Wikipedia lähteenä

ma 1.2.2021

Tänään ajattelin yllättää Tikkisen Hannelen merkinnälläni. Kirjoitan kommentteja siitä, mitä olen lukenut, kuunnellut tai ajatellut enkä menee aiheisiin, joista seuraa joko aavemainen radiohiljaisuus tai sitten kiukkuinen whatsapp-viesti.

Viikonloppu oli lähes täydellinen, jos ei oteta lukuun sitä, että aloin kopioida Suomen kirjallisuuden historian kolmea osaa sekä Suomen nykykirjallisuuden tietoteossarjaa kirjoittamisen aineopintojen kirjallisuusosion suorittamista varten.

Siinä menikin sitten koko iltapäivä enkä ala luetella, mitä jäi tekemättä. Tekemättä jäi esimerkiksi työnohjausopintojen arkistointi. Opintojaksojen slaidit tulostin lopputyötä ja oppimispäiväkirjaa varten ja sain ainoastaan mainion työnohjaajakouluttaja-psykoterapeutti-psykodraamaohjaaja Mikko Räsäsen jakson yksilöohjauksesta mappiin. Muu aineisto oli peittynyt pölyyn, koiran- ja kissankarvojen alle sekä hiekkaan kahvipussikassissa. Ilmeisesti Pyry ol ravistellut turkkiaan kassin yllä.

Tahdon varata opintojen arkistointiin aikaa. Joka kerta, kun käsittelen aineistoja, huomaan jotain uutta, mihin en ollut ehtinyt kiinnittää huomiota.

Kolasin itselleni, Hallalle ja Pimulle väylän lukion parkkipaikalle. Väylää pitkin marssimme aamukierrokselle. Pitää vielä leventää lukion parkkipaikalta Pyöriksen parkkipaikka-aukiolle poljettua uraa.

Väylää kolatessani kuuntelin Ylen Areenalta haastatteluohjelmaa Sanoma Aikakakauslehtien pomoa ja firmojen hallitusammattilaisen Eija Ailasmaasta. Ailasmaan Talouselämä valitsi vuonna 2008 Suomen vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi.

Ajatella! Olen ollut Suomen vaikutusvaltaisimman naisen rekrytoima joskus entisessä elämässäni. Toisessa elämässäni. Aikuiselämäni alussa. Mielenkiintoista olikin kuunnella Ailasmaan kertomaa siitä, millä konseptilla hän nosti Kodin Kuvalehden levikkikuopasta.

Kun minä pääsin Kodin Kuvalehteen töihin, toimitetusta sisällöstä oli siivottu pois ainokassiset ja muut omituisuudet. Oli aluillaan aikakauslehtien tuotteistaminen, mutta Eija Ailasmaa teki sen hyvin lempeästi.

Hän mietti tarkasti, kenelle lehteä tehdään. Ja niin lukijat, työssäkäyvät perheenemännät, rakastivat Kodin Kuvalehteään. Minä olin ihan väärässä lehdessä töissä, mutta siitä joskus muulloin. Se, että olin ihan väärässä lehdessä, johti kiinnostavaan jännitteeseen, jonka Eija Ailasmaa käsitteli taitavasti ja rennosti. Upea pomo kertakaikkiaan.

Kävelin itse kolaamaani väylää pitkin sunnuntaina postilaatikolle. Sain heti aamulla monen sadan metrin askelet. Päätin, että vast´edes viikonlopun aikatauluun on mahduttava viikolla tulleiden printtilehtien lukeminen. Sen vuoksi jatkossa on ehkä ponnisteltava, jotta heräisin viikonloppuna edes kello kahdeksan. Nyt olemme porsastelleet puoli yhdeksään ja päivä tuntuu loppuvan kesken.

Tänä viikonloppuna olisi Kaskikuusen kansalaisopistossa ollut sukututkimuksen alkeet. Olisimme voineet käyttää kurssin verkottumiseen, mutta kun. Kurssilla olisi pitänyt olla kello yhdeksän aamulla. Ei vielä onnistu semmoinen. Pitää rakentaa viikonloppurytmi.

Vain poikkeustapauksissa työtehtäviä viikonloppuisin! Kun tytöt olivat pieniä, Leonid oli perheen aikataulumestari. Hänellä oli päässään tiukka konsepti siitä, miten päivin on sujuttava. Ja se oli hyvä se! Ilman aikataulua emme olisi selviytyneet kahdesta pikku lapsesta ruokkimisineen, päiväunineen ja muine Marian cp-vammaan liittyvine toimineen.

Vaikuttaa siltä, että Savon Sanomissa on viikonloppulehdessä aina pitkä juttu jostain hyödyllisestä tai yhteiskunnallisesta teemasta. Edellisen viikonlopun vankiteemaa en jaksanut lukea, sillä jutun valokuvat olivat kumman amatöörimäisiä. Ikään kuin ne olisi ottanut joku aloitteleva taideopiskelija.

Niissä oli vähän samaa arroganttia henkeä kuin elokuvataiteen laitoksen ohjaajalopputöissä. Katsoin Yle Areenalta Antti Holman ohjaaman Kill Anneli. Holma oli kirjoittanut Kill Annelin alun perin Iltapäivälehden joulunovelliksi ja sitten hän muunsi kässärinsä Ylen lyhytelokuvafestarielokuvaksi.

Ei se ihan niin outo ollut kuin Hyvästi Moskova. Uh, muistan, kuinka tuijottelin outoja elokuvia loppuelämäni tarpeksi Tampereen lyhytelokuvafestareilla. En nauttinut niistä. Usein nuorten elokuvaohjaajien töistä puuttuu empatia.

Savon Sanomien vankikokonaisuuden kuvissa oli kyllä empatiaa, mutta teknisesti niissä oli kummaa kömpelyyttä. Taittokin oli jotenkin kökkö. Ilmavuus puuttui.

Valistavan älä mene heikoille jäille -kokonaisuuden ongelma oli triviaali; se, että pelkään eniten maailmassa hukkumista. En voinut lukea sitä. Pelkoni johtuu siitä, että putosin noin nelivuotiaana Immolanjärveen laiturilta. Sen jälkeen pelkäsin, kun isä ajoi pikku Fiiatimme Puumalassa lossille ja pelkäsin veneilyä Ulla-siskon perheen mökille Taipalsaareen. Pelkäsin kaikkea veteen liittyvää sittenkin, kun osasin jo uida.

Hukkumisvalistusjutussa oli hyvät kuvat ja juttukin oli varmasti hyvä, mutten pystynyt lukemaan sitä ihan omista syistäni.

Sunnuntain pääkirjoitussivun kolumnissa Jussi Murtasaari käsitteli wikipediaa. Totta on, että wikipediassa on edelleen tiivistyneenä alkuperäisen Internetin idea. Kait wikipedia on vähän niin kun kyberkommunismia.

Lapinlahdella takavuosien päihde- ja mielenterveysohjelma oli samantyyppinen kyberkommunistinen projekti, vaikka sitä kokosi kokoomuslainen psykoalan ammattilainen, kaimani muuten: Pia Korhonen.

Kuntalaisilla olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa ohjelman laatimisessa. Vaikuttaminen oli silloin vielä vain melko vierasta. Ohjelman läpivientiin ja seuruuseen olisi pitänyt luoda samanlainen kuntalaislähtöinen järjestelmä - vaikka toimeenpanoneuvosto, jossa olisi ollut muitakin kuin puolueiden järjestömuumioita.

Samantyyppisen alati päivittyvän ohjelman laadimme me vammaisneuvosto ja pidimme myös valitettavasti huolta siitä, että ohjelmaamme noudatettiin, vaikkakin vammaisvirkamiehet loukkaantuivat siitä verisesti. Kaikki kuulema oli Lapinlahden kunnan vammaispalveluissa pielessä. Niin oli. Entisen Lapinlahden kunnan puolella. Varpaisjärveltä tuli siihenkin kuntaliitoksen yhteydessä raitista ilmaa.

Nyt Lapinlahdella olisi valveutunut, sivistynyt ja taatusti kansalaislähtöinen sosiaalipuolen osastopäällikkö Anne Walden, mutta minä en enää jaksa. Maria asuu Helsingissä ja saa itse alkaa taistella omien sekä muiden vammaisten oikeuksien puolesta. Kyllä hän vielä murheensa alhosta nousee ja barrikadeille asti!

Suomen Kuvalehdessä (2/2021 15.1.2021 s. 20) Polkom-pakinassaan Pekka Ervasti vittuilee Rosa Meriläiselle ja ajatushautomo Hatulle. Näin pitääkin. Ajatushautomo Hattu on niin merkittävä, että pääsee vittuiltavaksi!

Pekka Ervastin PS:nä oli: "SKP puoluerekisteriin. Onko kyseessä vanha versio vai uusi ärhäkämmäin tarttuva muunnos?" Toivottavasti on uusi ärhäkämmin tarttuva muunnos. Ja toivottavasti joku tekee henkilöhaastattelun SKP:N puheenjohtajasta JP Väisäsestä.

JP Väisänen huomauttaa netti-Tiedonantajassa Rosa Meriläisen Hesari-kirjoitukseen (5.1.20219, että Meriläinen ei perustele väitettään Natosta tasa-arvon edistäjänä.

https://www.skp.fi/blogit/jp-v-nen/nato-ei-edist-tasa-arvoa-mutta-k-rjist-ymp-rist-kriisi

En nyt ehdi lukea kovin tarkasti Netti-Hesarista Rosa Meriläisen kirjoitusta tähän hätään, mutta tässä linkki itselleni muistiin:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007719693.html

Jotenkin pikaluvulla jäi vaikutelma, että Rosa Meriläinen haluaa kirjoituksessaan olla yllättävä. Kuinka yllättävää ja viehättävää, että hänen kaltaisensa punavihreä nainen onkin yht'äkkiä samaa mieltä kuin joku autoritaarinen sotaherra.

Jaapa jaapas! Vaikuttaa flirttailulta.

Jos en nyt saa Hannelelta tämänpäiväisestä merkinnästäni whatsapp-pääntaputuksia, kirjoitan loppuviikon pelkästään Satiaisesta ja Minotauruksesta! Ugh, syön välipalan ja alan tilata Huutonetistä Antti Hyryn novellikokoelmaa Maanteiltä hän lähti ja Runar Schildtin Noitametsä-novellikokoelmaa. Sitten kopioin taas vähän Suomen kirjallisuuden historia -teosta ja nykykirjallisuushistoriaa.

On aika tutustua Antti Hyryn tuotantoon. Tyyppihän on vielä elossakin ja haastateltavissa.- ei kun ei ole. On kuollut vuonna 2016, no Matin ja Liisan Juha Miettinen Hyryä ehti haastatella, kun tämä oli Lapinlahdella käymässä. Enhän minä tietenkään kenenkään muun kirjallisuustapahtumaan ole täällä osallistunut. Omiin vainen.

Runar Schildtistä tiedän poikansa Göran Schildtin verran ja kun eilen koetin novellikokoelmaa löytää netistä, meinasi aivoaneurysmani, joka on ollut viisi viime vuotta ihan hiljaa eikä sitä enää seurata eikä MRI:llä kuvata, revetä. Googlasin Göran Schildtiä, kun luulin, että isänsä Runar on ainoastaan runoilija.

Göran Schildtin Lainasiivin: Nuoruudenmuistelmat onnistuin löytämään joskus aikojen alussa kirjastosta enkä tiennyt kummastakaan heebosta tuon taivaallista. Ihastuin valtavasti ja samaan syssyyn luin Aurinkolaivan sekä myöhemmin Epäilyn lahjan.

Tänä aamuna käytin 20 minuuttia aikaa lukeakseni Turun Sanomista Jouni Tossavaisen Taistelevien metsojen arvostelun. Arvostelu oli pettymyksekseni hirmu lyhyt ja aikaa tärvääntyi mokoman nöpön takia euron tilauksen tekemiseen. Kun tilaa Turkkarin nettiversiona pitää odottaa jokunen tovi ennen kuin tilaus "tulee" järjestelmään.

Tulihan se sitten, mutta ah, miten vihaan, vihaan, vihaan, vihaan näitä kirjautumisia ja salasanoja ja pyörityksiä edestakaisin. Hesarin nettitunnukset onneksi toimivat ja löysin Tossavaisen Hesari-kritiikin vaivatta, kiitos vinkistä Tikkisen Hannelen Facebook-jaon.

Joskus vielä kirjoitan Turkkarin ja Hesarin Metsot-arvosteluista. Analyyttisia olivat, mutta Turun Sanomien Mari Viertola olisi voinut miettiä pidemmälti satakuntalaisen töräyttelyn ja savon kielen eroja!