Kässäripäivä

su 11.4.2021

Tänään oli täydellinen päivä. Heräsimme aikaisin, mutta kuitenkin niin, että saimme nukkua makeasti. Seitsemältä Pimu alkoi haukkua ja jonkin aikaa löhösimme. Matti lähti heti aamusta lentämään ja minä avasin romaanikässärin. Sain ihanata palautetta intensiivikirjoituskurssimme vetäjältä, kirjailija Taija Tuomiselta, olenkos tästä jo retostellut bogissani?

Toki Taija Tuominen oli merkinnyt kohdat, joissa olin ilmaissut asioita epäselvästi. Lisäksi hän oli viivannut yli ylimääräiset minä-sanat. Minä olen niin minäminäkeskeinen! Tämänpäiväisen merkintäni ensimmäisessä kappaleessa minä-sana on puolustettavissa. Matti lähti ja minä avasin. Tietenkin olisin voinut kirjoittaa näin: Matti lähti heti aamusta lentämään. Avasin romaanikässärin.

Vaikutelma olisi ollut varmaankin dynaamisempi ja eteenpäintempovampi, mutta tarkoitus oli nyt kertoa, että mies lähti jaloista pyörimästä ja pulisemasta joutavia. Vaikka on niin, kuten Sokeri-Toppa-serkkuni arveli kirjeessään, että rakastan Mattia, koska en jätä tätä, - olen koko ajan rakastanut, vaikka sekä Minotauros ja Satiainen ovat muuta hänelle blogistani lukeneet, - keskityn paremmin, jos tässä ei kukaan vaadi huomiotani.

Tuossa pönköttää lause, jonka sisällä on lause ja lauseen sisällä on lause. Tätä pitää harjoitella. Ja näitä epämuotoisia ja epäselviä möhkäleitä alan ehkä ensi viikonloppuna purkaa romaanikässäristäni. 

Teki mieleni alkaa heti tänä aamuna korjata kässäriä, mutta päätin sitten kirjoittaa vähän eteenpäin. Dialogin kirjoittamista pitää harjoitella. Tuomisen pykälistä luin, että vähän joka kohta vaikuttaisi kaunokirjallisemmalta, jos olisi dialogia. En ole moiseen ryhtynyt, koska no, en ole ryhtynyt. Olen kokenut, että en osaa enkä ymmärrä, miksen tajunnut, että sitäkin voi harjoitella.

Aloitan lukemalla Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin Käsikirjoittamisen taidosta luvun Dialogi ja subteksti. Ensin ajattelin, mitä hittoa subteksti tarkoittaa ja sitten kurkkasin. Subteksti on kirjallisen tekstin epäsuora merkitys tai teema.

Kaikkein keekoilevimpien merkintöjeni subteksti blogissani on pudottaa linjoilta Minotauros ja hänen Sanco Panchansa, joka on kummallisella tavalla ryhtynyt postmodernin kirjallisuuden ystäväksi, nyt kuulen huutoa ja hammasten kiristystä. Kohta puhelimemme taas laulavat. Onneksi on olemassa estotoiminto.

Uusi serkkuni Sugar-Tupunen kysyi, miten olen ehtinyt kaikki asiat elämässäni. Hyvin olen, sillä en ole ollut kuin lyhyitä jaksoja normaalissa työelämässä. Kun Suomeen laskeutui lama, työelämä alkoi kiertää minut kaukaa. Mitään muuta en toivonut kuin, että olisin saanut tehdä työtä, johon olin koulutukseni saanut ja jota rakastin, mutta uusliberalistinen yhteiskuntapaska päätti toisin.

Toki sen jälkeen olen saanut toimittajan työtäkin tehdä, mutta peruskokemus 1990-luvun alusta oli se, että työpanostani kukaan ei erityisemmin tarvitse. Sitten tulin siihen tulokseen, että koska normityöelämä kiertää minut kaukaa, teen samoin. Ja Marian äitinä kannattikin pysytellä kaukana normityöstä. Oli lisäksi ihanata olla aina kotona, kun Annan kaverit kokoontuivat meille - juuri sen takia, että meillä oli aina joku aikuinen kotona.

Tänään kylvin tomaatit ja persiljan. Pesin monta koneellista pyykkiä ja moppasin makuuhuoneen. Vaihdoin lakanat. Palasin aina läppärin ääreen naputtamaan tekstiä lisää. Kotitöiden avulla selvitin ajatuksiani. Tuli monta ideaa.

Joo, blogini on sekava. Aluksi, kuten Tikkisen Hannele sanoi, kirjoitin vain poliittisia tekstejä, haukuin uusliberalismia, sitten kirjoitin sekä huonosta avioliitostani ja haukuin uusliberalismia. Lopulta vain haukuin avioliittoani. Kaunokirjallisimmissa teksteissäni järjestelen tätä kaaosta.