Onnellisista muistoista Merete Mazzarellan kautta

Pääsimme KasvuOpeniin, jesss!

ti 20.4.2021

Sänky on pedattu, varvasjumppa tehty. Nyt vain pitäisi letittää tukka ja tehdä pieni pyörälenkki. Tänään paistaa aurinko. Huomenna ei ehkä. Lenkin jälkeen kirjoitan jutun, johon sisällytän niin monta merkkiä kuin aihe vaatii ja katson, kelpaako se johonkin.

Jos ei, julkaisen blogissani.

Käyn lenkillä pudottamassa nätin tai hauskan postikortin Tokmannin edessä olevaan postilaatikkoon tai ehkä kaksi. Liimaan oheen söpön postimerkin. Olen ostanut kivoja postimerkkejä itselle. Firmalle ostin laatikollinen kukkamerkkejä.

Nättejä ovat nekin. Edellinen laatikollinen on lopuillaan. Laatikkopostimerkkien joukossa oli ahven, suomenhevonen, perhonen - se oli vuoden 2019 kaunein postimerkki, merkin perhoslajin opin nyt, se on paatsamasinisiipi, Suomen kansallisperhonen -, koivuja sekä kuva harmaista kivistä. Kivipostimerkki oli niin ankea, että päätin käyttää kivipostimerkit ankeiden asiakkaiden laskuihin. Kannanotto se on tämäkin.

Ankeana asiakkaana pidän ainakin sellaista, joka ohjaa laskut jonnekin hirveään Baswareen, Monetraan tai Belsepuupiin. Tosin sielläkin saattaa vastassa olla ihminen. Arvelen, että laskutuspalvelussa täytyy ollaihminen, joka avaa kirjekuoren ja asettaa laskun skanneriin. Ehkä. Joskus olen heitä varten pannut mukaan kuvapostikortin. Ehkä työn tekeminen on mukavampaa, jos joskus saa käsin kirjoitetun kuvatervehdyksen. Toivon, että olen saanut ilahdutettua jotakuta korteillani.

Omaan henkilökohtaiseen käyttöön valjastin Pienen haaveilijan. Se valittiin viime vuonna Suomen kauneimmaksi postimerkiksi. Postimerkin kuvan on tehnyt itse oppinut taiteilija Netta Tiitinen. Postimerkin taiteilija asuu Järvenpäässä ja hänen suunnittelemansa postimerkki on ihan ihana. Näen siinä Annan pienenä tyttönä äidin korkokengissä, röyhelömekossaan.

Päätin perustaa uuden elämän kunniaksi uuden osoitemuistion. Osoitemuistioksi muunnan vanhan vuoden 2007 kalenterikirjan, jossa on myös valokuvia. Valokuvakirja-kalenterin nimi on Sun Mun Tai. Ja olenkin nyt merkinnyt  joitain mukavimpia sunnuntaipäiviä blogiini Sunmuntaiksi.

Kalenterikirjan takakannessa on pitkä rivi valokuvaajia, joiden kuvia kalenterissa on: Maija Putaansuu, Sara Pihlaja, Anna Salmisalo, Tuomas Linna, Johanna Taskinen, Antti Ahtiluoto, Ella Tommila, Salla Pesonen, Anne Yli-ikkelä, Emilia Rüf ja Ahti Kaukoniemi. Pitää tutkia heitä ja heidän töitään.

Niputan uuteen osoitekirjaani sukunimet, jotka alkavat kirjaimilla a, b, c, d, e, f, g ja ehkä vielä h:kin yhdeksi nipuksi. Sitten tulevat i, j, k, l, m, n ja o. Ja niin edelleen. K-kirjaimisia osoitteita minulla on paljon. Pitäisiköhän perustaa heille oma sivustonsa?

Merete Mazzarella suhtautui pikkuruisen happamasti tanskalaiseen onnellisuustutkijaan Meik Wikingiin ja hänen teoksiinsa. Minä muuten luulin, että Meik on nainen. No, ei ole. On vuonna 1978 syntynyt ja Roskilden yliopistossa opiskellut partanaama. Roskilde, voiko sana sisältää muuta kuin rockfestareita? Yliopisto ihan, jaapa, jaapa. Tanskasta olen aina tykännyt. Ajoimme kaksi kertaa Tanskan lävitse, kun keväällä 1986, heti Tšernobylin räjähdyksen jälkeen läksimme Vuorisen Markun, Salosen Maritan ja Sistosen Janne kanssa kohti Hampuria ja huorakatuja.

Vuorisen Markku oli basisti-nuorisotyöntekijä Lempäälästä. Hän on poikakavereistani ja miehistäni ylivoimaisesti tasapainoisin ja mukavin. Siksi suhteemme ei varmaan kestänytkään. Voi minua kammotusta! Nyt en ala muistella Tanskaa enkä sitä, kuinka Tanskan rajoilla rennot rajaviranomaiset tutkivat meitä geiger-mittareilla.

Heti, kun pääsen Iisalmeen tai jonnekin sinne suuntaan, ostan Onnellisten ihmisten salaisuudet ja Hyvien elämysten kirjan. Sekä tietenkin Tommy Hellsténin Virtahevon makuuhuoneessa. Kyllä näistä jokin hyvä combo tulee ratkaisukeskeiselle terapiauralleni.

Eilen käytin vastaoppimaani sanaa värkki. Värkki on ihana leikillinen ilmaisu. Aktiivinenkin. Värkki värkkäilee jotain aina. Värkin kunnossapidon voi sitten ajatella muutenkin kuin penetraatiokeskeisesti. Kiitos, että minut opetettiin uuteen sanaan, kiitos opettajalle, jos lukee tätä.

Nina Lykken Kohonnutta riskiä arvostelin siitä, että romaani ei sisällä sen enempää kapitalismin kritiikkiä kuin oikein analyysiakaan. Erityisen uusliberalistiselta scheißelta vaikutti se, kun kirjan minäkertoja, lääkäri, julisti sitä, kuinka hyvinvointivaltion kassa on kohta tyhjä, kun vaativat keskiluokka vaatii aina vain lisää ja lisää. Paskan latvat. Ei ole syytä, milloin valtion kassa olisi tyhjä. Jos uhkaa kassakriisi, on painettava lisää rahaa. Rahan arvohan ei ole enää kiinni kultakannassa tai missään. Se kelluu.

(Tänä aamunakin kirjoitin Nina Lykken etunimen kahdella i-kirjaimella. Äh.)

Ymmärrän kirjailija Nina Lykken tuskastumisen keskiluokkaan, Kyllä minuakin yrjötti kirjan nainen, joka oli nelikymppisenä lähdössä miehensä kanssa pitkälle kuukausien pituiselle matkalle ja vihdoin raskaaksi tultuaan halusi abortin. Tekisivät lapsen sitten, kun palaavat matkalta.

Minusta abortti olisi pitänyt evätä naiselta muulla perusteella kuin sillä, että hyvinvointivaltio menee konkurssiin tällaisesta - että hyvinvointivaltion tehtäviin ei kuulu kustantaa hedelmättömmyshoidoin naiselle vauvaa sitten, kun rakkausmatka on tehty.

Mielestäni lapsi, alkava elämä tulee ottaa vastaan aina, kun alkava elämä on tulossa. Turusen Riitan olisi pitänyt synnyttää vuonna 1991 puoliksi dagestanilainen lapsensa. Minä olisin voinut ryhtyä lapsen äidiksi ja Riitta isäksi ja ensimmäinen aviomieheni, Antti, toiseksi isäksi. Uskoisin, että uusi elämä olisi pitänyt Riitan elossa. Hän tappoi itsensä paljolti yksinäisyyttään. Ei kokenut olevansa kenellekään tarpeellinen.

Riitta oli ainoa lapsi ja hänen vanhat vanhempansa olivat kuolleet. Hän ei jostain syystä edes yrittänyt nostaa katsettaan omasta navasta. Rankasti sanottu, mutta jossain määrin masennus ja itsemurha ovat äärimmäistä itsekkyyttä. Masennus on kieltäytymissairaus siinä missä anoreksiakin, näin luin jostain. Varmaan paljolti on kyse myös aivokemiasta. Eikä aivokemiaa paljoa helpota, jos käyttää päihteitä.

Nina Lykke toi Kohonneessa riskissä kiitettävällä tavalla esille toisen näkökulman. Minäkertoja tarkasteli ratikassa huumehörhöä, joka eli omassa päihdekuplassaan. Kaikkine paskottuine huosuineen huumehemmo näytti onnellisemmalta kuin kukaan keskiluokkaan kuuluva kaupunkiliikenteessä. Hänellä oli kemiallinen poispääsy tilanteesta, todellisuudesta, ahdistuksesta.

Mikä ettei? Miksipä ei? Voihan elämä höyryissä ollakin - no elämää. Jos joku ei kestä todellisuutta muuten. Minä en tarvitse viinaa, en kaljaa, en viiniä, en psyykelääkkeitä enkä nukahtamislääkkeitä. Mitä jos joku muu tarvitsee? Tarvitkoon, jos niin on hyvä.

Leonid tarvitsi aina päivittäisen tupakkinsa. Nikotiiniriippuvuus on ilmeisesti vaikeampi purkaa kuin heroiiniriippuvuus. Heidi Jaatisen Koskessa oli kohta, jossa kirjailija kuvaa isäänsä. Isä oli istunut parikymmentä vuotta vuoteensa reunalla, vanha mies, ja tupakoinut.

Jospa hän samalla ajatteli. Ja vaikka ei olisi ajatellutkaan, hän teki sitä, mitä Luoja on luonut meidät tekemään: hän loi meidät metaboliaan. Jos kaiken metabolian ohessa jatkaa sukua, hyvä niin. Elämän tarkoitus on elämä itse. Elämän tarkoitus on elää ja jos haluaa elää istumalla sängyn laidalla ja polttamalla tupakkaa, hyvä niin.

....

Tämä ajatus tuli viime viikonlopusta. Pahin olotila, joka itselläni on, on tikuttavan Duracell-pupun ylikierrokset. Oli ihanata riehua metsässä oksien kanssa kolme aurinkoista aamupäivää peräkkäin. Perjantain ja lauantain välisenä yönä fibromyalgia muistutti itsestään, mutta läksimme lauantaina aamulla varhain takaisin savottatyömaalle. Emme ihan heränneet kello viisi, kuten ajattelin, mutta kello viisi kolmenkymmentä kuitenkin.

Lauantaina iltapäivällä piti kirjoittamani. En kyennyt edes kissaa sanomaan, vaan painuin nukkumaan. Nukuin kuin kuollut. Se on tällaiselle pinnalliselle koiranunennukkujalle taivaallista. Ei olisi kamalata olla kuollut. Se on varmaan rentoutunut olotila.

....

Ja sitä paitsi! Vielä hyvinvointivaltion kassakriisin. Kyse on tulonjaosta ja siitä, mihin resursseja pannaan. Länsimainen järjestelmä on pannut nyt paljon varoja lääkäreiden palkkoihin. Noh, ovatpa jokin osa bruttokansantuotteista pois saastuttamasta. Elonkehässä 1/2021 oli monta juttua työn käsitteen uudellen määrittämisestä ja fossiilikapitalismista. Pitää kopioida jutut Töllöttimen päätoimittaja Antti Sarvelalle. Näen hänessä aitoa tahtoa ajatella toisin ja myös kykyä siihen.

(Oi, prkl, tämä on nyt varmaan lipomista. Minä lipomassa esimiestäni! Hirveää! Tosin, kuten olen sanonut, sanon toistamiseen tai kymmenenteen kertaan. Antti Sarvela on ainoa ihminen maailmankaikkeudessa, jos ei oteta lukuun Seppo Rothia, jonka direktiivioikeuden alaisena suostun työskentelemään. Vetäkää siitä. Vaikka herneen nenäänne tai käteenne.)

...

Merkintä on sekava, mutta olen lisännyt tänne tekstiä, kun odotan, että juttu, jonka tänään kirjoitan, kypsyy.

....

Minusta hoivaa, sitä, että joku haluaa pitää läheisistään huolta, tulee arvostaa korkealle. Näin on saarnannut vuosia vassujen kansanedustaja Anna Kontula vaiks. Ja, jos oikeaa tahtoa olisi ratkaista vaikkapa köyhyys, painettaisiin edes paikallista rahaa köyhyyden poistamiseksi.

Nina Lykken Kohonnut riski käsitteli paljoltin hemmotellun keskiluokan ongelmia. Napanöftää, sanoisi Tikkisen Hannele, kiitos termistä. Jossain määrin on hyvä, että keskiluokka vaatii. Keskiluokka, normien asettaja ja määrittäjä, saisi vaatia myös köyhyyden poistamista. Jos ei muuten, niin oman mukavuutensa vuoksi. Muistuu mieleeni kokoomuslaisen ihmisoikeusjuristi Kristiina Kouroksen Savon Sanomien kolumni vuodelta 2008.

En lakkaa muistelemasta sitä. Kokoomusrouva oli herännyt siihen, että Suomessakin on köyhiä, kun muudan ruma köyhä haisi pahalta heidän asuinalueensa roskiksilla. Ihan oli ympäristöhaitta koko mies. Kouros tuli kolumnissaan siihen tulokseen, että köyhyys ja osattomuus ovat varmaankin miehellä geeneissä.

Silloin en enää ihmetellyt, miksi Kristiina Kouros oli vaihtanut Vihreät Kokoomukseen. Kouros perusteli loikkausta sillä, että Vihreät olivat Kuopiossa valtuustovaaliliitossa Vasemmistoliiton kanssa ja Kouros ei kannattanut vassujen talouspolitiikkaa. Tilanne muodostui kestämättömäksi ja oli pakko loikata.

....

Hih, löysin Hannelen Milanon naisten paratiisista. Hän on kuin ilmetty kreivitär. Contessa Adelaide di Sant´erasmo. Contessahan suostui rakkausvärssykilpailun tuomariston puheenjohtajaksi. Värssykilpailu oli hänen sisarensa tyttären miehen, puhtoisen Victor Contin, ideoima ja sillä markkinoitiin contessan sisaren lasten ja Victor Contin omistamaa naisten tavarataloa.

Naisten tavaratalossa on jotain hyvin idealistista. Victor Conti ja hänen vaimonsa Märta, contessan sisaren tytär, käyvät loputtomia keskusteluita  

Voi contessan ilmeitä! Contessa ja pyörätuolilla liikkuva kirjailija Federico olivat ainoat, jotka tunnistivat värssyjen joukosta Emily Dickinson -plagiaatin. Voin hyvin kuvitella Hannelen kasvoille samanlaiset silmiä pyörittelevät ilmeet, kun hän lukee blogiani - tästä lähin kutsun Hannela contessa Adelaide di Saint´erasmoksi.

Contessa Hannele iloitsi tänään aamupäivällä siitä, että olen ryhtynyt kirjoittamaan kirjallisuudesta ja sitten huomautti parista virheestä. Näin hänen kreivittären ilmeensä!

...

Tuli sähköposti! Jee, voimme julkaista tiedon. Metsäkeskuksen kautta Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy pääsi Puurakentamisen KasvuOpen -sparraukseen. Tavoitteenamme on viidessä vuodessa kasvaa kaksinkertaiseksi.

Onnellisuudesta vielä. Kärkölä-Järvelä -vuosieni aikainen koulukaverini lähestyi minua sähköpostilla ja pohti sitä, miten minusta kouluaikoina välittyi iloisen ihmisen kuva. Ei se väärä kuva ollut. Jossain määrin olen aina ollut iloinen tuulihattu ja se juuri on pelastanut minut paljolta. Olen ilmeisesti siunatun pinnallinen. Oranssi Stanka Vanka, minua tönäistään, horjun, mutta en kaadu, nousen ylös, kilisen ja jatkan hymyilemistä.

Löysin toissa kesänä Moskovan päiväkirjani välistä kirjeen, jonka olin kirjoittanut Kodin Kuvalehden toimitukseen jäävälle nuorelle kollegalleni. Kerroin siinä, mitä hankkeita jäi kesken ja mitä pitäisi jatkaa. Olin iloinen, eteenpäin suuntautuva ja pirskahteleva jopa, etenkin kupiliva ja pulppuileva. Ei se valhetta ollut tai pelkkää julkikuvaa. Olin sellainenkin, mutta oli minussa joitain pohjavirtojakin.

Jotain. Ei paljoa.

Nyt vien postikortit postilaatikkoon pyöräillen, kuuntelen pätkän Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn. Meik Wikingin dissauksesta huolimatta teksti on lumoavaa!

Minua on siteerattu! Suomen arvostelijain liiton jäsen nimimerkki Hikkaij´lle oli käynyt samalla tavalla kuin minulle Antti Hurskaisen Kuihtumista lukiessa:

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kuihtuminen/

Jee! Tunnen Hikkaj´n siitä, että hän joskus kymmenen vuotta sitten sai kotikunnassaan pyyhkeitä siitä, että kirjoitti julkisesti keskustelusta jossain lautakunnassa. Joku lautakunnan jäsen oli päästellyt pehmoisia. Olin hänen puolellaan, sillä minusta kunnallisen päätöksenteon tulee olla niin läpinäkyvää, että joka ikisen kokouksen tulee olla julkinen ja netissä seurattavissa. Jos joku lautakunnan jäsen tuottaa aivopieruja, sen myös on oltava julkista.