Ihan järjettömän kivaa Taija Tuomisen intensiivikirjoituskurssilla!

la 20.3.2021

Romaanini rakenne ja aikatasot ovat melkein valmiit päässäni. Tarvitsen vielä tämän iltapäivän lumityöt, jotta saan mietittyä ne loppuun. Taija Tuomisen intensiivikirjoittamiskurssi on mainio. Tarvitsen juuri jonkinlaiset raamit kirjoitamiselleni - en oikeastaan innoitetta, sillä innoitusta minulla on omasta takaa - ihan liikaa. Tekstiä vain tulvii ja tulvii ja tulvii, kuten meillä lämmönvaihdinkomerossa, kun lämpimän käyttöveden varoventtiili räjähti.

Tarvitsen aisoja, johteita ja juonteita. Solia, joiden lävitse luovia. Kun taivallan lävitse tuskien laakson (olipa pateettista) ja pääsen isolle vuorten (! varmaan peräisin jostain lapsuuteni amerikkalaisesta Musta ori -televisiosarjasta) ympäröimälle niitylle, laukkaan sinne tänne ja lahmin ruohoa.

Tikkisen Hannele pyysi kuvailemaan kurssia blogissani. Vaikeaa, sillä kurssi tapahtuu päässäni. Koetan kuitenkin.

Kirjailja Taija Tuominen antoi jo ison palan toisessa kirjassaan Kuningaskobra. Hän kertoo, kuinka kirjoitti Marilyn Monroen ja Frank Sinatran tarinaa ja vähän ajan päästä päätti, että hänellä oli sillä hetkellä oikeasti vain yksi tarina kerrottavanaan. Tiikerihain minäkertojan kypsyminen.

Nyt kuulema Tiikerihain jotkut kohdat tuntuvat kirjailijasta itsestäänkin liian ... en muista, mitä sanaa hän eilen käytti. Ehdotan itse tähän kohtaan sanaa groteski tai naturalistinen. En toisaalta millään ymmärrä, miten äiti voi Tiikerihaista pahoittaa mielensä. Kirjahan kertoo väärään kulttuuriympäristöön, Hämeeseen, nimenomaan Kanta-Hämeeseen, Kanta-Häme on eri asia kuin Päijät-Häme, joutuneesta Saimaan rannan kasvatista.

Tiikerihain minäkertojan äiti oli eteläsavolainen luonnon lapsi, joka tuumaa tyynesti, kun lapsi seurakunnan ompeluseuran kaltaisessa kyläsocieteejuhlassa (ei ollut ompeluseura, mutta jokin sellainen kahvia, kakkua, pullaa ja kermaa nekasta -tilaisuus) konttaa pöydän alta ja sanoo vittuvittu, että jahas, lapsi on oppinut puhumaan. Siinä kantahämäläiseltä isältä menee kahvikakku väärään kurkkuun, vaikka on itse juuri kyseistä sanaa kosolti viljellyt, - ja kylän frouvashenkilöt puhkuvat paheksuntaansa, kuten monet blogini lukijat.

Menkää pois sieltä, jos tuntuu niin pahalta.

Taija Tuominen hirtti äitinsä Tiikerihain lopussa. Suorastaan pelkäsin kirjaa sen takia, kun Suuresti Kunnioittamani psykoterapeutti Katriina Järvinen kirjassaan Kaikella kunnioituksella kirjoitti anteeksiannosta ja käytti esimerkkinään Taija Tuomisen Tiikerihaita - siitä, että ei tarvitse antaa anteeksi. (Minä jotenkin luin sen niin, että ei saa antaa anteeksi.) Kuningaskobrassa minäkertoja sanoo, että lehtihaastatteluissa kiitti äitinsä epäsovinnaisuutta ja sitä, että hän ei antanut periksi pikku pitäjän sisäisille säännöille.

Kuningaskobrassa olikin kohta, jossa puhuttiin anteeksiannosta. Anteeksianto on pikemminkin tuskallisten muistojen haalistumista. Jostain käsittämättömästä syystä silmäliiketerapia (emtr) saa muistot lohkeamaan ja olon helpottumaan. On se vain niin kumma ja toinen kikka on Alexander Loydin ja Ben Johnsonin Paranemisen avain -kirjasta.

Siinä pääsee kuudessa minuutissa terveyteen, menestymiseen ja ihmissuhteisiin liittyvän ongelman syytä parantamaan. Paranemisen avaimen tekniikalla aloin nähdä Lapinlahden kunnan entisen kunnansihteerin vanhana miehenä, joka töpöttelee lyhyin epävarmoin askelin pitkin lumista jalkakäytävää. Siihen asti hän oli minulle hirviö, jonka vuoksi vuosikausia oksensin kauhusta  joka kerta, kun kävelin S-marketin parkkipaikan lävitse.

Nyt jaksan nähdä hänet myös Suomen Kuvalehti -kuriirini silmin.

Tulin Tiikerihaita kuunnellessani ajatelleeksi, että ehkä kirjan äiti ja tytär, joilla oli tiivis suhde, eivät olisi muuten irrottautuneet toisistaan. Tiikerihain äidillähän ei ollut muita lapsia ja hän kyllä koko ajan viestitti, että minäkertojan tulisi pyöräyttää isoäidin hoivattavaksi nätti pieni tyttö. Poikalapsen Tiikerihain äiti olisi heittänyt seinään tunnin sisällä. Niin se vain menee. Minäkin joka päivä kiitän luojaani siitä, että Maria ja Anna ovat nuoria naisia. Osaan eläytyä heidän rakennekynsiinsä ja napakoruihinsa, mutta nuorten miesten maailma on minulle täysi arvoitus - ja irrottautuminen tyttäristäni on ollut vaikeaa, käsittämättömän vaikeaa ja tuskallista.

Enkä missään herran nimessä haluaisi, että he muuttaisivat takaisin. Olen kuin susilauman alfanaaras. On aika nuorten narttujen lähteä. Ja pysyä poissa. Pimukin teki niin Mantalle ja Murulle. Toki takaisin vauhtia ottamaan saa tulla niin kuin veljeni Touko ja Kosti tekivät 1970-luvulla. Minä, pohjoismaiden yksinäisin lapsi, olin tietenkin iloinen, että veljeni asuivat välillä kotona.

Kun veli Touko työskenteli Kärkölän kunnaninsinöörinä, pääsin hänen kyydissään kouluun. Kello seitsemäksi aamulla. Ei minun kovin pikään tarvinnut olla pimeällä koululla yksin, sillä bestikseni Karvisen Seija tuli Tennilästä, jonne hänen VR-isänsä oli perheensä vienyt, Hollolan puolelle, sinisellä lättähattupaikallisjunalla.

Ennen Seijan (ja veljensä Paavon) tuloa koululle haahuilin yläasteen ruokalassa, en koskaan sytyttänyt valoja, ruokalan isoista ikkunoista kajastivat koulun pihavalot - ja etsin leikeltävää taidehistorian kansiooni. Yläasteen ruokalan kaapeissa oli läjittäin vanhoja Times-lehtiä ja muuta, joiden sisällöstä en tajunnut tuon taivaallista, mutta etsin lehdistä ihania tai jännittäviä kuvia. Varastin koulun kaapista myös Solzhenitsynin Vankileirien saariston. Tajusin, että kirjalla on merkitys, mutten sitä silloin lukenut enkä venäjän lukujenikaan aikana.

Ehkä se, että meillä kotona lukemistooni kuului Taisto Huuskosen Laps´ Suomen, sai minut pöllimään neuvostotoisinajattelijan kirjan. Äiti ja isä eivät olleet vähimmässäkään määrin neuvostovihamielisiä tai hourupäisen pelokkaita, kuten muistan kokoomuksen varapuheenjohtajan Tapani Mörttisen tyttärien (anteeksi, Anneli ja Leena) olleen. 4H-kerhossa he jemensivät minua, että en saa värittää punaisella värillä, sillä se on kommunismin väri.

Ajattelin, että punainen on lempivärini ja te olette ääliöitä.

Taija Tuominen sanoi eilen, että ulkoinen juoni on sitä, mitä tapahtuu ihmiselle ja sisäinen juoni, mitä tapahtuu ihmisessä.