole ehtinyt seurata yhtään kokonaista Jari Tervon haastatteluohjelmaa enkä voi mennä sanomaan, pystyykö Jari Tervo pysyttelemään niissä tarpeeksi taka-alalla.

Holmström viittasi paikka paikoin omiin kokemuksiinsa. Loppuluvussa Holmström oli päähenkilö, mutta se tarkoitti vain sitä, että Märta Tikkanen on työnsä tehnyt, hän voi levätä hyvin omin tunnoin. Nyt on nuorempien naisten vuoro jatkaa. Feminismin viestikapula oli välitetty eteenpäin.

Sitä, että Holmström joutui keskusteluissaan Märta Tikkasen ja elämäkerrottavan tuotantoa lähilukiessaan päivittämään käsityksensä feminismistä, pitää minun pohtia, mutta ei vielä tässä merkinnässä. Joskus kun ehdin.

Kuvaavaa oli, että Holmström ei saanut Märta Tikkasta syttymään me too -keskustelusta tai naisen elämästä nykyään. Kaiken kuohunnan Tikkanen on joutunut kohtaamaan jo muinoin 1970-luvulla ja kohtalaisen yksin. 

Vaikka Johanna Holmström ensin ajatteli, että Tikkanen on kirjoittanut omasta elämästään kaiken, hän tuli nopeasti toisiin ajatuksiin. Itseään ei näe tarpeeksi tarkasti. Sitä paitsi! Minäkin hurmaannuin Karl Ove Knausgårdista ja vasta nyt tajusin, kun näin sen Holmströmin yhdistämänä: Märta Tikkanen kirjoitti omasta elämästään kuin Karl Ove Knausgård, vuosia, vuosikymmeniä aiemmin. Tykkäsin minä välittömästi Tikkasen Punahilkasta, kun sen isoveljeltäni Toukolta joululahjaksi vuonna 1986 sain.

Ja Kalle Päätalohan oli julkaissut Ihmisiä telineillä jo vuonna 1958. Hän on suomalaisen autofiktion uranuurtaja ja kiitos, Ritva Ylösen, minäkin löysin Kalle Päätaloni ja samalla oman isäni, Kalle Päätalon ja Väinö Linnan ikäisen miehen.

Suurpyytäjästä lumouduin. Luin myös Henrik Tikkasen teokset. En pidä miehisen kylmistä kirjoista. En Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemastakaan itse asiassa! Etenkään en pidä Ehdotuksesta rakkausromaaniksi ja sen ilkeydestä. En olisi itse uskaltanut edes ajatella, että Pulkkisen Ehdotus rakkausromaaniksi on perusasenteeltaan ilkeä. Sen sanoi pastoriystäväni Raija. Raijan ei tarvitse kumarrella ketään.

Ehdotus rakkausromaaniksi kuvastanee totuudenmukaisesti kirjailjan ja tämän vaimon suhdetta. Romaania pitää tutkia tarkemmin, mutta kyllä siitä kohtaa Pulkkisen avioliittoa puuttui paljon. Vallitseva tunne vaikutti olevan kateus ja myrkyllisyys. Myöhemmin, kirjailijavanhuksena, Pulkkinen käytti sanaa entisvaimo ja puhui tästä lämpimästi - ei pahaa sanaa sanonut.

Aika parantaa haavat. Kun Hilkka Ahde alkoi toipua miehensä Matti Ahteen kuolemasta, hän antoi haastattelun Eeva-lehdelle. Siinä Matti Ahde oli saanut päänsä ympärille kultalehväkehyksen. Ketään ei miesvainaa ollut klähminyt ja kaikki oli ollut ihanata. Niinpä niin. Saa nähdä, mitä Eliina Kiikko-Kanerva puhuu miehensä Ilkka Kanervan jälkeisissä haastatteluissa.

Tällä hetkellä Elina Kiikko-Kanerva kyllä on antanut rehellisiä lausuntoja. Hän ei demonisoi sarjapettäjien AA:n tarpeessa olevan oloista miestään, muttei glorifioikaan. Matti Pulkkinen ei myöskään koristellut entisvaimoaan valheellisella tavalla jälkikäteen. Ymmärtävä, lämmin puhe oli riittävä. Vaimo tuntui hyiseltä, mutta kyllä Matti Pulkkinen veteli viinaa niin, että ei sitä moni olisi kestänyt niinkään kauan kuin Vuokko Rissanen kesti.

Tätäkin Johanna Holmström sivusi. Matti Nykäsille Suomen kansan myötätuntoa riittää. Ehkä renttu katuu, renttu juo, renttu katuu, renttu lankeaa -kaava on peräisin Paavo Ruotsalaiselta, jonka Riitta-vaimo "ei oikein ymmärtänyt miehensä saarnamatkoja". https://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Ruotsalainen

Johanna Holmström olisi saanut pysähtyä pidemmäksi aikaa Märta Tikkasen elämäkerrassa siihen, miksi kirjailija jäi vaikean alkoholistimiehensä kanssa elämään. Kun Märta Tikkanen teki lähtöä, Henrik Tikkanen sairastui leukemiaan ja eli ikään kuin piruuttaan vielä viisi vuotta, vaikka oli omasta mielestään kuolemaisillaan heti, kun sai diagnoosin.

...

Märta Tikkanen sanoo omaelämäkerrassaan, että häntä pidätteli avioliitossa rakkaus. Voi olla mahdollista. Ja se, mitä kaipasin 1980-luvun feminismistä ja kaipaan edelleen, on ajatus huolenpidosta ja sitoutumisesta. Meidän isä piti äidistäni huolta tämän kuolemaan asti, vaikka äiti ei koskaan toipunut masennuksesta. 1920-luvulla syntyneiden lähtökohtana ei ollut oikeus nautintoon.

...

Kuka on tämän blogimerkinnän päähenkilö? Minä, sillä tämä on minun blogini. En häpeä sitä. Kerronpahan vain, jos on jäänyt epäselväksi.

...

Merkinnän kirjoittaminen on edennyt hitaasti. Aamulla olin ikään kuin jumissa kirjoittamisieni kanssa. Valmistelin sähköpostiviestit bestikselle. Pesin ensin pari pyykkikoneellista muun muassa punaisen Marimekon joulupöytäliinan. Sitten aloitin lasinsirpaleiden imuroinnin keittiötasojen alta. Kirjoitin taas jokusen kappaleen ja muistin, että olen luvannut tänään tehdä yhden tarjouksentapaisen ja yhden laskun. Tein molemmat ja tulin keittiöön kirjoittamaan tätä. Muistin, että en ollut lähettänyt niitä. Palasin työkoneelle. Keräsin koirien tekemiä sotkuja tuvan lattialta, ripustin pyykkiä ja sitten taas lähetin rahaa. Tilasin meille pizzat, maksoin ne pankkitunnuksilla, palautin pankkitunnukset takaisin paikoilleen, huomasin, että kissanlaatikko on täynnään kissanpaskaa, pesin wc-pytyn. Jatkoin merkinnän kirjoittamista. Matti soitti koiratarhasta, että juoksunaru karkasi eikä hän uskalla avata koiratarhan ovea. Menin ulos ojentamaan juoksunarun Matille. Matti antoi toisen koiran narun minulle käteen. Pidin sitä huonosti näpeissäni, koira vetäisi narun sormistani ja sormenpääni melkein irtosivat.

...

Tämän takia minulla on työhuone Rautavaaralla.

...

Nyt alkoi ilotulitus. Kello on kuusi illalla ja astianpesukoneessa on eiliset puhtaat astiat. Pölynimuri on keskellä keittiön lattiaa. Matin farkut ovat pyykkikoneessa ja varmaan täynnään pyykkiryppyjä. Keittiön pöydällä on niin paljon kaikkea, että tulimme läppäreinemme tuvan pöydän ääreen. En saa enää ajatuksenpäästä kiinni.

Jotain piti kirjoittamani siitä, että 1980-luvulla naiseksi tulo oli ilo. Siitä oli Märta Tikkas -elämäkerrassa jotain. Hetkonen, etsin kohdan, mutta ensin sanon, että oli oli! Oikeasti oli. Ulla-Maija Aaltonen oli Uman kirjassa sinulle takoi kauniisti meidän 1980-luvulla sukukypsiksi tulleille, että seksi on sallittua ja suotavaakin, jos kummatkin osapuolet niin haluavat. Erica Jong käski lentämään ja uneksimaan sekä Anaïs Nin kirjoittamaan kaiken päiväkirjoihin. Tästä jatkan erillisessä merkinnässä lähipäivinä, sillä en löytänyt kohtaa illalla elämäkertaa nopeasti selaamalla.

....

Uusi vuosi 2021 ja Virginie!

Heräsimme Matin kanssa uuteen vuoteen virkeinä ja levänneinä. Katsoimme eilen illalla Elonetistä Niskavuoren naisia värielokuvana vuodelta 1958. Elokuvan kanssa ei mennyt kohtuuttoman myöhään ja minun vuoteni vaihtui aviomieheni kainalossa kroonisesti tukkoinen nenäni tuhisten, sillä lopetimme katsomisen, kun Ilona-pupunen (ah, niin kaunis Teija Sopanen) kellui soutuveneessä ja kertoi tulevalle Aarnelleen (Erkki Viljos), että katselee poutapilviä. Minulla ei ollut silmälaseja päässä ja aloin kiljua Matin kainalossa, että jumalauta, kukaan ei puhu tuolla tavalla. Liplattelevista laineista ja poutapilvistä. Matti huomautti, että käsikirjoittaja on kyllä virolaissyntyinen, mistä me voimme tietää, vaikka Virossa kaupunkilaisnainen olisi maaseudulle jouduttuaan ryhtynyt niin kaunopuheiseksi.

Aamulla ajattelin, että pitää katsoa ensimmäisiin kuuluva värielokuva juuri värien takia. Tosin kohtaus, jossa Aarnen alkuperäinen Niskavuori-vaimo, Martta, päsmättää Aarnea tuomaan kirkolta vaaleanpunaista angoralankaa on myös vuoden 1938 romaanifilmatisoinnissa. Hallaa kusettaessa lukion parkkipaikalla hoksasin, että en ole tullut huomanneeksi vaaleanpunaista angoralankaa olleen vanhan ajan maalaiskaupoissa jo Niskavuoren aikaan. Niskavuori-aikahan on mustavalkoinen!

Vuosi 2020 ei alkanut hyvin. Neljän päivän päästä aviomieheni oli jo ties missä hukkateillä, mutta sitten kaikki paljastui ja seisoimme toistemme edessä oikeasti riisuttuina. Loppuvuosi 2020 tammikuun puolivälin jälkeen on ollut rankka, mutta emme ole eronneet emmekä aiokaan erota. Tämä tiedoksi muun muassa Satiaiselle ja Minotaurokselle, oikein hyvää uutta vuotta vain! Voitte nyt aloittaa  - pikku oravienne ja aropupustenne sekä Minotaurus oikeana ISOäitinä lastenlastensa kanssa - Ihan Oman Elämän. Kun vapautuu Tuchin syndroomasta, vapautuu paljon energiaa oikeisiin ja tärkeisiin asioihin.

Tähän vielä Tuchin syndroomasta - Märta Tikkasellakin oli omat tuchilaiset oireensa Henrik Tikkasen jälkeen, mutta niistä myöhemmin, lähipäiviniä:

https://www.hyvakysymys.fi/artikkeli/sinkkunainen-etko-paase-irti-varatusta-miehesta/

Tulin koirankusetuksesta sisään, söin puuron, kaadoin kahvin (kuppiin), kasasin läppärin keittiön pöydälle ja hups, olin taas syvällä ja kaukana. Koetan jatkaa siitä, mihin eilen jäin.

Eri lajityyppien rajat tuntuvat kirjallisuudessa ainakin osin kadonneen. Ihanata. Jouni Tossavainen kirjoitti Kuoharit I - III, josta ammennan loppuikäni ja mieluummin kuin Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta - ei pelkästään sen vuoksi, että olen yksi Tossavaisen postmodernin jälkeisen romaanin sivuhenkilöistä ja Esko Laitisellakin on siinä roolinsa näkemässä kirjailijan tulevan vaimonsa kanssa housut kintussa, vaan sen takia, että Tossavainen ei koeta kuohuttaa kylmyydellä.

Hän kirjoittaa lämpimästi ja kauniisti esimerkiksi tulevasta vaimostaan - tämä on ihan huipppu, kirjaan tämän vielä tähän - tässä on liukuvia siirtymiä kohtauksesta toiseen, paikasta toiseen, näin haluaisin oppia kirjoittamaan: "Haapavedellä nuorisotyön ja toimittajien yhteistunnilla kirjoitettuani, että en pidä sinusta, vastasit: ´Pidämpäs!´ Sinulla on kylmät silmät, kun nukut, väitin ja kirjoitit vihkooni kauniilla käsialallasi, vaikka molemmat oltiin vasureita: ´Sä kyllä kuorsaat!´ Valitettuani edellisyön oudoista äänistä nauroit huonekaverilleni: ´Koivumies söi näkkileipää sängyn alla. Uskallanpas!´ uhosit epäiltyäni, että et tule huoneeseeni toista kertaa. Ja tulitkin, ja Laitisen Esko yllätti housut kintuissa sängyltä. Mutta millä koululta pääsi edes soittamaan. Isä kyttäsi vieressä, tai kuuli kaiken keittiössä." (Jouni Tossavainen Kuoharit I - III s. 302)

Onko kohdassa kaikuja Lucia Berliinin Siivoojan käsikirjasta? Olen ylistettyä Siivooja käsikirjaa sivulla 61 ja tartuin siihen, kun luin jostain Berlnin suomentajan Kristiina Drewsin artikkelin Berlinin kerrontatyylistä ja eri aikatasojen sekä -paikkojen liu´uttamisesta yhdessä kappaleessa tai jopa lauseessa. Märta Tikkasen tajunnanvirrassa ei aina ollut pisteitä. Jouni Tossavaisen Kuohareiden liukuajassa on onneksi pisteet lukijaa helpottamassa.

Etsin blogiini joskus Kuohareiden Ajasta saaressa kohdan, jossa kirjailija on unohtanut editoinnin ja työntänyt kaikki määreet subjektiin. Koetan muistaa tämänkin. Jos ylistää jotain kirjailijaa useasti, pitää hieman kritisoidakin, ettei tule bysanttilaista ylisanailua. Ja tämä luonnehdinta on peräisin Aleksander Menin kirjan Ihmisen poika esipuheesta.

Anna Kortelaisen Virginie! aloitti hybriditietokirjagenren. Kortelainen lumosi lukijan seuraamaan tutkimuksiaan Virginie-maalauksen mallin synnyttämästä lapsesta. Albert Edelfeltiltä jäi todennäköisesti hedelmöittäneitä siittiöitä Pariisiin. Nythän Anna Kortelainen on kirjoittanut kirjan, Tulirinta, Edelfeltin ainoasta avioliitosta syntyneestä pojasta, joka kuoli nuorena.

Kortelaisen hybridi oli huikea matka taidehistoriaan, kuten on Jouni Tossavaisen Taistelevat metsotkin. Hannele! Lue uudestaan sata kertaa Metsojen jälkisanat, sitten aina välissä ilmavaa ja utuista romaania alkupuolelta. Niin Metsojen hienopiirteisyyden kestää toimittajan sielu, mikä minullakin on.

Taiteen, kuten kirjallisuudenkin, tarkoitus on jäsentää elämää. Ihmisten tavallista ja epätavallista elämää. Elämänmakuista elämää. En niin kovin ole kiinnostunut kirjailijoista, jotka ovat ihastuneita ideoihin.

Jostain syystä lukijasuhteeni Anna Kortelaiseen katkesi heti Virginien! jälkeen. Vuonna 2011 hänellä oli Timo Harakan kanssa kirjaohjelma Kymmenen kirjaa rahasta. Kortelainen oli siinä niin ihastuttava - kuin kilisevä hopeatiuku ja tulin kateelliseksi. En voinut kuin vilkaista kahden ihailemani ihmisen flirttiä televisiossa.

Harakan kanssa Kortelainen teki kirjallisuusohjelmia vuosina 2007, 2011, 2012 ja 2013. Lisäksi noihin aikoihin Anna Kortelainen oli naimisissa (2004–2009) kirjailija Hannu Mäkelän kanssa. Miksi kukaan naistenlehden toimittaja ei haastattele Anna Kortelaista tästä avioliitosta? Hannu Mäkelä sivuaa entisvaimoaan kirjassaan Valo. Kun Hannu Mäkelä kohtasi ensimmäistä kertaa Svetansa, oli Anna Kortelainen Pietarissa mukana. Hannu Mäkelä ei muista Svetastaan edes tämän mekon väriä. Aviomiehestä säteili epätoivo ja väsymys olemassa olevaan avioliittoonsa, semmoisen näkee. Niin näki Sveta, toimittaja, ja saattoi alkaa työntää jalkaansa Mäkelän oven rakoon.

Olen itse tehnyt samanlaisen tempun Matti ja Riitta Valkosen (os. ja nyk. Taavitsainen) avioliitolle. Kesällä 2003 Matilla ja entisvaimolla meni väliaikaisesti hyvin, takana oli tulevan mieheni suhde Minotauroksen tyttäreen ja avio-onni kukoisti. Näin, että en tee Matti Valkoseen minkään valtakunnan vaikutusta, vaikka kuinka Lapinlahden luterilaisen kirkon tornirakenteiden välissä koetin katsoa syvälle hänen Elisabeth Taylor -silmiinsä.

Keväällä 2004 tuleva aviomieheni ja tämän entisvaimon välit olivat taas kylmenneet. Pääsin väliin. En kärsinyt Tuchin syndroomasta, vaan etsin ulospääsyä väkivaltaisesta liitosta lasteni biologisen isän kanssa. Jos Matti ei olisi lähtenyt juttukeikalta "mukaani", olisin kääntynyt Teijon puoleen. Nyt vituttaa suunnattomasti välillä.

Olen pragmaattinen ihminen. Jos ei suunnitelma B toimi, palataan suunnitelmaan A. Jos sekään ei toimi, otetaan uusi suunnitelma. Tuleen ei auta jäädä makaamaan. Tässä mielessä aviomieheni teki minulle haljun tempun. Hän ei kahdeksaan vuoteen kertonut minulle, mitä oikeasti puuhaili. Olisin jättänyt hänet välittömästi, jos olisin tiennyt. Sehän tässä onkin se juuri! Jos hän olisi kertonut minulle, olisin jättänyt hänet ja sitähän minäkään en olisi halunnut. Aviomieheni ei missään tapauksessa. Aivosuoni ratkeaa tätä käännellessä.

Kirjeenvaihtotoverini, joka on sitä mieltä, että olen paksu, paha ja etenkin pahanhajuinen, kirjoitti minulle hyvän kysymyksen: mitä itse tein sillä aikaa, kun aviomieheni petti. Vastaus on. En mitään. Jos pettämisen kriteeriksi otetaan sisäänveto, en ole pettänyt aviomiestäni koko meidän suhteemme aikana. En edes lasteni biologisen isän kanssa, kun kummatkin olimme vielä entisissä suhteissamme ja salaa yhdessä.

Jos herra X muistaa sisäänvetoasian toisin, ottaa yhteyttä joko postikortilla tai sähköpostilla. Jos kriteeriksi otetaan hellät tekstiviestit, aviomieheni on pettänyt minua heti salasuhteemme alussa. Hänellä oli noin kuuden naisen tekstiviestihaaremi. Siinähän se aika supsikkaasti kului, tekstiviestejä kirjoitellessa. Lisäksi hullu entinen työntekijä, Satiainen, tuli joka aamu lemmenpesämme yläkertaan yhdessä asumisemme alkajaisiksi ja häiritsi kovasti sukupuolielämäämme. Tätä en anna hänelle anteeksi enkä sitä, että tunki itsensä Lapiomies Oy:hyn aktiivimallitöihin kesällä 2018. Oksettaa, mutta ehkä tämäkin asia kääntyy itsenpuolustushuumoriksi joskus.

Tarkka lukijani, esimerkiksi Hannele Tikkinen, näkee tästäkin tekstistä, miten rikki olen. Niin olen.

...

Prkllllllllllll, Anna Kortelaisestahan minun piti. Valo-Svetan kuolema oli kammottava, ahdistava. Ei voi jättää toista ihmistä sillä tavalla. Kuolemalla tuosta noin vain. Onneksi Hannu Mäkelä löysi Sveta-kirjoijen kirjoittamisen jälkeen valokuvaajanaisen A:n, Aulin, jonka kanssa blogionnea on kestänyt jo pitkään.

Eikä ensimmäistäkään riitaa! Vähän niin kuin Vasemmistoliiton puoluesihteeri Marko Varajärven Facebook-päivitykset sen jälkeen, kun häntä olin äänestänyt minäkin puoluesihteeriksi ja kun hän oli kosinut tulevaa lastensa äitiä Tampereen yliopiston pääauditorion estradilla. Sen jälkeen ei Facebookissa ollut kuin rakkauden hehkua. Ei yhtään ryppyä suhteessa eikä yhtään poliittista päivitystä.

En tiennyt eikä varmaan kukaan rivivassari tiennyt, että puoluejohtaja Paavo Arhinmäen ja puoluesihteeri Marko Varajärven (nyk. SDP, vassukirja kirjoittamatta), jonka Risto Kallioniemeen Oulu-vas.) sekoitan autuaasti, välit olivat siinä tilassa, että puoluesihteeri saattoi Facebookissa höpistä vain pehmoisia yhteen muuttamisestaan ja avioliiton solmimisesta sekä lapsen syntymästä.

Nyt ei Varajärvi ole enää puoluesihteeri eikä naimisissa saman naisen kanssa. Kaipaan hieman riidanpoikasta kirjailija Hannu Mäkelän ja hänen Auli-rouvansa välille! Ihan vaikka lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Tällä haavaa Mäkelän blogista puuttuu lukijoita koukuttava jännite.

Anna Kortelaisen Siemenen löysin kirja-alesta viime talvena. En kirjoittanut siitä mitään, sillä loikin suurimman osan kirjasta. Miksei Kortelainen kirjoittanut Siemenessä oikeasti prosessistaan Huonon matkailijan päiväkirjan tai Ei kenenkään maassa -kirjojen kirjoittamisen yhteydessä? Siemen oli minusta teennäinen, tekemällä tehdyn etäännytetty. Enkä ymmärtänyt, miksi siinä piti olla koiraraatelukohtaus. Jos sellainen on oikeasti tapahtunut Anna Kortelaiselle, olisihan hän voinut dokumentoida tapauksen ja analysoida sitä, mutta teennäisen etäännytetyssä romaanissa tapaus jäi irralliseksi ja kummalliseksi.

Kirjallisuuslajityyppien rajat ovat kaatuneet. Eläköön uusi muodoton hybridisismi, josta ei erota, kuka on päähenkilö, kuka romaanihenkilö ja kuka mitäkin.

...

Kello on 10.59. Sain Matilta aikaa kello 11:een. Lähdemme uuden vuoden lenkille. Jatkan Antti Heikkisen Einarista joskus. Lähipäivinä. Haaveilen, että 4. tammikuuta 2021 alkavalla viikolla pääsen Rautavaaran toimistolle järjestelemään. Sitten voin kutsua toimistolleni kirjoittajia kuten herra TK:n! Ihanata! Mitähän kuuluu bestiksen romaanille? Hänkin voisi tulla sessioon Rautavaaralle!