Cherbourgin sateenvarjomaisesti Järjettömiä asioita elämästä edelleen, mutta tulikin merkintä Milanon naisten paratiisista

lankalauantai 3.4.2021

Venäjäni vei värit Suomesta. Tai ei, näinhän asia oli viime tammikuuhun puolivälissä. Siihen asti oli minun Venäjäni ja suomalaisten Suomi. Viime tammikuun jälkeen olen vähitellen voinut alkaa sanoa, että Venäjä vei värit Suomestani. Possessiivisuffiksi on muuttanut eri paikkaan lauseessa.

En kokenut olevani suomalainen. Brittiläinen venäjän kielen tuntija, toimittaja Viv Groskop kirjassaan Älä heittäydy junan alle ja muita elämän oppeja venäläisistä klassikoista kirjoittaa valeidentiteeteistä. Viv Groskop ei tuntenut olevansa britti ja kirjan loppupuolella kävi ilmi, että ei hän varsinaisesti mikään britti olekaan.

Jos tarkastelee tarkemmin hän sukunimeään Groskop, sukunimi kertoo taustan.

Minä en käyttäisi sanaa valeidentiteetti, vaan apuidentiteetti. Viv Groskop otti apuidentiteetikseen venäläisyyden. Hän opiskeli Venäjää ja asui siellä, mutta ei mennyt ihan niin pitkälle kuin minä. Viv Groskop teki lapsensa tavallisen brittimiehen kanssa. Minäkin tosin olisin tehnyt lapseni tavallisten suomalaisten miesten kanssa, jos vain olisin tullut raskaaksi.

Leonidissa oli jokin sellainen geneettinen ominaisuus minun surkeisiin geeneihini nähden, että olisin saattanut hedelmöittyä jopa hänen pelkästä intensiivisestä pedon katseestaan. Onneksi suhteemme ei jäänyt pelkkään tuijotteluun, vaan minulla oli mahdollisuus tutustua myös hänen muihin eläimellisiin ominaisuuksiinsa.

Leonid oli kuin ilmetty mongolianhevonen. Korkeasaaressa voi niitä käydä katsomassa. Siellä ne ovat nimeltään przewalskinhevosia eli aasianvillihevosia. Przewalskinhevonen on geneettisesti eri alkuperää kuin nykyiset kesyhevoset. niitä on miltei mahdoton kesyttää eivätkä ne suostu vetojuhdiksi tai ratsuiksi. Lasteni biologisessa isässä toden totta oli jotain kesytöntä ja aivan mahtava hevosmainen no just se.

....

Etelä-Amerikassa asuva Tiusasten suvun puoleinen serkku on kartoittanut äidin puoleista geenistöä tarkemmin ja löytänyt sieltä sorbit. Olen minä tämän kertonut ennenkin täällä, mutta on ihana kertoa tätä uudelleen ja uudelleen.

Sorbeja asuu edelleen vähäsen Itä-Saksassa Tšekin ja Puolan tuntumassa. Vanha nimitys kansalle on vendit ja meiläiset siellä puhuvat kieltä, joka on länsislaavia. YK:n ihmisoikeuksien julistus sorbiksi näppäilee sielussani enkelimäisiä kieliä: "Wšitcy čłowjekojo su wot naroda swobodni a su jenacy po dostojnosći a prawach. Woni su z rozumom a swědomjom wobdarjeni a maja mjezsobu w duchu bratrowstwa wobchadźeć."

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä."

Lähestulkoon kaikki sanat ovat ymmärrettäviä slavistiikan opintojeni avulla. Jotain kovalevytilaa on päässäni vapautunut viime tammikuun puolivälin tienoilla, sillä nyt kun seuraamme Matin kanssa Milanon naisten paratiisia, mietin, että aika vähällä vaivalla englannin kielen perusteella saattaisin osata italiaakin - ainakin saisin tilattua jotain ravintoloissa esimerkiksi Venetsiassa, jonne Matti on minut luvannut viedä ja Milanossakin haluaisin koronan jälkeen käydä, haluaisin nähdä livena Duomo di Milanon, Milanon katedraalin, joka on Euroopan toisiksi suurin lajissaan ja goottilaistyylinen.

Jokainen Milanon naisten paratiisin jakso alkaa vähän nolostuttavalla pehmopornopätkällä, jossa tavaratalon myyjät pukevat yllensä myyjän asuja. Rintaliivit vilahtelevat, ehkä pikkuhousujakin hieman näkyy, paljasta ihoa kaistale sieltä täältä ja nuori nainen napittaa mekkonsa melkein olemattomien neitsytmäisten nuppurintojensa kohdalta.

Joo, joo, olen kateellinen. Minulla ei ole koskaan ollut nuppurintoja. Olin luokka-asteemme tyttöjen toisiksi viimeinen lauta. Kun rintani lopulta pitkän ja herpaantumattoman odotuksen jälkeen roihahtivat, nupuista ei voinut juuri puhua. Sen jälkeen en tiennyt, mihin ne olisin pannut ja aloin kulkea hartiat lysyssä. Ihanteeni oli vuosia julkisuuden hahmo Yazka.

Se ei ollut traumaattista, vaan vapautta. Olin vapaampi sillä tavoin, kun minusta ei ensi silmäyksellä tiennyt, olenko nuori nainen, tyttö vai mikä olento olen. Venäläiset miehet toruivat minua, että en ole nainen ollenkaan, minullahan on niin lyhyt nimikin: Pia, mikä se edes on? Eihän siitä saa diminutiiviakaan, kun se on diminutiivi itsessään.

...

Ennen kuin nuppurintaiset myyjättäret houkuttelevat Milanon naisten paratiisin äärelle vanhenevia miehiä, joille naisen seksuaalisuus on jo kasvatuksessa taottu tajuntaan ongelmaksi, jos naisen suu on auki, se täytyy tukkia, sen täytyy olla jonkinlainen isoäitifantasia, tai jotain muuta todella outoa, toisaalta neitsyet ovat kiinnostavia, jakson introssa vilautetaan ensin paperista taiteltua ja leikeltyä Milanon goottilaista katedraalia. Pitää Matilta kysyä, mihin paperiversio liittyy. Liittyykö se katolisen kirkon merkityksen vähenemiseen Italiassa vai mitä ihmettä?

Joka tapauksessa paperisen version jälkeen kamera tarkentaa todelliseen katedraaliin. Sitten alkaa naisten pukeutuminen työvaatteisiin. Jokaisen jakson lopussa kuullaan iloista jatsimusiikkia. Sarja on teknisenä toteutuksena halvinta laatua. Ulkokuvauksia on äärimmäisen vähän, mutta joka jaksossa kuitenkin kävellään hieman tavaratalon edessä. Haluan ehdottomasti nähdä livenä kadunpätkän, jossa Milanon naisten paratiisi on kuvattu!

....

Matti katsoi alkupään tuotantojaksot ensin kerran pari tekstin kanssa ja sitten useaan kertaan ilman tekstystä ja poimi auditiivisen hahmottamiskykynsä avulla irtosanoja. Uuvutin bestistä pitkällä Milanon naisten paratiisin juoniselostuksella, anteeksi, voin kuvitella nyt hänen pyöritelevän silmiään, että voi hyvää päivää sentään Rebekkaa, anteeksi, anteeksi, anteeksi, mutta sarjan seuraaminen on mitä mainiointa käsikirjoituapua minulle.

Milanon naisten paratiisissa, kuten Emile Zolán romaanissa, on taustajuonteena Italian yhteiskunnallinen muutos. Tavaratalon henkilöstö on kuin perhe tai suuri suku. Tavaratalossa on konkreettisesti eri kerrokset eri yhteiskuntakerroksen väelle.

Ylhäällä on omistajapariskunnan - Vittorion ja Martan - työhuone. Jännä juttu. Vittorio istuu kohtauksissa välillä oman työpöytänsä takana, mutta Martalla ei näy olevan tässä kohtaa kuin kauniin statistin osa. Marta vain säestää ja pussailee miestään. Missä on Martan oma työpöytä? Onko sitä ollenkaan? Käsittääkseni Martalla on muukin osa kuin olla vain satumaisen rikas.

Kummallakin on omat tragediansa ja etenkin Vittorion henkilöhistoriassa vaikuttaa toinen maailmansota. Sodasta ei ole pitkä aika. Tällä hetkellä sarjassa eletään vuotta 1961. Italia suuntautuu voimakkaasti eteenpäin. Adrianmeren pohjasta on löydetty maakaasua ja öljyä.

Tämä pitää tarkistaa. Onko ihan totta tämä, Matti haluaa tietää ja minäkin.

Italialaisten tämänhetkiseen ikääntymiseen on vihjaus hienostorouvan, vaatehtailija Cosimon äitiin, en etsi tähän nyt heidän sukunimeään tai en ole vielä iltaankaan mennessä pääse Cherbourgin sateenvarjoihin - dementia. Italiassa ja Saksassa ovat Euroopan vanhimmat kansalaiset. (En päässyt tässäkään merkinnässä sateenvarjoihin, sillä olisi pitänyt kirjoittaa Moskovasta.)

Mielenkiintoista on myös Elizabeth Stroutin romaani Olive, taas. Luin hänen Olive Kittergidgensä ja sen lopussa ajattelin, että Olivesta haluan kuulla lisää. Olive Kittergidge -romaanin lopussa Oliven mies Henry, joka oli kuolannut vuosia nuoren työntekijättärensä perään, oli kuollut - ja Olive oli ollut vapaa.

Oliveen kuitenkin liimautui Jack Kitteridge, vasta leskeksi jäänyt Harvardin yliopiston opettaja. Olive, taas -romaanin alussa Jack Kitteridge koettaa rakentaa suhdetta Oliveen, mutta heti aluksi hänen on kerrottava, että oli eturauhasleikkauksessa ja joutuu jonkin aikaa käyttämään miesten Tenoja.

Siinähän tuo nyt tuli, mikä meitä Matin kanssa uhkaa. Minulla on takuuvarmasti kymmenen vuoden sisällä vaskulaaridementia ja ryhdyn riisuutumaan tavaratalon naisten osaston hyllyjen välissä sovittaakseni tanssiaismekkoa seurapiiridebyytti-iltaa varten ja Matti käynee eturauhashöyläyksessä ja minä vaihtelen hänelle vaippoja.

Leonidin vaipat lupasin vaihtaa. Kerroin sen hänelle vuosia ennen kuin kuolema edes tuli ajankohtaiseksi. Sitten mies vain kahdessa viikossa kuoli.

....

Matilla on aivan ilmiömäinen kuuloon perustuva muisti. Hän muisti pitkät ptkät ulkoa Jukka Virtasen laulusta Niilo ja Hanna, joka on mukaelma amerikan-juutalaisen eläkuvasäveltäjä Allan Shermanin biisistä Harvey and Sheila. Sävelmä on alunperin juutalainen kansanlaulu Hava Nagila. Sen alkuperää ei tunneta muuta kuin, että kansanlaulu on hasidilaista perua, mutta hebreankieliset sanat (hepreaksi הבה נגילה, suom. Iloitkaamme tai Riemuitkaamme) tehtiin kansansävelmään, kun Iso-Britannia vuonna 1918 sai voiton Palestiinassa Turkista.

Nyt on pakko kopsata tähän pitkät pätkät wikipediaa:

"Taustalla on Balforuin julistus, jossa  Britannian ulkoministerin Arthur Balfourin Britannian juutalaisyhteisön johtajalle Walter Rothschildille kirjoittama kirje, jonka mukaan Britannian hallitus tuki sionistien aikeita perustaa juutalaisille oma valtio Palestiinaan. Julistukseen sisältyi kuitenkin ehto, ettei paikallisen väestön elinoloja loukkaaviin toimenpiteisiin saisi ryhtyä. Vähän aiemmin Britannia oli tunnustanut arabien oikeuden Palestiinan valtioon."

Jostain kumman syystä en ole antanut itseni lukea Jerusalemissa syntyneen Amos Ozin kirjaa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Olen siinä sivulla 68 ja olen ostanut kirjan paluumatkalla Siilinjärven Info-kirjakaupasta Kuopiosta, kun vein Marian hiihtolomalta Mäntykankaan koululle 18. maaliskuuta 2013. Olen kirjoittanut kirjan etulehdelle, että se on tarkoitettu luettavaksi hitaasti. Siksi varmaan kirja on jäänyt kesken.

Romaani on liian ihana luettavaksi kerralla haukaten. Olisi Amos Ozin pääteos syytä lukea siksikin, että kirjailja Matti Pulkkinen piti esillä Israelin valtiota ja sen ongelmia, kävi Israelissa teologivaimonsa Vuokko Rissasen kanssa ja kirjoitti matkoista reportaaseja sekä osioita postmoderneihin feuerbachilaisiin romaaneihinsa.

Minulle kännissä soitteleva puheenjohtaja oli erityisen vimmoissaan siitä, kuinka olin harkinnut Matti Pulkkisen kuvan päälle kusemista. Kuinka saatoin edes ajatella sellaista, sillä kirjailija Matti Pulkkinen oli hieno mies, kerrassaan kunnioitettava kirjailija, hän minulle liikuttuneena soperteli. Äärimmäisen kiinnostavaa on, kuinka soittelijasta yht´äkkiä sukeutuikin suorastaan kirjallisuuden ystävä.

Tarkennan tässä, että kun tapahtumat Lapinlahden vasemmistossa alkoivat kiertyä auki, heitin nipun Matti ja Liisa -lehtiä vuodelta 2008 jäteastiaan, kuvasin lehdet astiassa ja ripustin kuvan Facebookiin. Tekstiksi panin kysymyksen, kusenko päälle. Lehden kannessa oli vasemmiston ehdokkaat etukannen yläpuolikkaan ilmoituksessa.

Loukkaavaa? Kyllä. Kysyn kuitenkin, miten puheenjohtaja olisi itse reagoinut, jos hänen rakastamansa nainen olisi ottanut suihin vaikkapa minun mieheltäni? (Toisaalta turha edes kysyä. Veikkaan, että hän olisi juonut lisää viinaa.)

Vaali-ilmoituksen päälle kusemista oli kuulema puitu Lapinlahden kunnanhallituksen kokouksessa. Ehkä epävirallisessa käytäväkokouksessa. En tiedä, vaikka olisi puitu itse kokouksessakin. Kuulema joku silmää tekevä kunnanhallituksen jäsen oli katunut syvästi, että oli koskaan ryhtynyt Facebook-kaverikseni. Joku iso kiho.

Tätä en ihan tajua. Minulla on ollut Facebook-kaverinani tasan kolme Lapinlahden kunnanhallituksen jäsentä tai varajäsentä. Yhden heistä poistin itse, koska hän oli ällöttänyt minua vuosien ja vuosien ajan. Vasta joskus tänä suuremmoisena rajan tekemisen vuotena tajusin, että voin poistaa hänet kavereistani siinä, missä paikallisvasemmiston taloudenhoitajankin.

Olen reilun vuoden aikana piirtänyt ympärilleni rajoja. Eri kategorian ihmisille on omat vyöhykkeensä. Jotkut ihmiset olen ulkoistanut elämästäni täydellisesti. Miksi roikottaisin mukanani ihmisiä, jotka haluavat minulle vain pahaa. (Ja roikkuvat Matin pyllyyn liimautuneena.)

Soittelija on itse poistanut itsensä kavereistani. Se on hyvä. Yksi kunnanhallituksen jäsen kavereissani vielä on. Koska kännissä soittelija ei koskaan puhu nimillä, vaan kuten hänen läheisin vasemmistoyhteistyökumppaninsa, vihjauksin ja selän takana, tätä asiaa en pysty selvittämään.

Nyt jaksaa huvittaa se, että kesän 2018 kiristyslounaalla, joka oli viesti miehelleni, ei minulle, minä olisin kertonut jonkin salaisuuden, jolla vielä viime heinäkuussa puhelimeeni tulleen tekstiviestin perusteella nainen saattaisi kiristää minua. Jos hän haluaa kertoa jonkun kertomani "salaisuuden" julkisesti, kaikin mokomin.

Aivan hillitöntä. En aavistanut, että tällaisia ihmisiä on. Pahinta lajia - tietenkin Minotaurus-monsterin lisäksi, hän on ainutlaatuinen, jos käyttäisin sanaa narsisti, tässä olisi sellainen, käytän nyt vain sanaa narsistisesti häiriintynyt tai pelkästään häiriintynyt - ovat salailevat juopot, joilla on huono itsetunto. Juominen tekee loukkaantumisherkäksi. Se vaikuttaa pikkuaivoihin.

Tästä oli juuri juttua joko Kotivinkissä tai Kotiliedessä. Eevassa juttu ei ollut. Kerron lisää, kunhan lehdet kiertävät minulle takaisin. Jompikumpi lehdistä oli haastatellut entistä alkoholistia, joka oli raitistuttuaan dramaturgivaimonsa, Sarin, avulla saanut kokemuksensa nonfiktioksi. Muistan, että haastateltavan etunimi oli Pekka ja haastattelun kärki oli siitä, kuinka Pekan äiti oli aikoinaan kuollut syöpään eikä perheen isä antanut koskaan käsitellä asiaa.

Lasten oli vain selviydyttävä tahollaan. Pekka selviytyi menetyksestä ryyppäämällä rankasti vuosien ajan - niin, että hänen pikkuaivoihinsa oli tullut vaurio. Vaurio aiheuttaa sitä, että Pekka edelleenkin loukkaantuu herkästi.

Lohduttavaa on, että Duodecimin artikkelin mukaan alkoholin aiheuttama lievä dementia korjaantuu pitkän raittiuden aikana. Alkoholidementiasta oli suora ja rehellinen kuvaus Eira Mollbergin kirjassa Villasukkahäpeä. Arvostan irehellisiä alkoholisteja. Sellaisia, jotka tunnustavat, kuten lehtijutun Pekka, että ovat - ja nyt näyttelijä Roope Salmista.

En arvosta lipeviä juoppoja, joita leimaa käsittämätön häpeän tunne. Minotauroksen diagnoosia en hahmota. Ehkä se on vain häiriintyneisyys.

Jukka Virtasen Niilo ja Hanna -laulua tarvitsen romaaniani varten. Kerta vielä. Minä en ole Hanna. Hanna on Matin ensimmäinen vaimo. Hannahan kävi Naisten klinikalla kolme kertaa; Ensimmäisellä silimät suuret muutkin sööttejä jos vain vertaa. Mitkä on Niilon sukujuuret. Hippoihin sihteerin sitten Niilo kerran vei.

Matti kehveli osasi johtaa Hanna ja Niilo -laulun lapsikuvauksen Isojen poikien Pornojenkkaan. Siinä on miltei identtinen kohta: Ensimmäisel on silmät suuret ja toisella paksut punajuuret.

Laulussa Hanna ja Niilo kiteytyy meidän kahden, Matin ja minun, välisen maailman ero. Minua kiinnostaa paljon enemmän hasidijuutalainen kansanlaulu puolipornorenkutuksen takana. Aion semmoisen kiinnostuksen mieheeni istuttaa. Tai idut hänessä ovat olemassa.

Hän vain on ollut pitkään, vielä viime tammikuun 15:een päivään asti, osin sellaisen kulttuurin vanki, josta on koettanut pyristellä irti, mutta kulttuuri on vetäissyt hänet jatkuvasti takaisin. Lokaan, saastaan, hirveyteen, perverssiyteen. Sellaiseen, jossa ei ole mitään väliä, kuka nussuttelee ketä, äiti poikaansa vai tyttären miestä vai exää vai poikansa poikaa. Elukkamaista, hyi vittu!

....

Ja hasidijuutalaisethan ne vasta kiinnostavia ovat. Tässä wikipediaa:

"Hasidismi eli hasidilaisuus on juutalainen mystinen herätysliike, joka syntyi Itä-Euroopassa 1700-luvulla liberaalina suuntauksena ortodoksijuutalaisuudessa. Hasidit pitivät senaikaista talmudiaanista ortodoksijuutalaisuutta ´lakiuskontona´, joka heidän mukaansa keskittyi liiaksi opillisuuteen ja väheksyi vilpitöntä, sydämestä lähtevää uskoa. Hasidit korostivat iloa, optimismia ja uskonnollista intomielisyyttä vanhoillisjuutalaisten painottamien asketismin ja paaston sijasta."

....

Kaikki tämä johdatus sen vuoksi, että minun on vaikea kirjoittaa Moskovasta. Tikkisen Hannele haluaisi lukea kuvauksia Moskovan vuodestani, mutta jostain syystä en pysty niitä kirjoittamaan. Vielä. En tarkalleen tiedä, miksi. Toissa kesänä luin Moskovan-vuoteni päiväkirjamerkintöjä, mutta sitten hautasin Moskovan ja kirjoitin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen työn ihan muusta.

Kummallakin kerralla elämänkaarikirjoittamisen kurssiani törmäsin Venäjä-ulottuvuuteen kuin seinään. Se on liian iso pala eikä liian ison palan vuoro ole vielä. Eilen Matti katsoi Ylen Areenalta pääsiäisohjelmaa Tihvinän jumalanäidin ikonista. Dokumentin nimi on Tihvinän ihmeet.

Kun aamulla avasin puhelimeni ja löysin whatsappista pääsiäistervehdyksen, joka oli kuvattu Lapinlahden Kaikkien Pyhien Kirkosta, aloin melkein itkeä ikävästä.

Lisään nyt matkalistalle Tihvinän, 180 kilometriä Pietarista itään. Me vielä semmoisen reissun Matin kanssa teemme tai sitten Marian ja Annan. Matin kanssa tosin voisimme ottaa vain auton ja nukkua siinä. Tai teltassa. Annalle pitää matkalla olla kampauspöytä ja suihku, hiustenkuivaaja ja täysi garderobi. Maria saattaisi kestää random-matkoja isänsä kulttuuriperintöön pikku siskoaan paremmin.

Sen, että Venäjä vei värit Suomestani, tajusin, kun kuuntelin Päivi Laitisen Reissunaisia. Ensin ajattelin, että minua kiinnostavat enemmän Miilun päätoimittajan nonfiktiiviset matkakirjat. Luin Pienen pyörän preerialla yhteen putkeen, lumouduin ja sitten ajattelin, että hieman kuuntelen Storyteliltä Reissunaisten Mary Kingsleystä, joka tutki reissuillaan Afrikkaa.

Päivi Laitinen kirjoittaa, että ekstremereissujen jälkeen Mary Kingsleyn Britanniasta olivat värit hävinneet. Reissunaisissa on ihanaa, tenohavaa Afrikka-kuvausta. Etenkin Maryn omat ja henkilökohtaiset yöt. Hän otti retkillään yöt itselleen. Yöllä Afrikassa on hiljaista. Olisi pimeääkin, jos kuu ei tekisi hopeanväristä polkua jokeen.

Päivi Laitinen on itse taatusti elänyt todeksi Afrikan yön mustaa hiljaisuutta. Olen muistaakseni joitakuita kuvia Facebookissa hänen Afrikastaan nähnyt.

Reissunaisten kuvaus oli niin tenhoava, että olen nyt ihan upoksissa Afrikkaan ja ihmissyöjien heimoihin. Mary Kingsley putosi erään afrikkalaiskylän edustalla keihäillä varustettuun ansakuoppaan eikä tullut seivästetyksi pystyyn asetettuihin aseisiin, sillä hänellä oli yllään pitkä ja paksu hame.

Kylässä hänen huoneestaan löytyi kassintapainen, jossa oli ihmisen tuore käsivarsi, pari varvasta, kurttuisia silmämunia ja muutama muu jo aika mädäntynyt ihmisen osa.

Jos minä saisin tehdä, mitä haluan, ja käytettävissäni olisi kassillinen rahaa, lähtisin liftaamaan ja junilla sekä busseilla Venäjän lävitse kohti Afganistania. Taidanpa seuraavaksi kuunnella Storyteliltä Emma Vepsän Asfalttivolgaa etelään. En ehkä liftaisi, sillä en jaksa puhua matkallani kenenkään kanssa. Haluaisin olla oman pääni sisällä ja vain havainnoida.

Nyt Matti tuli pihaan. Alamme suunnitella koronanjälkeisiä matkojamme. Yksi idea on lähteä pyöräilemään Ahvenanmaalle. Ajaisimme autolla pyörät auton takaosaan kiinnitettyinä jonnekin Ahvenanmaan pikku lauttojen ulottuville, ottaisimme pyörät, köyttäisimme rinkat tarakalle ja sitten hop, laivaan.

Koirat jättäisimme täysihoitoon. Tai sitten pakkaisimme koirat mukaan ja asuisimme niiden kanssa autossa.

Merkinnän lopuksi tajusin, että koska en vielä kykene kirjoittamaan Venäjästä, kirjoitan ensin Afrikasta. Venäjä on elämässäni niin suuri asia, että voi ollakin Marian ja Annan osana kirjoittaa isänsä maasta, joka on yhtä lailla Rodina, äidinmaakin.

Olimme ensimmäisen aviomieheni kanssa häämatkalla Länsi-Afrikassa. Sieltä jäivät sieluuni ikuisiksi ajoiksi varhaisen aamun täyteläiset värit Tyynenmeren rannalla. Sekä auringossa palaneen ihomme punoitus. Keskipäivää kohden värit haalistuivat eivätkä iltavärit enää olleet niin täydet.

Rakastan myös muslimien rukouskutsua.