Leikkaisitko varpaankynteni, kun olen vanha?

to 22.4.2021

Klovni-runoilijan syntymäpäivä. Jostain syystä muistan, että synttärinsä ovat 20:ena päivänä. Parempi näin päin. Lähdössä on yksi Heikki Turunen. Pakkaan sen pian.

Merete Mazzarella pohtii kirjassaan Syksystä syksyyn vanhoja aviopareja ja vanhana avioituneita. Jostain syystä kuuntelin jo aivan nuorena, 15-vuotiaana, Beatlesin biisiä, jossa sanotaan jotakuinkin näin:

"Will You still feed me, will You still need me when I´m sixty four?"

Yleensä en saa ulkomaankielisten laulujen sanoista selvää. Tästä sain heti, vaikken ollut vielä edes lukiossa. Äiti ja iskä olivat tuolloin molemmat 60-vuotiaita. Olen aina ehkä sen vuoksi viihtynyt parhaiten vanhojen ihmisten kanssa.

Vanhempani olivat hankkineet Puumalasta Koivulan-talon ja isän kunnianhimona oli rakentaa pikku mökin päälle omakotitalo. Vihdoinkin jotain omaa pitkän maataloustyöläisen maankiertojeremiadin jälkeen, he tuntuivat ajattelevan.

Niin isä tekikin ja kihlattuni, ensimmäisen oikean poikaystäväni, Markun kunniatehtävä oli lapioida uuden talon perustusten pohjia. Olen ottanut siitä monta valokuvaa. Matti säästyi tältä, sillä kun tutustuimme, isä oli ollut kuolleena jo kaksi vuotta ja äiti kahdeksan.

Meidän perheessä on aina osattu mobilisoida vävypojat. Iskä piti Leonidista kovasti, sillä Leonid oli kumppaneistani ainoa, joka osasi viljellä perunoita. Matistakin iskä olisi pitänyt juuri saman ominaisuuden vuoksi. Osaa viljellä maata ja bonuksena se, että osaa rakentaa.

Koetimme muuten aivan avioliiton alkuvaiheena viljellä kaskinaurista Itäkosken mökillä. Meillä oli pieni kaskenpolttopaikka. Juhannus- ja muun ryteikkökokon polttamisen jälkeen.

Minun mukavuudenhaluni oli aina isälle huvittuneisuuden aihe. Hän ei millään voinut käsittää, että minulla saattaisi olla lapsia. Kuopuksen työteliäisyydestä vanhempani eivät päässeet koskaan iloitsemaan, mutta olin muuten sangen aikaansaapa. Ja kotiin raahaamaani vävypojat olivat oikeita rabotjageja, työmuurahaisia.

Kirjoitin siitä, että haluan pestä aviomieheni jalat hiuksillani, kuten syntinen nainen aikoinaan. Sen kyllä vielä teen ja ostan jotain öljyä pehmentääkseni kovettumat, mutta kenkien järjestely eteisessä tekee tiukkaa. Miten voi olla niin vaikeaa riisua kengät jalasta hallitusti ja siirtää ne Ikeasta hankkimallemme kumialustalle?

Kun olin päässyt täällä riemuitsemaan, että kohta meillä on kaksi jalkakylpypesuvatia, kuuntelin Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn -kirjasta siitä, että kirjailijan ei Luojan Kiitos tarvitse leikata herra L:n varpaankynsiä. Aviomies numero 3 on vielä niin ketterä, että leikkaa ne itse.

Minulla tuli kotoa sellainen malli, että sairastunutta ja avutonta puolisoa ei jätetä. Isä ei jättänyt äitiä, vaikka äiti oli ollut isää kohtaan kamala. Samaa kamaluutta ja kataluutta on ollut minussakin. Jos kohta Matissa enemmän, se on sanottava. En tietenkään väitä, että Merete Mazzarella jättäisi aviomiehen numero 3, jos tämä menisi niin huonoon kuntoon, ettei kykenisi leikkaamaan varpaankynsiään.

Mutta eikö kirjailija jättänyt Uppsalassa asuvan vanhenevan ja yhä ärtyisämmäksi käyvän aviomiehen järjestysnumeroltaan 2?

Tavoitan kyllä, miksi Merete Mazzarella heivasi ukon pellolle. Suhde ei edistynyt. Mies ei halunnut muuttaa Suomeen eikä kirjalija Ruotsiin. He kasvoivat erilleen. Jos oikein muistan, jossain kirjassaan kirjailija lupaa pitää Uppsalan-aviomiehestään huolta avioeron jälkeenkin. Toivoisin, että Syksystä syksyyn -kirjassa olisi Uppsalan yrmyilijästä edes jotain.

Katariina Sourin Saranassa oli kuvaus kirjailija-mediapersoonan isästä. Juristi-isä muutti muistaakseni uuden aviovaimonsa luokse Norjaan (vai Ruotsiin?) ja dementoitui. Tyttären ja uuden vaimon välille tuli kiista isästä.

En tiedä. Minusta oli vain mukavaa, että äidin kuoleman jälkeen meidän iskän ympärillä kävi kova kuhina. Miesleskellä riitti vientiä - varsinkin, kun isä oli täysin raitis ja hänellä oli ajokortti.

Muistan, kuinka minua nauratti, kun iskä luetteli kriteereitä tyttöystävilleen. Vanhuuden päivien ajan tyttöystävän piti olla noin kymmenen vuotta nuorempi ja tyttöystävälläkin tuli olla ajokortti.

Lisäksi ymmärsin, että iskä ei halunnut sitoutua. Hänestä oli äärimmäisen mukavaa, kun ympärillä vihdoin pörräsi naisia. Meitin äiti osasi karkottaa iskän ihailijat. Siinä en ole kasvanut yhtään äitiä huonommaksi.

Jotenkin kirjaiija Merete Mazzarellan aviomiehestä numero 2 jäi sellainen kuva, että mies halusi pitää vaimoonsa emotionaalista etäisyyttä. Olivat solmineet avioliiton kypsässä iässä ja aviomies numero 2 oli kaiketi tuntuvasti vanhempi kuin kirjailija. Ehkä he eivät koskaan tullet läheisiksi.

Elisabeth Stroutin Olive taas kertoo juuri vanhojen ihmisten avioliitosta. Olive Kitteridge on ollut konservatiivisen yliopisto-Jackinsa kanssa naimisissa kahdeksan vuotta ja ensin ajattelin, kuinka tympeästi Elisabeth Strout kuvaa kahta vanhaa ihmistä ja heidän parisuhdedynamiikkaansa.

Ei se kuitenkaan ihan niin ole. Kirjassa tulee vain esille inhimillisten tunteiden kirjo. Joskus kumppania kohtaan tuntee väistämättä myös vihaa. Sen takia kirjailija Hannu Mäkelän blogi Vanha mies mutisee tuntuu kumman ... pintapuoliselta, hieman jopa falskilta, tai sitten kirjailijan pää on pehmentynyt. Mäkelän uusi rakastettu A on niin ihana ja ihana ja ihana. Rakkaudessa ei ole rypyn ryppyä, kuten ei ollut Vasemmistoliiton puoluesihteeri Marko Varajärven ja hänen lastensa äidin Outin suhteen alussa.

Jos tuntuu siltä, että tämä kohta on ennenkin ollut blogissani, on tunne ihan oikea. Nyt tulee taas uutta näkökulmaa tähän. IHan oikeasti.

Vasemmistoliitossa on jotain kummaa, mitä en tavoita. On puoluejohtajan ja puoluesihteerin poikkinaiset välit ja järjestöpuheenjohtajan ja taloudenhoitajan kumma dynamiikka tilanteessa, jossa ketään ei voisi järjestö vähempää kiinnostaa. Ja kun näistä yrittää puhua, on Itse Puolue hiljaa kuin mykkä poika paskalla.

En muista, kenen sanoma tuo oli. Kiitos osuvasta ilmauksesta. Kirjaan lähteen, jos sen löydän. Aijaa, ovat kansansanontoja. Samaa sarjaa kuin Eihän tuolla naamalla voi muuta tehdä kuin kusta muuntajaan.

Hm. Arvatkaa, kenestä voisin sanoa nuin? Hih, taas kuulen tuskan parahduksen blogini ääreltä.

Joka tapauksessa puolueen piirisihteeri Jaakko Turunen sanoi minulle puhelimessa, että eihän Vasemmistoliitto ole ollut Lapinlahdella ahdistelemassa ketään. Sanoin, että eipä ollut Vasemmistoliitto kuvaamassa tyttöjä pukuhuoneessa ja lähettämässä kuvia Vasemmistoliiton Turun pormestariehdokkaan puhelimeen.

Silti Li Andersson (vas.kuningatar, great mama) otti kantaa ja sanoi, että pormestariehdokas on pettänyt puolueen:

https://yle.fi/uutiset/3-11822316

No niin. Tässä jatkoa Vasemmistoliitosta ja puoluekokouksen 2013 jälkeisestä ajasta: Sen sijaan, että puoluesihteeri olisi Facebookiin tehnyt poliittisia päivityksiä puoluesihteeriytensä alusta, tämä lätisi ja litisi naisestaan ja suhteestaan. Seurasimme kosintaa puoluekokousestradilla ja se oli kyllä suloista, mutta me, jotka Marko Varajärveä äänestimme, petyimme karvaasti. Tyyppihän oli ainakin Facebookin mukaan ihan kuutamolla. Toki tiedostan senkin, että puoluesihteerin ja puoluejohtaja Paavo Arhinmäen välit olivat käytännössä poikki.

Missä viipyy Varajärven kirja Vasemmistoliiton vuosista 2013 - 2016? Ne olivat karuja vuosia minullekin, sillä aviomieheni pyllyssä piili Satiainen. Kun Satiaisen ote vähäksi aikaa hellitti, näin olen antanut itselleni kertoa, peppuun liimautui Lapinlahden Vasemmiston taloudenhoitaja. Ja lopputulemana oli massiivinen aikatauluongelma. Voi aviomiespoloani!

Varajärvi voisi kirjoittaa yhdistetyn poliittisen ja ihmissuhteita käsittelevän nonfiktion: Kolme vuotta puoluesihteerinä kasvissyöntihelvetissä ja valkoisen heteromiehen hormonipölly.

Tämä ei ole vitsi. Eikä vittuilua. Minua ainakin kiinnostaisi.

Aloitin vessakirjana Rafik Schamin Damaskoksen rakastavaiset, sillä Syyria kiinnostaa minua. Moskovassa Gubkin-instituutissa oli paljon syyrialaisia opiskelijoita. Instituutti oli kaasu- ja öljyinstituutti. Harmi, että sitä silloin olin niin nuori ja siksi pöljä. En ottanut enempää selvää substanssista.

Vessakirja ei ole kannanotto. Jossain vaiheessa vain osa kirjoista jäi vessan hyllyyn, sillä muualla ei ollut tilaa.

Islam-tutkija Jaakko Hämeen-Anttila on arvostellut Damaskoksen rakastavaiset Hesarissa vuonna 2009. Luin arvostelun, kun olin paksun pokkarin ostanut enkä sen koomin kirjaa avannut, sillä Hämeen-Anttila kirjoittaa, että osa seksistä ja väkivallasta tuntuu kirjassa päälleliimatulta, jotta lukijan mielenkiinto pysyisi yllä.

Höh, nyt ainakin yritän kirjaa. Tiedostan sen, että ruumiit, joita sivulle 16 mennessä kirjassa on ollut ainakin kaksi, ellei kolmekin, luin alun hieman hutaisten, ovat siinä etupäässä, että ruumiita rakastava lukija kirjan lukisi.

Otan kirjan mahdollisuutena tutustua Syyrian historiaan. Siksi minä sen alunperin ostinkin. En tiedä, miten onnistuin sivuuttamaan Hämeen-Anttilan arvostelun alkupään tyystin.

Kirjan arabiankielinen nimi on Rakkauden pimeä puoli. Ainakin murhatun majurin vaimon vihan kirjailija Rafik Schami on kuvannut onnistuneesti.

Murhatun marjurin vaimon viha. Yksi kaksi kolme. Objektillani oli kolme määrettä. Olkoon ja menköön.

Tässä Hämeen-Anntilalta perusteita lukea Damaskoksen rakastavaiset tarkkaan - tämän jälkeen ehkä jatkan Amos Ozin Israel-kirjaa Tarinaa rakkaudesta ja pimeydestä - nyt on aivokapasiteettia vapautunut maailman ajattelemiseen - huomasin sen, kun olen alkanut erottaa Milanon naisten paratiisin hahmojen puheista kokonaisia sanoja ja olen sitä mieltä, että englannin perusteella italian opiskelu saattaisikin olla palkitsevaa, osaan jo kirjoittaakin tämän Piú tardi, se tarkoittaa myöhemmin - ai niin siivu Hämeen-Anttilaa, toivottavasti Contessa Hannele di Saint´erasmo on vielä linjoilla:

"Käsissä on silti hyvää viihdettä lukijalle, joka tahtoo uppoutua kunnon lukuromaaniin. Eeppisen lavea kerronta, historiallisten yksityiskohtien virta ja vaiherikkaat ihmiskohtalot sulautuvat kudelmaksi, jonka kuva-aihe paljastuu vasta lopussa. Sitä ennen lukijan silmien alta on vaeltanut useita sukupolvia, ja Syyrian valtio on muuttanut moneen otteeseen muotoaan."

https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002588559.html

Merete Mazzarellan kirjassa Syksystä syksyyn oli ihana kohta ruotsinkielisen ulkopoliittisen seuran kokouksesta. Kokoustajat olivat kuvauksen mukaan kyllä iäkkäitä, mutta ahhh, Mazzarella käytti sanaa edistyksellinen. Ihanata.

Alustajana oli oikeusministeri Anna-Maija Henriksson (RKP). Hänestä olen aina pitänyt. Kokousväki oli huolestunut demokratian tilasta Euroopassa. Eivät ainoastaan Puola ja Unkari ole ongelma, vaan myös Boris Pälli-Johnson tai osa omista kotikutoisista persuistamme.

Ja nyt myös Atte Kaleva (kök.) unelmoi Helsingistä ilman kommunisteja. Voi hyvää päivää. Contessa Hannele Adelaide di Saint´erasmo lähetti minulle linkin aivan erinomaiseen Suomen Kuvalehden artikkeliin ja artikkelissa oli mietitty perin pohjin, mitä Atte Kaleva oikeastaan tarkoittaa.

Atte Kaleva, mikä lie tyyppi koulutukseltaan?, pitää Kirsi Pihaa kommunistina ja varmaan Hanna Gullichsenia. Voi herran pieksut sentään.

Artikkelin oli kirjoittanut Leena Sharma, josta tietenkin mietin, onko vielä naimisissa Kannuksen kunnanjohtajan Jussi Niinistön kanssa. Niinistö saisi pitää kiiini ultraterävästä vaimostaan. Ahmin artikkelin ja ihastelin kirjoittajan oppineisuutta.

Hän oli ottanut yhteyttä SKP:n Tiina Sandbergiinkin.

Eilen kun iltapäivällä pyöräilin Karkinniemeen, kuuntelin pitkät pätkät Mazzarellan kuvausta jostain jenkkiläisestä äärioikeisto-hemmosta Derek Jotain. Pitää ostaa Syksystä syksyyn tavallisena kirjana. Kun Matti soitti, että on tulossa jo kotiin ja oli kaikenlaista puhelimessa selvitettävää, loppuosa Derek-kuvauksesta pyyhki aivan ylitse.