Antti Hurskaisen Kuihtumisesta vielä ja kuulakärkikynien kuivamustesäiliöistä sekä romaanin kirjoittamisesta

la 27.2.2021

Kun eilen kirjoitin, että Antti Hurskaisen kirjallisuus- ja kirjoittamisperheessä pitäisi vaihtaa kirjoittamisvuoroja, tarkoitin, että esseisti-isän pitäisi nyt ottaa vähäksi aikaa perheen elatus kontolleen tai sitten olisi elettävä jonkin aikaa vähän vähemmällä. Rahasta siinä perheessä taiteen teko ei varmasti ole kiinni.

Pappa betalar ihan salettina, jos vain perhe niin haluaa. Ja hyvä niin. Ja mamma maksaa -vaihtoehto on myös varteenotettava ja hyvä vaihtoehto niin kauan kuin maksava mamma vain on elossa. Vink, vink, Marian suuntaan - entä Anna? Miten oli järjestelmäkameran laita? Mitä nykyään järjestelmäkameroiden rungot maksavat?

Kun aivoni löivät tilttiä, minulta hävisivät järjestelmäkamerankäyttötaitoni. Samaan aikaan tyttäreni alkoivat kuvata. Maria kyttäsi kylppärissä tuntisotalla tiputtelevaa hanaa ja vangitsi lopulta lavuaarin pohjaventtiilin roskasihtiin pirstaleiksi risahtavan vesipisaran. Anna keskittyi kuvauksissa enemmän ihanaan itseensä, mutta jospa hänkin joskus vielä irrottaisi katseensa omasta sirolla korulla varustetusta navastaan ja ryhtyisi näkemään ympäristöään, kuten on aika ajoin nähnytkin.

Anna maalaisi herkänkauniita maalauksia akvarelli- tai peitevärein, jos viitsisi keskittyä.

Minusta kenenkään ei tulisi odottaa jonkin virallisen tahon legitimaatiota taiteensa tekemiselle. Sen kun vain alkaa tehdä omia juttuja ja julkaisee niitä netissä tai missä nyt keksiikään. En minä aio esimerkiksi tarjota romaaniani kustantajalle.

Jotkut nykyrunoilijat tekevät runokirjoistaan uniikkiesineitä. Kirjallisuusopettajamme ja luovan kirjoittamiseni opettaja ihanainen Panu Hämeenaho kertoi kuopiolaisesta nuoresta runoilijasta, joka on ostanut oman painokoneen.

Runoja voi kirjoittaa käsinkin erilaisiin papereihin. Ja opetella kirjan sitomista. Olisin mennyt kansalaisopiston kirjansidontakurssille, mutta korona tuli väliin.

....

Esseisti Antti Hurskaisen lasten äiti, Riikka Virranta, emeritus Ely-johtajan tytär, kirjoitti joskus vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä sitten, kun olin Salmettaren saattohoitopäätoimittaja, Iisalmen Sanomiin kolumnin esineistä, joita ei enää myydä erikseen.

Erityisesti mieleeni jäivät Riikka Virrannan mainitsemat kuulakärkikynän kuivamustesäiliöt. Niitä ei enää ole kuulakärkikynistä erillisinä ja ne ovat menettäneet merkityksensä. Miten minun tulikaan silloin ikävä kuulakärkikynän kuivamustesäiliöitä!

Kirjoituksessa oli jotain niin herkkää, kaunista ja hienopiirteistä, että teki mieleni myös itkeä. Ajattelin, että tätä nuorta naista ei saisi päästää mihinkään toimittajatyperysten narsismin ja itsekorostuksen täyttämään toimitukseen pilaantumaan. Nuoren naisen tulee saada kirjoittaa ilmavia, japanilaistyyppisen ohuita, mutta äärimmäisen latautuneita tekstejä suojatussa ympäristössä.

Nyt hän on Suomen Lehdistön päätoimittaja. En usko, että hän on mennyt pilalle, mutta äkkiä, kulkaa, äkkiä antakaa hänelle mahdollisuus taidekirjoittamiseen!

....

Ajatelkaa, että olette saaneet kuulakärkikynän vaikka tulevalta yrittäjäaviopuolisoltanne salasuhdevaiheessa ja haluaisitte kirjoittaa samalla kynällä elämän loppuun tai ainakin avioliittonne loppuun asti! Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin ei voi enää ottaa säiliötä saman National Penin kynälähetyksen muista kynistä. Kynät on jaettu mainos- ja flirttailumielessä loppuun. Hirveätä.

Eikä kuivamustesäiliöitä enää myydä erikseen.

Ja vaikka myytäisiin, kuivamustesäiliöt eivät ole standardoituja. Jokaiseen kynäerään pitäisi löytyä oma yksilöllisen muotoinen säiliönsä.

Kohta seuraa kapitalismin kritiikkiosuus.

No ei seurannut. Unohdin. Osuus tulee jälkijunassa. Tässä, älä Hannele lue tätä: kapitalismissa näyttää varotun standardeja. Perheemme sai huippuhienon läppärin. Sen näyttö tekee terävää piirtoa ja ääni kuuluu meidän vanhenevienkin kuuloelinrappioisten korvaan. Vaan USB-väyliä ei läppärissä ole. Ei yhtään! On vain pienen pieni reikä, ihan pikkuruinen ja hemmetin tiukka - kuin neiti Satiaisen pillu odottavasti pystyssä ei kun sivusuntaan aamu- ja iltakasteisella siirtolapuutarhapalstalla kulttuurikoulun savusaunan nurkilla - kesäkuussa 2019, kun minä olin Vanajalinnassa työnohjausopintojen sisäoppilaitosjaksolla ja mieheni vapaata riistaa.

Piti ostaa adapteri. Maksoi 65 euroa!

Kuulin Tikkisen Hannelen suunnalta hampaiden kirskuntaa jo, kun mainitsin sanan avioliitto, kohta tulee taas rikoksistakin, hän whatsappaa jo, puhelimeni melkein murahtaa, kun pelästyi, puhelimeni pelästyi, ei! Ei! Ei! En kirjoita tänään blogiini kenenkään aviorikoksista - en edes omistani Pienen aviorikosromaanini alkukässäriinkään, jota olen tämän aamua pyöritellyt ja koettanut miettiä kultaista keskitietä. (No niinhän minä luulin.)

Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taidossa oli lainaus Jack Kerouacilta: "Vittuun rakenne, käy kiinni henkilöihin."

Jack Kerouac kuulostaa hämärästi tutulta, liittynee jotenkin elokuvataiteeseen, nimi on ehkä tuttu Matti Apuselle, joka kuulemani tai jostain lukemani mukaan oli mustiin pukeutunut, heroinistin oloinen ja eksistentiaalisesti ahdistunut elokuvafriikki Tampereen yliopiston käytävillä jonkinlaisena muinasjäänteenä 1980-luvun loppupuolella. Hänen isänsä, Osmo Apusen, Tilinteko Kekkosen aikaan: Ulkopoliittinen valta ja vallankäyttö Suomessa on jostain syystä kirjastossani. Pitää tsekata, olenko pöllinyt kirjan ensimmäisen suomalaisen aviomieheni mummon hyllystä. Asuimme Kuopiossa jonkin aikaa mieheni Siiri-nimisen mummon kaksiossa ja jostain kumman syystä sieltä on vieläkin joitakuita outoja tavaroita hallussani.

Kun tamperelaiset mediaopiskelijat toistelivat jackkerouac, jackkerouac, minä luin Heikki Turusta ja olin aivan pihalla, mutta tulin maalta, perheeni oli kepulaisempi kuin Pihkarannan Martikaiset ja minulla oli vast´ikään ollut letit, jotka äiti letitti joka aamu, kun luin jotain epäcoolia aamukahvipöydässä. Jalna-sarjaa tai Eeva Tenhusen Kuolemaa savolaiseen tapaan, ehkä jopa Taisto Huuskosen Laps´ Suomen -kirjaa.

(Huomautus! Jack Kerouac ei liity sittenkään elokuvaan, vaan hän on beat-sukupolven tärkeimpiä tulkkeja, alkoholisoitui, koska joi kovasti viinaa ja kuolikin sitten sisäisiin verenvuotoihin. No niin.)

...

Minulla oli romaanikäsikirjoituksen alkuun synopsis. Se hajosi tänään. Anteeksi, anteeksi, Hannele. Kirjoitan nyt vielä vähän ja yön aikana luon uuden synopsiksen ja koetan sitten pysytellä siinä.

...

Antti Hurskaisen Kuihtumisesta piti eilisessä merkinnässäni kirjoittamani edes jotain hyvää. Tuli kuitenkin kiire Rautavaaralle kasaamaan Poikkeusyksilö-juttua. Oli aamu ja halusin iltapäivällä virka-aikaan takaisin Lapinlahdelle.

Piti kirjoittamani siitä, kuinka Hurskaisen Kuihtuminen alkaa Minna Canthin haukkumisella. Minna Canth kirjoittaa Hurskaisen minäkertojan mielestä kouluaineita ja hänen pamflettinsa ovat tökeröitä. Mietin, että jotain tästä pitäisi sanoa, mutta sitten tajusin, että eihän minulla ole kompetenssia minkäänlaiseen Minna Canth -argumentointiin. Ei puolesta, ei vastaan, sillä en ole lukenut Minna Canthia riviäkään.

Sen sijaan olen lukenut kaiken itse Minna Canthista, minkä hänestä olen kuuna päivänä ja kullanvalkeana käsiini saanut. Aloitin Minna Canthiin tutustumisen, kun olin töissä hänen talossaan, Kanttilassa. Koska jotain on sivistyksestäni jäänyt puuttumaan, ajattelin paikata sitä Minna Canthin kirjeistä kootulla paksulla teoksella.

Työskentelin työvoimapiirin tiedottajana ja jäin koukkuun rouva C:hen itseensä. Jäin koukkuun. Nimenomaan. Hänen persoonastaan, joka kirjeiden kautta välittyi, en pitänyt. Minusta rouva C oli rasittava. Liian kiihkeä ja sävytön. Aina sata lasissa joka asiassa ja ilman sordiinoa. Kröhöm.

Minna Rytisalon Rouva C minulla on vielä lukematta. Olisiko nyt sen aika? Nyt Antti Holman Kaikki elämästäni -kirjan kuuntelun jälkeen. Ei ole. On aloitettava ihan tosissaan kuunnella Volter Kilven Alastalon salissa. Siunattu Ylen Areena! Siunattu Esko Salervo ja tulkitseeko Esko Salervo Kilven tekstiä jotenkin ymmärrettävämpään suuntaan? Onko Salervo kääntänyt tekstin nykysuomelle jostain ihmeellisestä volterismista?

Kuuntelin johdannon Alastalon salista. Neljä kertaa, sillä ajatukseni alkoivat harhailla. En tarkoita sitä oikeasti ettenkö olisi ymmärtänyt kuuntelemaani, vaan sitä, että ajattelin silloin omaa käsikirjoitustani ja sitä, että hip heijaa, tässä minä nyt kuuntelen Alastalon salissa -kirjaa, hiihaa!

Sama oli eilen, kun kuuntelin loppua Antti Holman Kaikki elämästä(ni) -kirjasta. Vaikka kirja on oikeasti ihana, ihastuttava, lämmin, tarkka ja terävä, nukahdin Holma korvissani ja päässäni kakalta haisevan Pyryn viereen kuin vaaleanpunainen marsipaanipossuli.

Antti Hurskainen mainitsi Kuihtumisen alussa László Krasznahorkain Saatanatangon. Unkarilasen nykykirjailijan teos saattoi pullottaa 75-vuotiaan design-villapaitanaisen käsilaukusta tai sitten ei pullottanut. Yhdentekevää. Ihan sama. Nainen oli saattanut saada aina jouluksi uusimman Päätalonkin. Höpöhöpö. Näinhän se ei ole, tässä kohtaa Antti Hurskaiselle on tullut klaffivirhe, tällä hetkellä 75-vuotias nainen on syntynyt vuonna 1945 tai 1944. Sen ikäisille naisille ei annettu Päätaloa lahjaksi, vaan vuonna 1944 tai 1945 syntyneet naiset antoivat Päätaloja lahjaksi 1920-luvulla syntyneelle isälleen.

Ritva Ylönen, Päätalo-tutkija, (s. 1945) on poikkeustapaus. Tiedän tämän, sillä isäni on Kalle Päätalon aikalainen ja meidän perheessä iskä sai joululahjaksi aina uusimman Päätalon. Eivät minun vuosina 1940 - 1950 syntyneet sisarukset niitä lukeneet enkä minäkään ennen kuin olin kuunnellut Ritva Ylöstä Jyväskylän talvessa vuonna 2014. 

Googlasin oitis László Krasznahorkain Saatanatangon, kun näin kirjan nimen Kuihtumisen sivulla 9. Kustantajan ylisanoissa on, että Saatanatangossa lopputuloksena on mielisairas ja manipuloiva vuodatus, jossa perspektiivit äkisti vaihtuvat mikroskooppisista kosmisiin.

Jos Kuihtuminen on saanut innoituksensa László Krasznahorkailta, en halua lukea Saatanatangoa. Jos se olisi äänikirjana, saattaisin harkita. Storytelissä ei ollut. Hurskainen lainaa Kuihtumisen alussa Paavo Rintalaa, joka on sanonut: "Minun on käytettävä aika hyödyllisempään kuin toivon ylläpitämiseen."

Jahas, mietin, mitä Kuihtumisessa on oikein kyse. Antti Hurskainen on kympin poika, joka on mennyt naimisiin kympin tytön kanssa. Elämässä on ollut vain onnistumisia. Hurskainen on voinut olla päätoiminen kirjailija ja tehnyt kaksi lastakin siinä sivussa. Ainoat ongelmat elämässä ovat, että oikeasti ongelmia ei ole.

Sittenhän sitä toki pitää kiskoa viinaa kaksin käsin ja tehdä ongelmia! Riutua jonkin epämääräisen eksistentiaaliongelman parissa. Ja kirjoittaa cool romaani! Kirjoittaa uskaliaasti, hui, että Kouvolan Prisman parkkipaikan takaosasta rattijuopot pääsevät livahtamaan autollaan karkuun kenenkään huomaamatta.

Toivoa ei ole! Kaikki on kusta ja paskaa. Paitsi se, mikä on ensin paskaa ja sitten vasta kusta! Paavo Rintalan isä sentään on kaatunut talvisodassa ja hän on joutunut evakkoon Viipurista Ouluun. Suoraan sanoen minua kyrpivät kirjailijat, jotka kirjoittavat mukarankkaa tekorankkaa, julmuuksia, julmuuksia, kokematta itse yhtäkään oikeata elämänongelmaa.

Tähän harvemmin syyllistyvät naiset. Harvemmin. Naiskirjailijat kyllä saattavat kiskoa viunaa nykyteksteissään, mutta lähestymistapa on jollain lailla erilainen. Laura Gustafssonin Huorasatua en voinut lukea kovin pitkälle, siinähän sitä oli - nuorta elämäntuskaa päihteineen ja sekseineen, mutta Gustafsson ei ollut tympeä.

Hurskainen on tympeä. Hän kirjoittaa tarkoituksella tylyä tekstiä ja arvelen näin, että koettaa jotenkin olla jotain sellaista, mitä toivottavasti ei ole. Kenelle ihmeessä Hurskainen poseeraa? Jollekin naispuoliselle kirjailijakollegalleen, jonka haluaisi räytyvän ja hirttäytyvän lopulta Lundiaansa?

Koko Hubarako Hurskaista pimpeloittaa? Vai Laura Honkasalo? Vai kuka ihme?

Hyvänen aika. Minunhan piti kirjoittaa Antti Hurskaisen Kuihtumisesta jotain positiivista. No, se oli hauska kohta, kun minäkertoja kuvailee vanhempiaan. Hänen vanhempansa ovat menneet naimisiin aikana, jolloin e-pillerit olivat vakiintuneet eivätkä hänen vanhempansa olleet avioliittonsa alkuaikoina kovin kiinnostuneita seksistä.

Vanhempien tuli työntää jälkeläinen pesästä päästäkseen kuksimaan ET-lehden senioriseksivalistusjutun avulla. En muista, missä kohtaa nämä kirjaa olivat, en enää merkkaillut kohtia ylös eikä minulla ollut kynää lukiessani, sillä ajattelin koko ajan, että jätän kirjan sikseen.