Linda Boström Knausgårdin Lokakuun tyttö
Omia muisteloita Moskovasta ja Patrica Lumumbasta

pe 12.2.2021

Volter Kilven Alastalon salissa on kirjoittamisen aineopintojen pakollisen kirjallisuusosion lukulistalla. Aloitin sen kuuntelemisen Ylen Areenalta eilen ajaessani Varpaisjärvelle haastattelemaan seuraavan, ei ensi viikon, Poikkeusyksilöä.

Vietin Varpaisjärvellä koko päivän. Tällainen työnteko on nautinnollista. Sain puhua sydämeni kyllyydestä Puolasta, Katynista, Liettuasta, Ruandasta ja Irakiakin sivusimme. Syyria, Libanon ja Jordania mainittiin. Myanmarista oli puhetta myös.

Löysimme haastateltavan kanssa yhteisen idolin: Patrica Lumumban. Minä tosin olin enemmän kiinnostunut pitkistä mustista miehistä, jotka opiskelivat Patrica Lumumban yliopistossa Moskovassa. Moskovan-asuntolamme sijaitsi kävelymatkan päässä Patrica Lumumban yliopistosta ja me, Turusen Riitta (s. 1960, k. 2019, ollos iäti muistettu Marian kummi), kävimme yliopiston vieressä sijaitsevasta Posti-telekonttorista soittamassa kotiin Suomeen.

Oli syksy 1990. Ensin - ennen joulua - Riitta muutti vapaiden markkinoiden yksiöön hruštšovka-elementtitaloon. Talo oli Moskovan mittakaavassa matala. Siinä ei ollut viittä kerrosta enempää. Saattoi olla jopa vain kolme kerrosta. Talo oli valkeaksi rapattu ja se edusti aikansa edistyksellistä elementtitekniikkaa.

Riitan hruštšovkan tyyli oli kauniin linjakas ja Riitan kodissa oli kapea erillinen keittiö sekä kapea olohuone-makuuhuone. Riitan yhteyksien kautta minäkin pääsin lopulta muuttamaan Butlerovan asuntolasta, vaikka ei minua asuntolan torakat tai ison huoneen maanjäristyspelastaja-Erkki Torniosta (pitää etsiä tähän sukunimi osoitekirjastani) häirinnyt.

Oli vain jotenkin toimittajalle coolimpaa asua muualla kuin asuntolassa. Meillä oli puhelimet asunnoissamme ja seuraava elämys oli käydä maksamassa ruplissa jättiläismäinen puhelinlasku pimeästi vaihdetuin setelein posti-telekonttorissa. Ulkomaanpuhelut olivat meille länsimaalaisille kukkaroillemme puoli-ilmaiset. Tosin seteleitä piti olla iso nippu ennen kuin laskut saimme maksettua.

Jännittävää oli, että minun Ulitsa Usievitšin kotini puhelinlinja oli yhteinen yläkerran naapurin kanssa. Mahdollisesti yhteispuhelimessa oli muitakin. Linja saattoi olla varattu ja keittiössä olleesta puhelimesta kuului aina naks, kun linja yläkerrassa vapautui.

Muistaakseni minulla oli asunnossa toinenkin puhelin ja pitkä, pitkä johto, mutta keittiön puhelin sanoi sen naksin, kun naapuri pani luurin paikoilleen. Tai ainakin keittiön puhelin naksahti kuuluvammin.

Kun talvella 1991 tuli seteliuudistus - ruplasta leikattiin jokunen nolla ja rahan arvo romahti, muistan, että puhelinlinjat olivat ylipäätänsä Moskovassa tukossa. Ja kun oli Vilnan verisunnuntai, tapahtumat alkoivat perjantaina 11.1.1991, yhdeksän vuoden päästä Anna syntyi ja Maria oli vuoden ja kahden päivän ikäinen, sain Suomesta ihmetteleviä puheluita; olenko elossa ja mitä ihmettä teillä siellä Neuvostoliitossa oikein tapahtuu?

Moskovassa oli rauhallista. Kauhea pakkanen vain. Yli 30 astetta ja varmaan hipoi 40:ää. Olin elementissäni. Kuiva tuuleton pakkanen oli aivan ihanata arolta tuulevan hyisen puhurin sijaan. Olin ainoa, joka meni instituutille silloin ja suomalaisena inuiittina sain kunnian etsiä bahrainilaisen kommunistin Abdulin kanssa tälle ja tämän Arabiemiraateista paenneelle toverille talvivaatteita.

Abdul ja tämän pikimusta toveri olivat paenneet Persianlahden sotaa. He tulivat Gubkin-instituutille suurin piirtein rantasandaaleissa. Olen tämän kertonut sen sata kertaa blogissani, mutta en itse väsy tätä muistelemaan.

Abdul oli yötä luonani, mutta minä en halunnut välillemme mitään. Abdul ei ollut minun tyyppiäni ja kun aamulla meikkasin itselleni silmät, hän sanoi ihmetellen - myös irokeesin tupeeraustani - miksi ihmeessä luumupuu haluaa olla omenapuu ja omenapuu kirsikkapuu.

En voi käsittää, että se olin minä. Keskellä maailmanpolitiikan polttopistettä. Typerä savolaispullukka irokeeseineen. Joka aamun meikki ja rajauskynällä piirretyt kulmakarvat. Jos satoi, instituutille saavuttuani kulmakarvoja ei enää ollut. Se oli minun pääongelmani ja instituutilla oli kommunisteja, joitka olivat paenneet kuka mistäkinpäin maailmaa sotaa ja vainoa pakoon.

Kuuntelin Linda Boström Knausgårdin Lokakuun tytön. Boström liu´utteli jännittävällä tavalla aikatasoja omaelämäkerrallisessa romaanissaan. Oltiin ruotsalaisessa mielisairaalassa, oli sähköshokit, jotka pyyhkivät pois muistoja, mutta samalla kirjailija käväisi muistossaan.

Hän koettaa selittää lääkäreille, että kirjailijana hän tarvitsee muistonsa. Myös kipeät. Sähköshokkihoito tuntui ihmisoikeuksien vastaiselta. Turusen Riitta sai sähköshokkeja, muistan, ja nyt Hesarin Kuukausiliitteessä oli äiti ja poika -juttu Sampo Kaulasesta ja tämän äidistä Annesta.

Kauppias Sampo Kaulasen isä Esa sai myös sähköshokkihoitoa. Kumpikin tietämäni sähköshokkihoitoa saanut on päätynyt itsemurhaan.

Riipaisevaa oli Linda Boströmin kuvaukset itsemurha-addiktiostaan. Hän sai luvan hakea vaatteita kotoaan äitinsä kanssa ja hyvissä ajoin ennen kotikäyntiä hän suunnitteli juoksevansa ylös asuintalonsa portaat ja juoksevansa asuntonsa lävitse, avaavansa ikkunan ja hyppäävänsä kolmannesta kerroksesta alas.

Toisaalta ymmärrän, joskus elämä on niin tuskallista, että sitä ei vain kykene kestämään yhtään sen enempää. Ruotsalaisen Ann Heberleinin kirja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo tästä.

Tiedän senkin, mitä on, kun ajatukset lähtevät kiertämään kehää. Ainoa asia, jonka tuntee, on kammottava, viiltävä kipu ja siitä eroon pääsemiseksi minäkin olin vuosi sitten valmis hyppäämään autoon ja ajamaan Pajujärven kallioleikkaukseen.

Sain tukea odottamattomista lähteistä. Kaikki he, jotka ovat minua tukeneet ja lukevat tätä, ansaitsevat kiitoksen. Enemmänkin kuin kiitoksen. Siunauksen, rukouksen tai monta rukousta. Buddha-rukouksen, لَا إِلَٰهَ إِلَّا ٱللَّٰهُ مُحَمَّدٌ رَسُولُ ٱللَّٰهِ‎ • ja mitä niitä onkaan: لَا إِلَٰهَ إِلَّا ٱللَّٰهُ مُحَمَّدٌ رَسُولُ ٱللَّٰهِ‎ •  ei ole kiitosrukous, mutta en nyt keksi muuta tähän hätään.

Jokin minua ärsytti Linda Boströmin elämänasenteessa ja samalla omassa vuoden takaisessa tuskassani. Oliko kaikki sen arvoista? Minä, joka olen etsinyt kahdelle kotimaassaan vainotulle kommunistille talvivaatteita pitkin pakkas-Moskovaa, tähänkö minä nyt elämäni olen valmis päättämään?

Tämänkö takia? Tällaisenko ihmisen takia?

Nyt se ihminen tuli vihaisena bloginkirjoittamisestani keittiöön juomaan hänelle (ja itselleni) keittämäääni kahvia. Toivottavasti saan kohta lounasta.